tiistai 27. syyskuuta 2011

Eksyksissä maailmoissa

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?

6 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Tietyllä tapaa olen samassa veneessä kanssasi. Yli-ikäisenä yliopistolla, ja vieläpä ensimmäistä kertaa. Välillä tuntuu, etten kuulu sinne, niiden kulttuurikodeista kotoisin olevien ihmisten joukkoon, jotka on jo pienestä kasvatettu siihen, että he menevät yliopistoon ja saavat hyvän uran ja paljon palkkaa. Ettei heidän tarvitse koskaan liata käsiään eikä hikoilla - elleivät nimenomaisesti halua.

Onneksi siellä on muunlaisiakin ihmisiä. Eräs opiskelutoverini on päälle viidenkymmenen, ja ensimmäistä kertaa yliopistossa hänkin. Ja on siellä muitakin.

Minun täytyy muuten myös sanoa, että sinäkin pelotat minua joskus. Hyvin usein niputan sinutkin niiden hienojen ihmisten joukkoon, joita tietyllä tapaa pelkään. Osaat kirjoittaa mielestäni juuri kuten yliopistolla odotetaan ja halutaan, älykkäästi, pohdiskellen, mutta sopivasti lainauksia ja lähteitä sekaan sijoitellen. Jopa tähän blogiisi, voin vain kuvitella esseitäsi. Itse olen aina ollut enemmän lyhytsanainen, ja käytännönläheinen. Osaan pohdiskella ääneen, mutta varsinkin lähteiden käyttäminen esseissä takkuaa.

Nyt meni jo asian vierestä. Kuten aika usein. ;)

Mutta minulle yliopiston luennot (ja opiskelu ennen yliopistoakin) tarkoittaa juuri sitä, että saan ravistella omaa maailmankuvaani, joskus rajustikin. Ne luennot, jotka tuntuvat jo liian tutuilta, ovat tylsiä. Ne, jotka herättävät uinuvia ajatuksia (tekevät ne sen sitten miten vain), ovat mielenkiintoisia. Toisaalta olenkin osallistunut enemmän lukupiireihin ja keskustelukursseihin kuin luentoihin, ja niissä saa revitellä oman ajatuksenjuoksunsa kanssa mielinmäärin - onneksi. Koska en tosiaankaan osaa luennoillakaan olla hiljaa, jos saan ajatuksia.

Siitä olen aivan samaa mieltä, että tulisin varmaan aivan hyvin toimeen ilman joitakin kokemuksia elämässäni. En ehkä olisi aivan sama ihminen ja olen varmasti oppinut jotakin, mutta kenties olisin mieluummin luottavaisempi ja avoimempi, joka varmasti (toivottavasti?) olisin ilman niitä kokemuksia.

Jäänainen kirjoitti...

Ai niin, jäi tuosta pois: uskon, että ne luennoitsijatkin ja opettajat ovat tyytyväisiä siitä, että joku asettaa heidän näkemyksensä kyseenalaiseksi. Ajattele, miten tylsää olisikaan olla opettaja yliopistolla, jos kukaan ei koskaan esittäisi haastetta, ei koskaan olisi eri mieltä. Tarvitsevat ne opettajat ja professoritkin uutta pureskeltavaa aina silloin tällöin. :)

Veloena kirjoitti...

Juu, ehdottomasti tarvitsevat! :D

Mutta on vain vaikeaa hahmottaa itsensä siksi, joka osaisi antaa uutta pureksittavaa...

Mä olen mennyt sen mankelin läpi jo kerran ja varmasti se näkyy ja kuuluu jossain. Ja pelottavuudesta: säikähdän itsekin välillä itseäni. :D

Mutta on hyvä, että yliopistossa on monenlaisia ihmisiä. Se on valtava rikkaus. Silloinkin kun tuntuu, että itse on liikaa, jotenkin oudolla tavalla. onneksi siltä ei tunnu aina!

suklaahirviö kirjoitti...

Jäänaisen kommenttia komppaan siinä mielessä, että MINUSTAKIN sinä sovit varmaan todella hyvin yliopistomaailmaan. :) Sanon tämän hyvällä, kohteliaisuutena.

Duunaritausta..? No, niin, ehkä verrattuna johonkin tuomarin ja lääkärin lapseen, mutta toisaalta: MÄ olen aina ajatellut AMMATIN omistavien ihmisten olevan 'ammattilaisluokkaa', joka on sitten vähän eri asia kuin _varsinaiset_ duunarit.. Tai, miten sen sanoisin: jos sinä olet duunariperheestä, niin mistähän Suklis sitten on? :) Tarkoitan nyt sitä, että esim. Äetmuorilla ei ole mitään ammattia. Hän lopetti koulun 16-vuotiaana, kai siinä vaiheessa mikä nykyisin olisi lukion 1. luokka.

Mutta tajuan joka tapauksessa todella hyvin mitä sinä JA jäänainen sanotte. Duunaritaustaisuus ei virallisessa (!) Suomessa tietenkään estä ketään mistään, mutta totuus on, että kulttuurikodista tullut osaa ehkä paremmin verkostua [uh, mikä sana] ja tietää valmiiksi paljon sellaisia asioita, joita pystymettästä tullut ei tiedä. Lisäksi uskon, että jos vanhemmilla on kontakteja [uh taas!], niin työllistyminen vaikeasti työllistävilläkin aloilla sujuu helpommin.

Yliopistomaailmassakin kai pitäisi olla 'johtajatyyppi' pärjätäkseen [tässä taas käsite, joka jostain syystä etoo, en tiedä miksi]. RUK:n vuosikurssin puheenjohtaja, ylioppilaslehden toimittaja, ainejärjestön puheenjohtaja --> tästä se uraputki urkenee.

Onkohan itsevarmuus joku tietty luokkaominaisuus, se halu ja kyky pistää itsensä esille, rummuttaa itsestään, hei MINÄ olen täällä? Y-opisto voi mykistää ja lamata sellaisen, joka on uutukainen siinä maailmassa.

Sekin on harhaluulo, että pelkästään hyvillä opintosuorituksilla takaisi itselleen uran tai työllistymisen. Nykyisin olen oikeasti taipuvainen pitämään verkostumista kaiken aana ja oona.

Uskaltaudun sanomaan, että MONET kirjoituksistasi kolahtavat tosi vahvasti minuun. Uskaltautuisinkohan senkin sanomaan, että mielestäni meillä on TAVALLAAN samanlainen perhekokemus tai tausta, tavallaan. Tuntuu helpottavalta - en ole yksin..

Rajankävijä kirjoitti...

Kirjoituksesi herättää paljon ajatuksia.

Olen itse soiologina seurannut opiskelukavereitani, jotka ovat ensimmäisen polven korkeakoulutettuja, verrannut heidän reaktioitaan itseeni, joka toisen polven korkeakoulutettuna olen viisivuotiaasta ilman vanhempien konkreettista suunnan osoittamista pitänyt itsestäänselvyytenä opiskelevani joskus yliopistossa. Ja samalla tiedostanut jokaisessa duunarisukukokouksessa, kuinka tädit ja sedät puhuvat että "menisi nyt töihin."

Kriittisyys ja siihen liittyvät taidot kuten taito tavoitella kokonaiskuvaa ja toisaalta vielä ymmärtää, että hetkessä eläminen on se mitä jää jäljelle; ne ovat kaikki mahtavia lahjoja. En voi sanoa, että tietäisin kuinka rankkaa on läheisimmilleen korostaa omien lahjojen arvoa, ja kuinka ne ihan oikeasti ovat hyödyllisiä ja oma tie antoisa ja käymisen arvoinen.

Minä olen aina ihmetellen katsonut vierestä niitä kanssasosiologeja, jotka ihmettelevät kanssaopiskelijoiden kultalusikkatarinoita ja myönnän, että olen myös joskus kokenut heidän kyseenalaistamisensa epämukavana, koska se ravistelee omaa keskiluokkaista opettajaperheen maailmankuvaani. "Eikö kaikilla ookaan asiat samalla tavalla." Ja olen aina jaksanut arvostaa sitä kuinka ilman niitä erilaisia taustoja siitä keskustelusta puuttuisi jokin kaiku "The Real World" nimisestä paikasta.

Että minusta sinä olet opiskelija paikallaan siellä niiden joukossa. :)

Veloena kirjoitti...

Sukliksen kommentti tuo mieleen jotenkin jännästi sen asenteen, jota mussa oli paljon vielä edellisten opintojen loppupuolellakin - että tekee ahkerasti työnsä ja jos kritisoikin (kun kerran vaaditaan!) niin tekee sen hyvin varoen ja pehmeästi ja sitten jää valppaana ja toiveikkaana odottamaan, josko siitä seuraisi odotettuja lopputulemia. Työelämän kanssa se ei oikein auta... :D

Suklis, ei mun isälläkään ole mitään ammattia. Se on mennyt 12-vuotiaana duuniin. Kyllähän se on ammattinimikettä käyttänyt, mutta työssä opittuna. Äidillä on ammatti ja se on sille hurjan tärkeää. Joskus tekisi mieli rutistaa sitä, kun se on niin jipoissa siitä. Ei sekään ollut kuvitellut voivansa saada ammattia, mutta toisin sitten kävi, muutaman onnekkaan sattuman vuoksi. (SUHTEITA tietysti, kuinka muutenkaan!)

Rajankävijä, en osaa kuvitella tuota maailmaa, mutta varmasti se on osa the real worldia... ;)
Se, mitä on ehkä vaikeinta saada hyvin toisenlaisesta taustasta tulleet ymmärtämään, on akateemisen identiteetin, miten tän nyt sanallaistaisi, HÄILYVYYS. Tarkoitan tätä: vielä gradua tehdessäni ajattelin, että varmaan kohta saan jonkun oikean työn, että minut tullaan jotenkin sieppaamaan työelämään pois noista opinnoista, jotka ovat kauhean tärkeät itselle vaikka niihin ei oikein pystykään samastumaan ja luottamaan ja tuntee itsensä vähän väärän muotoiseksi ja oloiseksi. Nykyään naurattaa ajatus siitä, että real world -työelämä ois siepannut mut; päinvastoin, sehän ei ole halunnut minua sisäänsä! Mut on monta kertaa tuomittu tutkinnoltani ja siten ihmisenäkin "liian teoreettiseksi" työtehtäviin, joihin on haettu korkeakoulutettua ihmistä. Voihan plääh!

Oikeastaan vasta nyt kun alan opiskella toista korkeakoulututkintoa, alan hahmottaa, että on ihan oikeutettua ja ookoo, että olen siellä. Ja että saan ajatella silti mitä ajattelen. :D