Raskaiden päivien vanavedessä

Hermostus alkaa kerääntyä kehoon jo pari päivää ennen operaatiota. Operaation aamuna kädet liettyvät kylmästä hiestä, suu löyhkää, tuntemukset katoavat, tilalle tulee tyhjyys. Syön kaksi suurta kapselia ja kun suussa alkaa maistua rekkitangolta, tiedän lääkkeen imeytyvän suunnitelmien mukaisesti. Jos en tällä kertaa vaikka kokisi yhtä kovaa tuskaa.

Operaatio sujuu hyviin. Lääkäri avaa kohdunsuuta jollakin värkillä, jota en henno katsoa. Sairaanhoitaja avaa värkin steriilistä kertapakkauksestaan, lääkäri ei tahdo sotkea venyviä käsineitä, sitten he ovat taas kaapilta jalkopäässä, nyt kohta sattuu, niin sattuukin, ynähtelen ja huudahtelen ja pyydän sitten ääniä anteeksi, mutta saan kuulemma pitää ääntä, kunhan pysyn paikoillani. Kipu ei todellakaan tunnu nyt niin kovasti, että huutaisin suoraa huutoa ja kastelisin naaman kyynelillä. Ehdin vaimentaa ääntäni. Katson sairaanhoitajaa, keskityn hänen ilmeeseensä, vastaan hänen kysymyksiinsä, koetan huokaista rennoksi käskettäessä. Sitten kierukka on paikoillaan, sitä katsotaan ultraäänellä, kohdallaan on, nousen tuolilta ja kiitän lääkäriä siitä, että hän on selostanut joka ikisen vaiheen eikä minun ole tarvinnut pelätä turhia. Jotenkin se tuntui paljon helpommalta nyt, kun se sai sattua, kerron. Edellinen lääkäri vain hoki, ettei se satu, että pitää rauhoittua. Totta kai se sattuu, kun et ole synnyttänyt, sanoo lääkäri. Kyllä se kaikkia sattuu. Jotkut eivät kuulemma halua itkeä tai äännähdellä, mutta ei kukaan rentona pysy. (Ajattelen itsekseni, että kaikki eivät myöskään halua sanallistaa kokemaansa sattumiseksi; heille rentoutumisen estävä epämiellyttävyys ei ole vielä sattumista.)

Uskaltaako sinut päästää hortoilemaan kaduille, kysyy lääkäri. Mitenniin, kysyn. Ettet pyörry, hän vastaa. Eh, en mä pyörry, virnistän, mun on nyt hoidettava asioita roppakaupalla. Otat rauhassa vaan, sanoo lääkäri. Hengittelit aika syvään ja kovasti. Joo, selitän, sillä tavalla mun on helpompi rauhoittua ja kestää kipua. Ei se vielä edes ollut oikeasti syvähengitystä. En mä sellaisesta pyörry. Mä teen niin silloinkin kun venyttelen. Siihen tottuu.

Operaation jälkeen käyn tekemässä välttämättömyysostoksia ja sitten käperryn koiran kanssa sängylle. En osaa nukkua. Ei satu, mutta tuntuu, jostakin kaukaa, ei se tunnu edes epämiellyttävältä, tuntuu vain. Kohtu supistelee.

Illemmalla näen ystävän, tapaamme patsaalla, jonka kuvan olen lähettänyt verkossa, jotta löydämme toisemme. Matkalla patsaalle toinen kenkäni alkaa hajota jalkaan. Heti ensi töiksemme ajamme hissillä koiran kanssa tavaratalon viidenteen kerrokseen ostamaan tarranauhaa, jolla saa kursittua kengän kokoon. Koira matkustaa tavaratalon halki kuin olisi shoppaillut kaiken ikänsä. En ole tottunut terveyssiteeseen ja aistin sen kaiken aikaa painostavana ja kutittavana. Mutta verta tulee aika lailla. Matkustamme raitiovaunulla, istumme puistossa, katsomme koirien uimista. Se tuntuu hyvältä ja keveältä, kesäiseltä. En ehdi ajatella vierasesinettä enkä pohtia, onko se pysymässä paikallaan vai ei. Kenkä toimii joka tapauksessa taas kiitettävästi.

Illalla, kun pääsen kotiin, olen niin väsynyt, etten kai sano tai tee mitään. Tai ainakaan en muista mitään.

Seuraavana päivänä on sukujuhlat vanhempien luona. Niitä on siirretty monet kerrat, jotta ne sopisivat äidin siskolle. Mutta nyt äidin sisko on taas polttanut päreensä jostakin eikä sittenkään tule. Äiti on samaan aikaan surullinen ja raivoissaan, koska hänestä tuntuu, että hänen siskonsa kanssa asiat sujuvat vain jos kaikki tehdään täsmälleen kuten sisko määrää. Nyt kun äiti uskaltaa kieltäytyä jostakin pikku yksityiskohdasta, joka tulee esiin pari päivää ennen juhlaa, sisko vetäisee liinat kiinni ja ilmoittaa, että siinä tapauksessa suunnitelmat voivat muuttua. Ja muuttuvatkin, sillä hän ei saavu paikalle. Edellisenä päivänä äiti on myös saanut aivan uskomattoman kirjeen, jossa tongitaan vuosikymmenten takaisia asioita spekulatiiviseen ja pompöösiin tyyliin. Minäkin luen kirjeen ja nostelen kulmakarvojani ja sanon, että tuskin kirjoittaja nyt hykertelee tyytyväisenä, kuten äiti hänen kuvittelee tekevän, siihen kirjoittaja nimittäin vaikuttaa aivan liian onnettomalta, harhaiselta ja sekavalta. En pysty ollenkaan uskomaan tyytyväisenä hykerteleviin koston enkeleihin. Tyytyväisenä hykertelijöillä ei liene tarvetta kostaa kellekään mitään, ja vääryyttä mielestään koston oikeuttaneella tavalla kokeneet tuskin lakkaavat jatkossakaan kokemasta huutavia vääryyksiä, jotka virittävät heidät toimintaan. Alkoholiongelmainen, harhainen mieli tuskin saa rauhaa ilkeän kirjeen sommittelusta, epäilen äidille ääneen. Huolestuttaa vähän, miten äiti pysyy koossa. Äitiä itkettää. Seison keittiössä, pesen ja revin salaattia, asettelen tarjoamisia kulhoihin ja tiputtelen mansikoita sampanjalaseihin. Välillä uusi kierukka vihlaisee, ja silloin vain hengittelen hetken syvään. Haluaisin paeta keittiöorjan osaan täysin, siksihän olen tänne lupautunut, auttamaan käytännön asioissa. Vieraista nuorin on ehkä viidenkymmenenviiden.

Valitettavasti keittiöorjalinja ei täysin pidä, koska tottahan vieraat tunnistavat minut. Yksi sukulaisista on oikein mukava ja juttelemme jonkin aikaa hänen kanssaan. Mutta on myös kurjempia kohtaamisia, kuten se, miten kummitätini alkaa ihmetellä, miksi näytän nykyään erilaiselta kuin ennen, ja toteaa sitten, että sehän johtuu siitä, että minusta on tullut niin pulska. Sitten seuraa tietysti tiedusteluja siitä, odotanko kenties lasta. Jotenkin tuommoisessa keskustelussa sitä vain luiskahtaa kaiken tunnepitoisen ulkopuolelle, turvaan jonnekin ruumiistairtaantumiskokemukseen, ja kuulee kaukaa vastaavansa: "No en sentään." Ja siinä se, kääntyminen poispäin, huokaus. Jälkeenpäin on vaikeaa olla häpeämättä käsivarsiaan, vatsaansa, kaulaansa, joita ei osaa hetkeen hahmottaa normaalipainoisen naisen ruumiinosiksi, vaan näkee ne odottavien äitien karmeina, paisuneina, pahoinvointia tursuvina jäseninä. Äiti yrittää pelastaa tilannetta, puhuu uudesta ammatistani, ja siitä, miten paljon uutta lihasta minuun on tullut, mutta vähältä pitää, etten käänny uudestaan keskusteluun ja totea, että kyllä se taitaa ihan vaan läskiä olla. Sillä siltä se tietenkin tuntuu. Mutta ihrapalaruumiini sen kun seisoo keittiössä ja tekee hommia, seurustelemaan se ei koe kykenevänsä, ei nyt.

Hengittelen syvään ja mietin, kumpi on itse asiassa pahempaa, olla asennuttamassa kierukkaa vai kohdata sukulaisia. Tavallaan kierukan asennuttaminen tuntuu jollakin tapaa helpommalta, siinä sentään saa huutaa, kun sattuu. Jos yrittää pysytellä syrjässä, sukulaissetä tulee supattamaan, ettei hänkään jaksa ihmisten sairaskertomuksia (mitkä eivät ole ne, mitä en jaksa - minua kiinnostavat sairaskertomukset, niistä paljastuva vuorovaikutuksen kuvio), mutta että hänellä on jotakin mielenkiintoisempaa. Kas tässä, kameran muistikortin läpikäyminen. Katselen satoja kuvia ihmisistä, joita en tunne, ja sitten niistä, jotka minun odotetaan tuntevan, koska olen nähnyt heidät alle kymmenvuotiaana. Setä on ottanut useita kuvia bikinitytöistä rannalla ja niukasti pukeutuneista nuorista naisista ravintoloissa ja kaduilla. Huvitun laimeasti näistä kuvista, ja pohdin hiljaa mielessäni vanhenemisen kiroja kuvien vilistäessä, mutta yhtäkaikkisesti kuvamaraton ei jaksa viehättää, enkä pidä siitä, miten lähelle setä tulee. Hän ei osaa lukea, kuinka suuren henkireiän toinen ihminen tahtoo. Jos hän istuisi kymmenen senttiä kauempana, häneen olisi paljon helpompi suhtautua myötätuntoisemmin. Hivuttaudun kauemmas, mutta setä änkää perässä.

Lopulta kuvat ovat kiertäneet ringin ja pääsen pakenemaan takaisin keittiöön. Kun puuha loppuu, siirryn nurmikolle, Vompsu turvanani. En halua pysytellä olohuoneessa, jossa käydään suurta karjalaiskeskustelua. Joukko sukulaisia on loukannut mielensä siitä, miten karjalaiset kaipaavat sodassa menettämiä kotitilojaan. Menisivät takaisin sinne, jos nämä ilmaiseksi saadut, toisilta riistetyt maat eivät kelpaa, he sylkevät sanoja suustaan. Ne joukosta, joilla on karjalaista taustaa (yhden serkuksen äiti on karjalainen) tai inkeriläistaustaa (äiti), ovat aika vaikeina. Ulos keskustelu kantautuu vähän vaimeampana, mutta kuulen silti varsin hyvin, mitä sanotaan.

Haluan liueta, ja liukenenkin, onhan minulla mukana koira. Se pitää viedä kävelemään, sanon. Se on osittain totta, koira on saanut matolääkkeet, sen vatsa ruikuloi. Yhtä tärkeää on kuitenkin päästä pois tuolta tukehtumasta. Nämä ovat samat ihmiset, joiden luokse me ajoimme autolla samanlaisena kuumana kesäpäivänä, mitä, kaksikymmentäjarisatvuotta sitten, samana päivänä kun olin ensimmäisen kerran löytänyt paniikkiin uponneen uhrin, nähnyt väkivallanteon jäljiltä ihmisenverta punaisella betonilattialla ja vastannut poliisien kysymyksiin ja ihmetellyt heidän ilmeitään, joita en ole osannut selittää ennen kuin aikuisena, vasta siinä iässä, kun ymmärsin, että tapahtunut oli aika harvinaista, karmeaa ja kuvottavaa heistäkin. (Minulla ei ollut mitään arvauksia sellaisesta silloin, koska maailmani oli juuri saanut yllättävän käänteen ja olin ymmärtänyt liikkuvani itsekin jatkuvassa tuntemattomista arvaamatta turskahtelevan väkivallan miinakentässä. Luulin viimein ymmärtäneeni, että se, mitä olin aiemmin kuvitellut normaaliksi ja tavalliseksi olikin ollut onnekasta sattumaa, ja että olin nyt saanut selville, millainen maailma todella oli.) Silloin kauan sitten me tulimme sukujuhlille myöhässä ja äiti pyysi anteeksi ja halusin huutaa ja oksetti, koska ei meidän olisi kuulunut pyytää minusta anteeksi, ei mikään tapahtunut ollut kenenkään meidän syytä, ja oli sulaa hulluutta, että sen kaiken jälkeen me lähdimme siihen seurueeseen, silloin, meidän olisi ollut parempi jäädä keskenämme ja käsitellä tapahtunutta, mutta mepä vain pakkaannuimme autoon heti poliisien lähdettyä, ettteivät sukulaiset saisi kuvitelmien aiheita, ja kuultuaan tapahtuneesta nuo samat sukulaiset, jotka nyt istuvat olohuoneessa tehden kukin kuolemaa omalla tavallaan, potilasvirhettä peläten, eivät halanneet eivätkä mitenkään lohduttaneet, sanoivat vain, että keittiössä on lämpimät ruoat pois korjattuina, sieltä voi niitä hakea, ne ovat kyllä jo jähtyneet. (Heidän jäähtymisensä tapahtuu yhdellä yyllä.) Sitten keskustelu jatkui ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin ei olisi näkynyt kilometrien päähän, miten äitiä itketti, miten valkoinen isä oli, miten sisko riippui äidissä kuin säikky apinanpoikanen. Halusin huutaa ja melkein oksensin, mutta jotenkin ruoat leikkaantuivat ja siirtyivät suuhuni, pureskeltuivat ja nieltyivät ja matkasivat vatsaan, jotenkin tuli iltakin ja sai lähteä kotiin.

Nyt myöhemmin minua saattaa välillä harmittaa, etten huutanut enkä oksentanut sinä iltapäivänä. Ehkä se olisi laittanut jotakin liikkeelle. Ehkä jotakin olisi ratkennut. Mutta luulen, että jos sinä istuisit siinä seurueessa siinä mielentilassa, sinunkin olisi ollut mahdotonta huutaa, ja jotenkin olisit vain nististynyt siihen vaitonaisuuteen ja asian ohittamiseen ja tullut siihen tulokseen, ettei keneltäkään kannata pyytää apua pahaan oloon. On vain oltava kuin mitään ei olisi tapahtunut. En enää usko siihen, mutta se iltapäivä sai minut uskomaan niin yli viidentoista vuoden ajan.

Jotenkin siinä seurueessa on vaikea olla, on ollut aina. Se, etteivät he itke eivätkä halaa, jotenkin jähmettää. Mutta on siinä jotakin muutakin, jokin kummallinen jännite, josta kuulemme sitten myöhemmin, kun olemme tulleet takaisin koiran kanssa ja nähneet viimeisenkin vieraan kaasuttavan pois vieraspaikoilta, ja ihmettelen ääneen seurueen tunnelmaa. Neljäkymmentäluvulla on lainattu suuria summia rahaa perheenpään käskystä, ja tuota summaa ei ole koskaan maksettu takaisin eikä aiota maksaa. Siitä ei ole edes mitään paperilla. Tuo raha kiristää edelleen tunnelmaa. Eikä varmasti vain raha; se kaikki, mitä olen kuullut mummun äidistä, antaa olettaa, että nämä kaikki ihmiset ovat kasvaneet tiukassa tyranniassa. Jokainen sukupolvi on siitä tietysti hieman edellistä vapaampi, mutta kuinka sitkeässä se silti istuukaan. Onneksi en ole tavannut sitä isomummoani. Tai siis, onneksi en tapaa häntä nyt. Saattaisin sanoa pari valittua sanaa toisten elämiin sotkeutumisesta. (Ikään kuin sanominen ei olisi sotkeutumista!)

Vieraiden lähdettyä haluaisin oikeastaan lähteä minäkin, mutta äidillä on selkeä puhumisen tarve, ja me kuuntelemme Vompsun kanssa. Siinä äitiä ja isää kuunnellessa alkaa muotoutua hämmentynyt ajatus siitä, miten kummallisesti instituutiot kenties joskus pysyvätkään vedossa. Nytkin äiti ja isä ovat kokeneet vierailun raskaana ja tuntuvat helpottuneilta ihmisten lähdettyä. Silti he toistelevat, miten mukavaa on, kun harvoin toisiaan tapaavat serkukset ovat nyt taas päässeet kaikki vaihtamaan kuulumisia. Heille itselleen sellainen ei ole niin tärkeää, mutta muille varmaankin on, ja he tuntevat ansaittua ylpeyttä ja tyytyväisyyttä siitä, että ovat järjestäneet tilaisuuden tälle tapahtumalle. Jään miettimään kaikkea näkemääni ja kuulemaani ja väsymyksenä aistimaani, enkä pysty saamaan varmuutta siitä, että kukaan paikalla olleista olisi erityisesti nauttinut tilanteesta. Minusta heissä kaikissa oli päällimmäisenä velvollisuuden elekieli, kohteliaisuutta ja sietämistä. Nauru herahti muutaman kerran, mutta jännitteet eivät sulaneet. Entä jos he kaikki ajattelivat, ettei tämä nyt oikein mukavaakaan ole, mutta että ihmisen kuuluu toimia kohteliaasti ja osallistua, kun kerran kutsutaan? Että tämä on varmasti tärkeää noille toisille? Joihin kukaan ei lue itseään. Onhan sekin mahdollista. Toivottavasti hypoteesini menee metsään ja heijastelee enemmän mielialaani kuin tuollaisten tapaamisten luonnetta ja merkityksellisyyttä.

Joka tapauksessa, parin raskaan päivän paakku on semmoinen, että eilisen lähinnä nukun. Tänäänkin olen vielä aivan vetämätön. Illaksi tulee yksi asiakastyö, johon olisi jollakin lailla toettava, mutta en tahdo juoda kahvia enkä teetä vaan odottaa, että kehoni pääsisi omin avuin takaisin virkeyteen.

Kyllä se vielä sieltä palaa. Omalla ajallaan.