tiistai 29. kesäkuuta 2010

Kielellistämisen, tulkinnan ja ymmärryksen tavoittelun peloista

Yksi askarruttavimpia asenteita on minulle kielellistämisen, tulkinnan ja ymmärryksen tavoittelun pelko. Kuulostaapa hankalalta. Kuinkahan onnistun kirjoittamaan tästä ymmärrettävästi? Tarkoitan pelolla nyt kiihtyneisyyden mielialaan virittävää haluttomuutta kajota oman toiminnan tai kokemuksen (tai miksei toisenkin toiminnan ja kokemuksen, mutta jostakin syystä kiihtymys näyttää nousevan lähinnä pyydettäessä jotakuta tarkastelemaan ja sanallistamaan omaa toimintaansa tai kokemustaan) vivahteisiin, pohtia ja tarkastella niitä. Tämä, mistä puhun, on eri asia kuin kiihtynyt tai harkittu haluttomuus kertoa toiminnastaan tai kokemuksistaan ylipäänsä toisille tai jollekulle tietylle henkilölle (minustakin tietyt kokemukseni on hyvä pitää tallessa; en esimerkiksi osaa kuvitella jakavani blogissa konkreettista seksuaalista kokemustani kuvailevalla tasolla, se on tiukasti yksityisaluettani ja vaikka sanallistankin sitä itselleni ja kokemusta kanssani kansoittaville henkilöille, en halua sanallistaa sitä täällä), ja myöskin eri asia kuin näkemys, ettei kokemus ole täysin sanallistettavissa (sillä tämänkin itse jaan). Erotan pelokkaasta asenteesta myös tuomitsevan asenteen, jossa katsotaan, ettei kokemusta pidä sanallistaa, ja jossa perusteluna on jokin muu kuin asiaan liittyvät alkuperäisen kokemuksen tai alkuperäisen kokemisen mahdollisuuden menettämisen pelot. (En muista törmänneeni tähän asenteeseen, mutta kai sekin olisi mahdollinen? Mielikuvitukseni taitaa reistailla.)

Mitä sitten tarkoitan tuolla pelolla tai noilla peloilla, jotka liittyvät kielellistämiseen, tulkintaan ja ymmärryksen tavoitteluun? Tarkoitan asennetta, johon saattaa törmätä esimerkiksi kysyessä joltakulta taidetta tekevältä, miten hän päätyi juuri tähän ratkaisuun työssään. (En tarkoita, että kaikki taiteentekijät tai edes useimmat elättelisivät tätä pelkoa, mutta sattumaa tai ei, olen itse törmännyt tähän pelkoon lähinnä yrittäessäni keskustella taiteen tekemisestä, ja sitten toisena osa-alueena: koettaessani keskustella estetiikasta, elämyksistä. Sisältäen seksuaalisuudesta keskustelemisen - minun on vaikeaa kuvitella estetiikkaa, jossa seksuaalisuus ei olisi keskeinen tekijä.) Kysymystä seuraa kiihtymys ja vastaamisesta kieltäytyminen, usein myös kysyjän syyllistäminen ilman lupaa johonkin tärkeään kajoamisesta. Ymmärtäessäni kajonneeni jo kysymyksenkin muodossa toisen pyhään peräännyn toki kuuliaisesti, tarkoitukseni ei ole järkyttää, mutta utelias kun olen, saatan kuitenkin pitäytyä teemassa sen verran, että kerron minua askarruttavan, miksi kysymykseni herätti niin voimakkaan reaktion. Joskus tuohon jatkokeskusteluun on käynyt tilaisuus, ja silloin on ilmennyt, että toinen pelkää, että jos hän kiinnittää huomionsa siihen, miten tekee ratkaisujaan tai miten hänen kokemuksensa muotoutuu, hän jotenkin menettää mahdollisuuden tuohon aitoon, alkuperäiseen kokemukseen, joka on hänelle niin tärkeä.

Tämä asenne kiehtoo itseäni kovasti, koska se tuntuu niin vieraalta. Toki ikävöin itsekin toisinaan (valmiiksi jostakin muusta surullisella päällä) aikaa, jolloin saatoin kokea eläväni lopullista parisuhdettani, tai jolloin tosissani ja epäröimättä uskoin, että pystyn tavoittamaan olioiden perimmäisen luonteen ne aistiessani. (Tai jolloin ylipäänsä ajattelin, että on jokin perimmäinen, oikea, kiinteä näkökulma asioihin. Ei se ollut kovin sanallistettu ajatus, mutta muistan siitä luopumisen tuskan, hämmennyksen ja kauhunkin ja sitten myöhemmin riemastuksen toisenlaisista ajatuksista lukiessani ja tajutessani, ettei oikean näkökulman määrittelemisestä kieltäytyminen tarkoita, että muut näkökulmat välttämättä silti olisivat yhtä arvokkaita tai arvottomia keskenään, yhtä hyviä johonkin tiettyyn tarkoitukseen.) Mutta se ikävä on jotenkin teennäistä ja ohutta eikä vaivaa minua kovinkaan kauan, koska paljon vahvempana minussa sikiää uteliaisuus ymmärtää enemmän, porautua laajemmalle, rimpuilla itselle enemmän liikkumavaraa tulkintojen suhteen, polveilla joustavasti tulkinnasta toiseen, leikkiä näkökulmilla, sovitella ja sommitella niitä, yrittää käsittää toisia tapoja käsittää asiat.

Kuten nyt vaikka tämä pelko, että menettää tärkeät asiat, jos uskaltautuu kääntämään huomion omaan kokemukseensa. (En osaa arvailla, liittyisikö se esimerkiksi jollakin tavalla tähän, mutta yhtäkaikki, tästä tämä uteliaisuus taas virkosi mieleen, enkä tiedä, miksi; tunnistin itsekin tuon lainausmerkeissä elämisen vahvasti, ja aloin miettiä koejärjestelyä, jossa kokemustaan tarkkailemaan haluttomat laitettaisiin lukemaan Atwoodia ja kyseltäisiin heidän mielipiteitään lukemastaan. Hupsu ajatusleikki.) Tietenkään asiat eivät pysy samana, jos niitä tarkastelee ja erittelee, esimerkiksi lukeminen kyllä muuttuu toimintana toisenlaiseksi jos kirjan ahmimisen sijaan alkaa jokaisen ratkaisun kohdalla pohtia, että jos tässä henkilöhahmo olisikin tehnyt näin ja näin, miten ja mitä olisikaan tapahtunut. Mutta pysyvätkö ne muutenkaan samoina, samanlaisina? Eikö muistikin vääristä, systematisoimatonkin mieleen palaaminen? (Yhteisten tekemisten muisteleminen on ihan erilaista päivä ennen eropäätöstä ja päivä eropäätöksen jälkeen. Muistamisessakin merkitsevät tulevaisuuden horisontti, tavoitteet ja mieliala.) Voiko mieleen palaamista kieltää? Vai onko tarkoituksena vain hidastaa vääristymää jättämällä tietoisesti kutsumasta tapahtumia syyniin?

Jokin asenteessa tuo mieleen korkean paikan kammon hallintakeinon, jossa vuoripolkua kävellessä katse pidetään tiukasti yläviistoon naulittuna. Syvyys nimittäin keinuu ja nielaisee, jos sinne vilkaisee. Voi olla, että tämä assosiaatio vain sotkee asiaa. Se kuitenkin tuli mieleeni, ehkä siksi, koska ymmärrän tämän hallintakeinon päälle. Se tuntuu auttavan vuoripoluilla rauhallisesti etenemistä käytännön tasolla, vaikka tietysti katsettaan yläviistoon siirottavankin kiipeilijän tiedossa on varsin hyvin, että se sama syvyys tuossa kyllä edelleen läähättää. (Siksihän juuri katse kiinnitetään eteen-ylös sillä tarmolla.)

Itse olen jotenkin mieltänyt vajavaisen ja aina keskeneräisen (ja usein harhaanjohtavan) kielellistämisen, tulkintojen etsimisen ja tapahtumiin sovittelun sekä tulkintojen välisen kokonaisymmärryksen tavoiteltavina siksi, että mieluummin kontrolloisin muutoksen suuntaa kuin jättäytyisin sen vietäväksi. Jotkut ihmiset selittävät ja kokevat asioita kiinnostavasti tai näyttävät ulkoa tarkastellen oivaltaneen elämästä joitakin seikkoja, joita en ole itse vielä oivaltanut, ja minusta on jotenkin hirvittävän hauskaa tutustua heidän tapoihinsa hahmottaa asiat, koska usein se on vähän kuin matkustaisi ulkomaille. Enkä ole lopulta kovinkaan tyytyväinen siihen, miten kapeaa ja kalpeaa oma kokemukseni ja sen selitysyritykset ovat. Tuntuu, että kaikki olisi tässä, mutta että jotenkin en osaa sanoa siitä mitään oleellista. Ja kun lukee toisenlaisista elämismaailmoista, jotenkin sitä pökertyy lukemastaan tai kuulemastaan ja koettelee sitä innokkaasti kaiken kohtaamansa ylle. (Kuten valmisvaatteet, useimmiten teoria ei istu kaikista kohdin ja tarvitaan paljon neulomista ja harsimista, ennen kuin lopullinen muotoilu tyydyttää kriittistä peiliin kurkistelijaa.)

Jotenkin en osaa pelätä sitä, että kadotan näin tehdessäni jotakin. Kai siksi, etten oleta muutenkaan voivani pidätellä ilmiöitä niissä karsinoissa, joissa ne ovat tutustumisen hetkellä. Esimerkiksi tietyn asian voi kokea uutena vain kerran. En ainakaan itse pääse mieleen palauttamalla tuohon uutuuden kokemukseen ja siihen liittyvään hetkelliseen itsen pois liudentumiseen kovinkaan hyvin. Muistan kyllä kokeneeni niin - mutta muistan, että minä koin niin, ja se ei tunnu kovinkaan hyvin muistetulta, jotenkin paremmin sen voi tavoittaa, jos asiasta kirjaa runon ylös heti sen tapahtuessa, siinä itse on luotettavammin hukutettu. Runon kautta pääsee vähän paremmin takaisin, mutta runo on jo sanallistus, tietty tulkinta. Ilmiöt sinänsä katoavat.

En myöskään oikein ehkä onnistu uskomaan paljaaseen, esitietoiseen kokemukseen niin paljon kuin haluaisin siihen uskoa. Ehkä siihen törmää hetkittäin siten, että tajunta suuntautuukin siihen, mutta ne ovat hyvin lyhyitä ja harvoja hetkiä. Minulla on muutama tuollainen hetken ajan nimettömäksi jäänyt kokemus, ja olen kolmenkymmenenviiden ikäinen. Eivätkä nuo lyhyet sukellukset ole mitään sellaista, mitä kutsuisin hyvin merkitykselliseksi tai joksikin, minkä menetystä sanallistamisen kautta murehtisin. Ennemminkin tunnen kiitollisuutta siitä, että pääsin niistä pois. Kuvittelen niiden muistuttavan psykoosia. Aina noiden kokemusten ilmetessä olen ollut hyvin väsynyt ja muutenkin ahdistunut tai vaihtoehtoisesti kaatumassa jonkin nimettömän luiskahtaessa jalkani alta, ja ne ovat kestäneet kenties sekuntin sadasosan kuvottavassa jäsentymättömyydessään.

Niinpä se, mitä kernaasti tallentaisin sellaisenaan, on sekin pahasti teorioiden ja sanojen ja mielikuvien ja muistelemisen ja aiempien mielialaviritysten korruptoimaa. Se on abstraktio jostakin laajemmasta, ja itsepäinen kun olen, miellän tuon laajemman juuri yritykseksi ymmärtää laajemmin, tulkita monipuolisemmin ja joustavammin, osata nauraa omalle erehtyvyydelleen, ja niin edelleen, yritykseksi elää. Ehkä siksi en itse osaa kokea nielaisevaa vaaraa silloin kun nostan käsille jonkin tärkeän kokemukseni ja muokkaan sitä yhä uusin tulkinnoin ja tulkinnan tulkinnoin ja uusin assosiaatioin ja sanoin. Olen myös huomannut, että aika harvoin mikään koettu suostuu jäämään yhden tulkinnan tai sanallistuksen orjaksi. Sanat ovat toki oikotie, eivätkä vain sanat, vaan myös tuoksu tai tietynlainen tapa heilauttaa päätä. Mutta eivät ne kata kaikkea, ja joskus saattaa huomata muiston aukeavan arvaamattomaan suuntaan, niin ettei voi olla aivan varma siitä, sekoittuvatko nyt useammat tapahtumat vai muistaako oikeasti tuon yhden iltapäivän, yhden hetken aistimuksia ja mielteitä eräällä rannalla. Rannalla, jolla on nimi ja gps-sijainti, mutta joka ei ole sama asia kuin nimensä tai paikannuskoordinaattinsa (tai muistoni siitä). Rannalla, joka sekin on abstraktio maastosta, joka kiertyy palloksi ja seilaa pimeässäkylmässäohuessa. (Miksi muuten planeetta on harvinaisen hankalaa hahmottaa abstraktioksi jostakin laajemmasta ja pitkäjänteisemmästä tapahtumisesta?)

Eikä tapahtuminen ja kokeminen lopu. Ei toiminnan jatkamisen osaaminenkaan lopu. Sitä eräs taiteilijaystäväni ammoin pelkäsi kysyessäni häneltä, miten hän jatkaa maalausta aloitettuaan sen tällä tavalla; hän vastasi, ettei voi eikä halua ajatella koko asiaa, koska on olemassa se mahdollisuus, että hän menettää kykynsä jatkaa maalaamista, jos hän kiinnittää huomionsa intuitioonsa. En ajatellut sitä silloin, mutta nykyään ajattelen, että hänellä oli kissamainen intuitiokäsitys; kissoillehan tuntuu olevan tyypillistä, että niiden toiminta keskeytyy, jos ne huomaavat itseään tarkkailtavan. Sitten ne vain sukivat itseään häntä hermostuneesti nykien ja näyttävät täysin unohtaneen, mitä olivat vielä äsken tavoittelemassa. Mutta toiminnan jatkamisen tavat kyllä muuttuvat. Intuitio tuntuu erilaiselta kun se on nimetty ja tarkasteltavissa.

Aika kieroa, että sitä joko tietää, miltä tuntuu tarkastella omaa intuitiotaan tai ei. En osaa ainakaan kuvitella, että voisin äkisti alkaa pelätä, että pilaan intuitioni sitä tarkastelemalla. Ja toisaalta, jos joku on suojellut intuitionsa intimiteettiä, hän ei tiedä, miltä sitä tuntuu tarkastella. Meillä on tämän asian suhteen hyvin vähäiset yhteisen kielen edellytykset.

Se tuntuu harmilliselta, koska olen hyvin utelias ja koska olen unohtanut, miltä tuntuu suojella kokemustaan omalta katseeltaan. En edes oikeastaan tiedä, olenko koskaan harjoittanut tuollaisia suojelutoimenpiteitä.

Ylipäänsä, tiedän ja ymmärrän asioista käsittämättömän vähän.

8 kommenttia:

paulasankelo kirjoitti...

Entäpä jos jonkinlaisella koejärjestelyllä voidaan osoittaa, että sanallistaminen vieraannuttaa "aidosta" kokemuksesta (ja "aito" tässä suurella varauksella)?

Esimerkkinä tutkimus, jossa ihmisiä pyydettiin kirjoittamaan kirjallinen analyysi parisuhteensa tilasta ja sitten arvioimaan, kuinka parisuhde tulevaisuudessa kehittyisi. Verrokkiryhmä kirjoitti jostain aivan muusta ja vastasi sitten samoihin kysymyksiin parisuhteensa tulevaisuudesta.

Tulos: ne, jotka koetapahtumassa analysoivat suhdettaan kirjallisesti ennakoivat suhteensa tulevaisuutta heikommin kuin ne, jotka vastasivat lonkalta. Oliko parisuhdetuntuman kirjallinen analyysi jollakin tavalla etäännyttänyt siitä, miltä suhde "todellisuudessa" tuntui?

Toisessa koejärjestelyssä pyydettiin ihmisiä valitsemaan erilaisista julisteista se, mikä heitä eniten miellyttää. Joukossa oli erilaisia taidejulisteita ja toisaalta julisteita, joissa oli sarjakuvahahmo tai jokin vitsi. Osa kokeen osallistujista tiesi, että he joutuisivat perustelemaan valintansa jälkeenpäin, osalla tätä vaatimusta ei ollut.

Ne, jotka joutuivat sanallistamaan valintansa perusteen, valitsivat useammin sarjakuvajulisteen. Ne, jotka eivät joutuneet perustelemaan valintaansa, ottivat suhteessa enemmän taidejulisteita. (Selkeä vitsi tai knoppi ja sen ymmärtäminen oli kai helpompi sanallistaa kuin abstraktimmasta taideteoksesta pitäminen.)

Julisteen saaneille ihmisille soitettiin muutaman kuukauden perästä ja kysyttiin, oliko juliste heillä seinällä ja tykkäsivätkö he siitä vielä. Ne, joiden ei ollut tarvinnut sanallistaa valintaansa, tykkäsivät useammin julisteestaan vielä jälkeenpäinkin. Ne, jotka olivat joutuneet perustelemaan valintansa, useammin eivät tykänneet enää valitsemastaan julisteesta ja kokivat valinneensa "väärin". Oliko sanallistaminen kiinnittänyt valitsijoiden huomion siihen, mitä ylipäänsä voi sanallistaa ja jättänyt taka-alalle ne fiilikset, joita ei kenties voi?

Toki voidaan ajatella, että julisteen valintaperusteiden tai parisuhteen tilan sanallistus oli tahallisesti "väärä". Koehenkilö tuumii, että selviän tästä koetilanteesta näppärämmin, jos valitsen "helpon" julisteen. Parisuhteestaan kirjoittanut antaa ehkä kainouttaan tai näyttämisen haluaan "todellisuudesta" poikkeavan kuvan suhteestaan. Vaikka sanallistus olisi tahallaankin väärä, oli lopputulema joka tapauksessa se, että sanallistamisen prosessi (vilpitön tai ei) ei ainakaan helpottanit esimerkiksi nyt parisuhteen tilan ennakoimista tai itseä miellyttävän julisteen valintaa.

Yllä mainitut esimerkit on poimittu Barry Schwartzin kirjasta "The Paradox of Choice", eivätkä ne minusta kuitenkaan millään lailla kumoa blogikirjoituksesi väitteitä, tai varovaisia lopputulemia, tai miksi niitä pitäisi kutsua. En kuitenkaan voi nyt sanallistaa omia päätelmiäni asiasta tämän laajemmin, koska kommentin pituuden yläraja tulee vastaan. :-D

Jani kirjoitti...

Ihan näin epäluovana henkilönä ja melkolailla lonkalta sanoisin, että tuo psykoosivertaus osuu tavallaan asian ytimeen: inspiraatiossa on ainakin minulle usein kyse takertumisesta ajatukseen, joka poikkeaa tavanomaisesta ajattelustani, ja josta kiinni pitäminen on vaikeaa, koska se edellyttää dissonanssia. Analyyttiseen tilaan vaihtaminen nakertaisi dissonanssin ja siis inspiraationi perustan pois ja on siksi vältettävää, mikäli haluan pitää uudesta ajatuksestani kiinni.

Nyt herää tietysti halu perustella tällä sitä, että luovuus ja hulluus kulkevat käsi kädessä.

Veloena kirjoitti...

Paula, kiitos kiinnostavista tutkimustuloksista! Tuo parisuhdejuttu ehkä osuu jotenkin tähän tarkemmin kuin julistejuttu, koska itse ajattelin sellaisten asioiden kielellistämistä, jotka tekee ikään kuin omaehtoisesti ja oikeastaan tietämättä tai miettimättä erityisesti, että niitä alkaa myöhemmin tai joskus hyvinkin pian kielellistää.

Hmm, tuo parisuhdetutkimus saa kyllä miettimään vähän kieli poskessa, että liekö niin, että itse pidän asioiden analysoinnista, KOSKA pidän muutoksen tunnusta, siitä olosta, että asiat möyrivät allani kuin jättimäiset maamöyrät muokkaisivat kaikkea ja kuitenkin jotenkin pysyn tolpillani? Tarkoitan: kauheimmalta tuntuu, kun kuvittelee varmasti tietävänsä jonkin olosuhteen olevan tällainen-ja-tällainen ja jatkuvankin samanlaisena hamaan tulevaisuuteen. (mitäs kontrolloitavaa siinä olisi? :D)

Otapa tuosta selvää. Hauska ajatus joka tapauksessa, että tulkiten pyrkii osoittamaan itselleen olleensa väärässä tai ainakin himskatin epätarkka ja epämääräinen ja todnäk on nytkin yhtä pielessä. Sillä sehän juuri on oppimisen ja muutoksenhallinnan tuntu... :P

Vakavammin: tästä voisi jopa olla kyse.

Veloena kirjoitti...

Jani, onpa kiinnostava juttu linkin takana! Mitä dissonanssiin jne tulee, uskon kyllä, että dissonanssiakin voi kielellistää, kuvata ja tulkita, äärimmillään ehkä jopa hyväksyä kiemurtelematta. Sen sietämisessä on isoja eroja eri ihmisten välillä, muistan lukeneeni jostakin tutkimuksesta. Tavallaanhan siihen kai viittaisi tuo artikkelikin mainitessaan epäuskoisuuden sulkeistamisesta. Ymmärsinkö nyt oikein, että koetat ilmaista, että sinulle sen sulkeistaminen tuntuu hyvin vaikealta ja edellyttää ponnistelua?

Hmm, ehkä minun pitäisi ottaa ajatukseeni selkeämmin mukaan aikaperspektiivi. Tuntuu kuitenkin, että kun idea pälähtää päähän, ja sitä ryhtyy innostuneena häseltämään, siitä hetkestä on analyysit kaukana. (Tosin ainakin mulla siksi, että idea kirjaimellisesti TÄYTTÄÄ MAAILMANI, ei siksi, että olisin jotenkin haluton sitä tarkastelemaan.) Mutta että toisaalta jo vähän myöhemmin on kiinnostavaa tarkastella innostustaan. Mistä on taas vaihdettavissa takaisin tekemiseen. Tai siis, ainakin aika harvoin itse toimin tippaleiväaivoisesti. Asia kerrallaan.

Hmm, jännittävää. Etenkin jos tämä jotenkin kytkeytyisi siihen, miksi toiset ihmiset eivät jaksa lukea fiktiota tai saavat näppyjä liian fantastisesta kuvauksesta. (Tahtoo ymmärtää, krääh...) Itse saan näppyjä vain romantiikkakirjallisuudesta, mutta luulen, etten siksi, etten voisi uskoa jonkun olevan helmihampainen ja kaunis, vaan ennemmin siksi, että semmoiset ihmiset vain ovat niin kaukana omasta maailmastani, etteivät heidän tekemisensä tunnu jotenkin mitenkään kiinnostavilta. Kai minut on jo varhaisessa vaiheessa traumatisoitu vaatimalla minulta ulkonäkökeskeisyyttä, johon en osaa näemmä mitenkään mennä.

Veloena kirjoitti...

Ja vielä, Paula:
VOIHAN AINA KIRJOITTAA TOISENKIN KOMMENTIN ;)

Jani kirjoitti...

"Ymmärsinkö nyt oikein, että koetat ilmaista, että sinulle sen sulkeistaminen tuntuu hyvin vaikealta ja edellyttää ponnistelua?"

Juuri sitä tarkoitin. Lähinnä se sujuu minulta fiktion parissa, ja silloinkin edellytän tarinankertojalta aika paljon vastaantulemista tai viihdyttävyyttä. Jälkimmäisen takia pidän esimerkiksi Disneyn Liisa Ihmemaassa -piirretystä, eli fantastisuus ei sinänsä tuota minulle ongelmia. Kyse on ehkä siitä, että tarvitsen jonkin yleisesti hyväksytyn syyn epäuskoisuuteni sulkeistamiselle. Ilman sellaista tunnen olevani... lapsellinen? Hullu? Jotain sellaista, jos suljen korvani epäuskoltani. (Tai no, oikein tosi huonon fiktion parissa tunnen sitä batemanmaista nimetöntä kammoa tyhjänpäiväisyydestä.)

Tunnistan silti tuonkin tunteen, että idea täyttää maailman ja vie mukanaan. Paljon on vain vettä Kemijoessa virrannut sen jälkeen, kun sellaista on viimeksi kunnolla tapahtunut. Se kielinee sittemmin rapistuneesta turvallisuudentunteestani. Ajatusteni tavallisilta urilta noille hulluille teille poikkeaminen kun aiheuttaa pelkoa ja edellyttää siksi vankkaa itseluottamusta.

Veloena kirjoitti...

Jani, kiitos täsmennyksestä! Tuo batemanmainen kammo kuulostaa kyllä tutulta ja. Huhuuh, siinäpä vasta karmaiseva tunne.

etäältä lähelle kirjoitti...

Oi, kiva lukea näitä ajatusketjuja. Olen itse miettinyt asiaa paljon viimeaikoina ja oli hauska saada uusia näkökulmia asiaan. Samoin ymmärtää, että muutkin miettivät tämän kaltaisia seikkoja.