maanantai 12. heinäkuuta 2010

Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

7 kommenttia:

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Kiitos taas, Veloena kirjoituksistasi. Malttamattomana odotan taas sitä aikaa, jonka pian toivon tulevan, että ehtisin päivittäin käydä katsomassa "postilaatikkoasi", eikä näin päivien jälkeen lukea könttänä, kun tiedän saavani paljon sinulta.

suklaahirviö kirjoitti...

Minä se ahdistun kovasta helteestä.. Mutta hassu juttu on tämä: ahdistun kovasta kylmyydestäkin! Itselläni on joku sellainen pelko, että maailma ei pysy tolillaan. Tarkoitan, että mistä voimme _oikeasti_ tietää, ettei lämpeneminen tai kylmeneminen vain jatku ja jatku ja mene 'yli'?

Tiedän että se kuulostaa kummalliselta, joskus pelkään auringon lämpötilan nousua ja sitä, että me kaikki paahdumme. Ettei helle olekaan 30 astetta vaan pian 60. :( Ja sama sitten toisinpäin talvella! Jäädymme avaruudelliseen kylmyyteen.

Oikeastaan ihmiset eivät tajua jos tätä pelkoasiaa selittää näin. Helteestä saa valittaa, mutta pitää keskittyä siihen kuinka 1) vanhukset, sairaat ja pikkulapset kärsivät 2) kuinka kotona on kuuma ja ei jaksa tehdä mitään 3) kuinka ruoho on pian taas ihan sairaalloisen kuivan näköistä ja kukat kärsivät. Tällaisia huolenaiheita SAA tuntea, mutta näitä toisia EI.

Veloena kirjoitti...

Suklis, ei kai kukaan sitä pelkoa voi ottaa sinulta pois, miksi sitten lupaakaan tuntea niin? Minusta tuo kuulostaa ihan ymmärrettävältä. TUon kylmyyskuvan tunnistan itsekin, mutta mulle tuo saunaksi muuttuminen on jonkinlainen fantasia. :P

Veloena kirjoitti...

Juha, hauska nähdä sinut pitkästä aikaa! Enpä minäkään ole ehtinyt päivittäin päivitellä... :)

suklaahirviö kirjoitti...

Olet muuten ensimmäinen ihminen, joka [ihan totta!] sanoo, että mulla on LUPA pelätä jotain noin 'naurettavaa' kuin maailman muuttumista -70 asteiseksi helvetiksi tai +100 asteiseksi pätsiksi! KIITOS siitä. Yleensä ihmiset vain joko nauravat pelolleni, kuvittelevat mun vitsailevan [siksi en enää oikein puhu tästä], tai sitten he sanovat 'ajattele nyt järjelläsi, jne.. jne..'. Tiedän sen tarkoittavan hyvää, mutta mua loukkaa se että noin sanotaan. Kuin olisin järjetön 90% ajasta ja tarvitsisin muistutusta järjellisyyteen palautumisesta. :(

Mies on tosi rakas, mutta aina ei hänkään ymmärrä näitä skitsoilujani. Enkä voi siitä syyttääkään häntä, hän on niin jalat maassa itse. Lapsuudenkodissa näistä aina toruttiin ja näitä pelkoja melkein pilkattiin. Kai se oli kasvatusta, yritystä saada mut luopumaan niistä ja oivaltamaan niiden turhuus. Mutta se ei toiminut!!

Mikko Saxberg kirjoitti...

:D :D "kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa"

Mä niin tunnistan itseni juuri tuollaiseksi hihhuliksi, joka käy muiden hermoille ja ylistää maailman kauneutta. :)

Veloena kirjoitti...

No, kyllähän hermoille saa käydä, niin tapahtuu joka tapauksessa jostain syystä... :D

Ja hyvä vaan, että joku hehkuttaa! Kyllä sellainen ainakin mua tapaa nostaa!