keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Hankala moodi

Hankala moodi tulee kutsumatta kutsuille. Se ei mitenkään varoittele etukäteen. Äkisti se vain oivaltuu, ja tuntuu kuin oivaltaisin asian ensimmäistä kertaa, vaikka samalla tajuntani painuu moodin päälle vaimennuspedaalin tarmolla: ei, ei tätä nyt, kiitos, ei tätä, tämä on nähty jo monet kerrat eikä se tuota mitään järkevää, se ei osaa pysähtyä eikä rauhoittua, sitä pitää vain kestää kunnes se vaimenee.

Istun lasi kädessä huoneessa monien muiden kanssa, tunnelma on valoisa ja aika hiljainen, rauhallinen. Ei mitään erityisiä varoitusmerkkejä, paitsi sitten keskustelu siitä, haluavatko ihmiset lapsia. Minulta kukaan ei kysy enää mitään, mikä on samalla helpottavaa ja jotenkin lopullista ja siksi pelottavaa, koska tajuan olevani täysin toivoton tapaus tässä asiassa, en vain osaa sitä mitenkään. Voihan neuroottisuuden peräkammarit! Jotenkin kysymys ja toisten vastaukset saavat minut kauhean surulliseksi, se on se moodi, suru siitä, ettei osaa, ja että siksikin on täysin mahdoton rakastettavana.

Moodi on suoraan sanottuna täyttä puppua asiapuolella ja tiedän sen varsin mainiosti. Sitä toki itsekin hoen itselleni siinä keskustelun lomassa. Hyvänen aika, minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua, tiedän sen varsin mainiosti. Heidän rakkautensa on hyvin ehdollista ja oikeastaan tuntuu, että he rakastavat minuun heijastamaansa kuvaa, jonka mukaan onnistun hyvin harvoin toimimaan, mutta entäs sitten, eikö muka kaikki rakkaus ole lopulta jonkin kuvan rakastamista? Jonkin... no, en tiedä, haluaisin kuvitella rakastaneeni läsnäoloa, lämpöä, lohtua, mutta ehkä sekin on kuva, varmasti sekin on kuva, vakuuttaa moodi. Olen seurustellut muutaman kerran ja silloinkin minua on ihan varmasti rakastettu, väitän vastaan moodille. Eikä sitä paitsi ole minun murheeni, jos minua ei osattaisikaan rakastaa, ei se voi olla minun vastuualuettani, minun vastuualuettani voi olla se, osaanko itse pysyä empaattisena ja suhtautua rakastavasti, edes yrittää pitää kuvaa toisesta sen toisen yllättävän käytöksen tasalla, yrittää ymmärtää ja hyväksyä tapahtuvan. Tällä tavalla koetan pitää moodin aisoissa, ja tavallaanhan se pysyykin.

Istun huoneessa ja osallistun keskusteluun vähän kuin olisin tilanteessa täysin. Mutta ei se pidä paikkaansa. Jotenkin tuo oivallus, etten voi luottaa kenenkään rakkauteen tai hyväksyntään, tuntuu halvaannuttavalta. Käyn mielessäni läpi teorioita, jotka liittyvät tällaiseen oivallukseen. Teoria valeminästä, esimerkiksi. Ajatus ehdollisen rakkauden vahingoittavuudesta. Näkemys, ettei ihminen, edes vahva ihminenkään, pysty elämään ilman rakkautta ja hyväksyntää ympärillään omien tuntemustensa lisäksi. Torailen pääni sisällä ja teen erotteluita, kuten sen, että vaikka toisten kyky rakastaa minua ei voi kuulua vastuualueeseeni, se selvästi kyllä kuuluu huolialueeseeni, intressieni piiriin. Vai pitäisikö puhua peräti tarpeista, en tiedä, tarve kuulostaa niin väkevältä ja ehdottomalta. Uskon, että ihmiset tarvitsevat rakkautta, mutta samalla en usko, että voisin itse sitä saada. Tai siis, kun olen tässä moodissa, en ole uskoa, ettei se kaikki saamani ole voinut olla pelkkää väärinkäsitystä, jonkin kauniin kiiltokuvan rakastamista. Sillä juuri niin moodi asiat esittää. No tietysti he kuvittelivat rakastavansa sinua, koska heille ei ollut vielä paljastunut... paljastunut mitä, kysyn, ja moodi vastaa: ettet sinä pysty olemaan heidän kuvitelmansa, mihin vastaan: enkä edes halua! Ja moodi kysyy ilkeästi: ai et vai...

Tiedän moodin ja tunnistan hyvin sen rajat. En haluaisi puhua siitä, enkä puhukaan siitä tilanteessa, vaan vasta jälkeenpäin, kun Fauni kysyy, mikä minun on, kai koska olen jotenkin hiljainen ja mietteliäs ja ehkä surumielinenkin, ehkä se vuotaa läpi. Se on kummallinen suru. Se eroaa itsesäälistä, itsesääli on äänekkäämpää ja tyrskivämpää, liittyy enemmän pintatasoon, mutta tämä, tämä on jonkinlaista kauhua, joka mieluiten pysyisi mykkänä, mutta jonka pakotan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin se auttaisi. Tuskin se niin paljon auttaa kuin jonkun lähellä makaaminen, sen tietäminen, että ainakin hetkittäin joku voi hyväksyä minut ja rakastaa minua, ja mikä oikeus minulla on muka ajatella paria sekuntia pidemmällä ajanjaksolla, ja sitä ajatellessa tuntuu, että aivokapasiteetti on tyhmä virhe, joka tuottaa ongelmia nopsemmin ja suvereenimmin kuin korjaa niiden syitä ja jälkiä.

Saatan unohtaa moodin pitkiksikin ajoiksi nykyään. Se pulpahtaa esiin parina iltana vuodessa, muuten saatan elää kuin sitä ei olisi. Saatan unohtaa, että olen elänyt suurimman osan elämääni tuollaisen moodin vallassa ihmistenvälisiin sosiaalisiin tilanteisiin astuessani. Sen sijaan moodi ei ole päässyt käsiksi siihen, mitä koen kävellessäni kivien välistä kaislikon suojaan koiran kanssa tai miten olen ajatellut hevosten kokevan harjaamisen. Vähitellen moodi on joutunut ajautumaan syrjään ihmisten kanssa asioinnistakin. Mutta silti se välillä palaa, ja kun se palaa, sen kiusallisin piirre on oivalluksena saapuminen. Niin, äkkiä ymmärrän varmasti ja täsmällisesti, miten asiat ovat. Kaikki loksahtaa kohdalleen, ja tunnepuolella intuitio asettuu täysin moodin mukaiseksi, ja sitä yksimielisyyttä vasten kaikki se, mitä voin sanoa ja tehdä, tuntuu kauhean ohuelta ja teennäiseltä vakuuttelulta, epätoivoiselta räpiköinniltä. Nykyään moodi tuntuu tulevan (ilman mitään järkyttäviä kiistoja) enää silloin kun olen juonut viiniä pari lasia tai enemmän. Monet muut näyttävät saavan alkoholista lisää rohkeutta ja rentoutta, helppoa itsehyväksyntää, mutta minä saatan saada niiden sijaan oivalluksen, ettei kukaan voisi rakastaa minua, että elämäni on tuomittu epäonnistumiseen siinä, mikä tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Juhlat asunnoissa, joissa ei ole kissoja eikä koiria, ovat moodin takia vähän vaarallisia. Jos saisin silittää kissaa, todistaisin sen kyöhnäystä hetken, moodi menettäisi aika paljon voimastaan heti. Ei kuluisi tuntikausia sen kanssa painiskellessa.

Nykyään tajuan sentään sen, ettei minun pidä missään nimessä juoda paljon moodin tullessa. Se on tuhoisaa ja vie jokseenkin varmasti tilanteeseen, jossa koetan katkaista läheissuhteeni päättäväisesti, koska uskon oivaltaneeni, etteivät toiset halua olla kanssani, tai jos haluavatkin, ymmärrän tuon halun perustuvan jollekin tyhmälle väärinkäsitykselle, jonka haluan totta vie selvittää saman tien, koska en halua, että ihmiset joutuvat myöhemmin katkerina ajattelemaan, että tuhlasivat kanssani niin ja niin monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, ja toivomaan, että olisivat aiemmin tajunneet, että heidän rakkautensa voisi saada paremmankin kohteen. Pätevämmän kohteen... luoja paratkoon, mitä päättelyä, ja mitä päättäväisyyttä toimia vastuullisesti toisia kohtaan. Ei siinä ajatuksenjuoksussa silti ole juuri tolkkua, ja siksi se kai tuleekin suurinpiirtein jumalaisen ilmoituksen varmuudella.

Eilen en juuri hetkahda moodin tullessa, käyn vain vaitonaisemmaksi. Ja myöhemmin, kun Fauni tivaa minulta asiaa, suostun puhumaankin siitä intettyäni ensin, ettei se mitään auta ja että tiedän kyllä, että vain hurisen ja että se menee ohi ja että todennäköisesti hänen on mukavampi olla, jos hän ei joudu kuuntelemaan sitä kaikkea. Fauni jotenkin järkyttyy kuulemastaan, mutta muistutan häntä, että se on vain moodi, että tiedän sen vain irralliseksi ääneksi ja sillä siisti. Fauni on niin tervepäinen, että se hämmentää. Oikeastaan vasta häneen tutustuttuani olen oivaltanut, miten tarkasti mieli valikoi usein ystäviä. Etenkin nuorempana valitsin hämmentävällä tarkkuudella ja täysin tiedostamatta monia ystäviä, joilla oli vähän samantapainen perusmoodi, pelko siitä, että itsessä on jokin kauhea puoli, jonka takia itseä ei voi rakastaa.

Ehkä se moodi on jopa kaikilla. On sekin mahdollista. Joissakuissa se silti on enemmän pinnassa kuin toisissa. Rasittava ihminen, kuvasi eräs psykoterapian ammattikirjallisuuden opus tuon moodin läpikotaisin riivaamaa olentoa. X on rasittava ihminen, eikä hän edes tiedä olevansa rasittava.

Minua kauhistutti ja huvitti lukea se kuvaus. Tajusin, että olen poiminut lähelleni nimenomaan rasittavia ihmisiä. Ja että olin itse rasittava, etenkin nuorempana. Vähemmän rasittava nykyään, mutta toki edelleen kaukana sellaisesta korkinpalasesta, jota elämä kantaa epäilyksettä ja häiritsevien moodien ulottumattomissa.

Isän syntymäpäivät lähestyvät. Koko isän puolen suku on kutsuttu, ja tilaisuus hermostuttaa minua jo kovasti etukäteen. Ehkä sekin kutsuu moodia. Äiti on hermostunut ja tilittää puhelimessa siitä, miten se, ettei siskoni tule (sisko ei ole puheväleissä äidin kanssa juuri nyt), varmasti synnyttää koko joukon spekulaatioita aasta ööhön. Isän suku on erikoistunut katastrofoimaan ja diagnosoimaan poissaolevia. Yritän varovasti sanoa, ettei sen ehkä ole niin väliä, ja että sukulaiset nyt ajattelevat, mitä ajattelevat, kun ne kuitenkin ajattelevat kielteisesti, onhan se jo nähty monesti. Oikeastaan haluaisin sulkea puhelimen, koska hermostus tarttuu. Tiedän äitiä harmittavan, kun tällä tavoin ryhdyin käytännön alalle, ja heidän pohtivan kuumeisesti, mitä sukulaiset saavat siitä irti. Pelkään myös, että jos joku alkaa horista jotakin lapsenlapsista isälle, jolle lapsenlapsettomuus tuntuu olevan vakavampi paikka kuin äidille, alan parkua tai pudotan skumppatarjoittimen tai jotakin. Tädin juhlissa autellessani kävi juuri sillä lailla: jännitys kävi niin suureksi, että käteni vain päästivät lupaa kysymättä irti kokonaisesta tarjottimellisesta skumppaa laseissaan, ja lasit ja tarjotin syöksyivät näyttävästi rämähtäen lattiaan, ja sitten aloin itkeä ja lähdin rauhoittuakseni kävelemään pariksi tunniksi, joten ei minusta siellä erityistä apua ollut, lähinnä kauheaa sotkua, enkä osannut tietenkään mitenkään edes määritellä asiasta tuohtuneelle äidille, mikä tarkalleen aiheutti tarjottimen putoamisen, paitsi ehkä ajatus, että pitää keskittyä, ettei kömpelyyttään pudota tarjotinta. Huooh.

On niin kummallista, kun joskus toisissa ympäristöissä ihmiset saattavat pitää ja jopa ihailla niitä piirteitä, joista tiedän saavani satikutia kotosalla. (Siis lapsuudenkodissa.) Niin kuin vaikka sitä, että haluan sanoa ei joillekin töille tai että minusta on tärkeämpää tarkkailla omaa jaksamistani ja elämän maistumista kuin uran rakentumista ja tittelien kertymistä. Kunhan tulen toimeen ja pystyn maksamaan laskut, sen pitää riittää. Hierojakoulussakin pelkäsin yritysnäyttöä kirjoittaessani saavani tarkastajilta sapiskaa moisesta asenteesta, mutta mitä vielä, sitä pidettiin terveenä ja realistisena lähestymistapana, osoituksena siitä, että tulen kyllä pärjäämään, meni alku, miten meni. Silti tiedän, että jos näyttäisin yrittäjyysnäytön vanhemmilleni (mitä en aio tehdä), he saisivat välittömästi kauhean syyllisyyskohtauksen ja alkaisivat pohtia ääneen, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen. Sitten he toteaisivat, jos järkyttyisin heidän reaktiostaan, että he rakastavat kyllä minua, mutta eivät ajatuksiani eivätkä käyttäytymistäni. Mikä jättää minut aina saman kysymyksen ääreen: mikä on tuo minä, jota he rakastavat, mutta joka ei selvästikään ole sellainen minä, josta voisin itse saada tietoa. Tai joka ei tunnu olevan vastuualueellani mitenkään. Mutta kylläkin huolialueellani, koska se on juuri se osa minua, jota he pystyvät rakastamaan toisin kuin vastuullisia toimiani.

Ohhoh, ehkä alan päästä tässä löristelyssäni johonkin oleelliseenkin. Ehkä tässä onkin jotain muutakin kuin vatvoksintaa. Nimittäin se, että tarkalleen ottaen se, miten itse toisille näyttäytyy, miten toiset itsen näkevät, ei voi kokonaan sijaita vastuualueellani (onkohan tämä aluemallintaminen vähän köpöä? no, antaa olla...) mutta se kyllä tapaa sijaita vankasti huolialueellani, ainakin jos nuo toiset merkitsevät jotakin itselleni. Koska en tunnu voivan sille mitään, että järkytyn, kun joku, josta pidän ja jonka seurassa viihdyn, jotenkin pöyristyy tekemisistäni tai tavastani jäsentää asiat tai jostakin muusta. Se tuntuu pahalta, vaikka kyseessä olisi silkka väärinkäsityskin. Usein asiat ovat korjattavissa, enkä ole mikään pahin huolenkantaja tästä asiasta, tosiaankaan, vaan aika huoletonkin, ja sillä lailla tuota huolta uhmaava, että saatan tunnistaa huolen, mutta sinnitellä sitä vastaan ja tolkuttaa sille, että heei, tämän ei pitäisi olla mitään vaarallista tai objektiivisesti ilkeää käyttäytymistä, vaikka tämä onkin ehkä jossain mielessä epäsovinnaista tai jotakin vielä hyvin uutta, ja vaikken tiedäkään, miten toinen siihen suhtautuisi, eli jos se häntä järkyttää, hän kertoo siitä, ja sitten voimme yhdessä pohtia, mitä asialle tehdään. Niin on tapahtunut moneen asiaan liittyen, usein ihan puun takaa, niin etten ole etukäteen edes osannut huolehtia toisen pahastumisen mahdollisuudesta, ja asiat on silti saatu ratkaistua. En voi alkaa jättää tekemättä kaikkea, minkä voin uskoa pahastuttavan jotakuta, koska lopulta voisin suunnilleen vain istua paikallani ja haukkoa henkeä pelosta. Ja sekin voisi pahastuttaa jonkun. Ei, anti mennä vain, ajattelen yleensä, ja annan mennä.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi huolta nahoissani. Epämääräistä huolta, jolle en oikeastaan voi paljonkaan, koska se tyttö, jota toiset rakastavat ja jonka he hyväksyvät, on joku sellainen, jota en oikeastaan edes niin tunne. Ehkä.

No, joka tapauksessa, moodi on nyt jättänyt minut rauhaan. Se liittyy iltoihin, väsymykseen.

11 kommenttia:

Alina kirjoitti...

Kuvasit niin osuvasti minulle niin tutusta asiasta. Tämä on alue jonka kanssa teen töitä niin palkattuna kuin siviilissäkin. Juuri äsken puhuin äitini kanssa jolle oli tullut ihan samantyyppisiä oivalluksia puhuttuaan innokkaan sijaispsykiatrin kanssa. Oli mukavaa kun rakastamani ja vihaamani rasittava ihminen oli tullut kohdatuksi ja saanut jonkinlaisen järjellisen selityksen käyttäytymiselleen (tai niinhän minä sen koen, enemmän kai on kyse tuntemuksista). Nyt kun hän on kuudenkymmenenkuuden, hän ymmärtää että ei ole kummallinen (tai on) eikä sairas vaan että hänen perustuksissaan, kivijalassaan on särö joka huojuttaa taloa aina välillä kun jokin huomio sopivalla tavalla tunkeutuu läpi sinänsä pärjäävän ja toimintakykyisen ulkokuoren. Ja minä olen tuskallisen tietoinen siitä että se on vaikuttanut myös minuun, että minussakin on se särö, pienempänä ja hallitumpana, huolellisesti umpeen kitattuna, mutta siellä se on. Ja vaikka olen onnellinen siitä että äitini saa ymmärrystä ja välineitä asian käsittelyyn, silti olen surullinen siitä että minä, veljeni ja miljoonat muut ihmiset joutuvat selviytymään omien säröjensä kanssa.

Silti minulle äitiys on ollut elämäni paras ja tärkein asia ja voin vain pyytää lapseltani anteeksi keskeneräisyyttäni ja toivoa että se toimiva puoli kantaa meitä molempia riittävästi, niin että kokisimme elämämme niinkuin nyt koemme.

suklaahirviö kirjoitti...

Ohhoh, taas kerran osui postauksesi.. Jotenkin niin tuttua!

Tarkoitan nyt tuota "mitä sukulaisetkin sanoo" asennetta. Meillä sellaisesta on paljon kokemusta.. Muori suree kovasti sitä, kun miehellä + mulla ei ole lapsia. Hän EI sure sitä siksi, että haluaisi helliä pientä lasta ja olla mummuna, vaan hän suree sitä siksi, ettei se ole 'N O R M A A L I A'. Muori on valtavan epävarma. Kun 'fiini serkkuni' odotti yli 3kymppiseksi äitiytymistään niin ajatteli Muori, että no kai se tällaista on nykyaikana, se on ihan OK ja aika tyylikästäkin odottaa. Mutta se, ettei niitä tenavia tule ollenkaan.. se on 'omituista'.

Kerran äskettäin olin pienessä sananvaihdossa Muorin kanssa tästä asiasta, Muori jotenkin kauhean katkerana sanoi lapsettomista, että joo olkoon sitten vaan lapsettomia, sitten heräävät [äkillisen persoonallisuudenmuutoksen jälkeen?] joskus 45-vuotiaana ja katuvat, KATUVAT oikein sydämen pohjasta. Jotenkin Muori sanoi tuon kauhean kaunaisella ja vihaisella äänellä. En reagoinut siihen kummemmin, sanoin vain jotain sellaista että aika harva ihminen yhtäkkiä muuttuu ja alkaa katua jotain asiaa, joka on koko aikuisiän voinut olla oma selkeä elämäntapavalinta.

Tuo on myös tuttua, tuo että 'fyysinen' työ, käytännön työ, on noloa. En tajua miksi olisi parempi olla jossain asiakaspalvelutyössä vastaamssa puhelimeen ja kuuntelemassa ihmisten haukut, kuin vaikka olla hieroja tai puutarhuri. Oikeastaan mun mielestä on jännää, kuinka korkeasti koulutetut ihmiset ovat nykyään paljon ennakkoluulottomampia erilaisten töiden suhteen! Sellaiset ihmiset kuin esim. meidän Muori taas eivät ole. Heille on ollut kova juttu se, että ei TARVITSE olla tehtaassa, vaan ollaan ihan hienossa toimistossa, toimistotyöhön sopivassa asussa. Ja ollaan siksi parempia kuin ne nk. duunarit.

Mietin miksi ihmisillä on niin lukkoon lyötyjä ja ahdistavia näkemyksiä 'oikeasta' elämäntavasta, oikeista valinnoista. Miksi ei voida lähteä siitä, että jokainen meistä saisi elää tämän ainoan elämänsä juuri niin kuin itse parhaaksi näkee.

Sitäkään en käsitä miksi jonkun toisen elämäntapavalinta ['väärä' ammatti, lapsettomuus, sinkkuus] uhkaa joitain ihmisiä niin kauheasti, että ainoa tapa reagoida siihen on vihamielisyys.

suklaahirviö kirjoitti...

Vaan pieni PS. Mullakin on muuten tuo juttu, että alkoholi saa joskus aikaan/vahvistaa muudeja. :) Itse olen tätä nykyä melkein abso, en enää jaksa kokea alkoholista olevan mitään suunnatonta hyötyä.. Parempi mulle varmaan kestää sosiaaliset tilanteetkin ihan omana itsenäni, vaikka sitten olisinkin oikea vuosisadan outolintu.

Auroora kirjoitti...

Tunnistan kovin hyvin ajatuksesi siitä, että kukaan ei voi tai ei edes halua rakastaa minua. Usein tuntuu siltä, että en edes ansaitse rakkautta, koska olen niin risa, ja viimeistään kun tuo toinen näkee minut lähetä, hän pakenee paikalta.

Koen usein olevani rasittava, ei-toivottu ja epäkelpo. Haluankin tavallaan uskoa olevani personan non grata. Ajoittain saan tunteen häivytettyä, mutta kovin pienistäkin impulsseista moodi paukahtaa päälle ja vetäydyn kuoreeni.

Lapsettomuus on varmasti yksi "viallisuus", mutta moni muukin asia voi tuottaa sosiaalisissa tilanteissa saman tunteen. Eronnut, kaltoinkohdeltu ja niin edelleen. Jään miettimään, mitä muut todella ajattelevat. Kaikilla on ja kuuluu olla mielipide minusta ja asioistani. Haluan paeta paikalta tai olla menemättä kokonaan.

Moodia on vaikea vaientaa kesken tilanteen. Minustakin tulee hiljainen ja vetäytyvä. Puren hammasta ja häivyn heti kun voin. Kukaan muu ei tajua, mikä minulle tuli, enkä oikein jaksa selittääkään.

Uskon siihen, että jokainen kaipaa rakkautta ja sitä, että kokee tulevansa hyväksytyksi. Usein kuitenkin tuntuu, että vain vahvana kelpaan. Heikkous ei ole se osa minua, jonka ihmiset haluavat nähdä. Tästä syntyy se tunne, että kelpaan vain osittain ja oikeastaan en ollenkaan.

Minusta kirjoituksesi ei ollut pelkkää vellomista, vaan kirjoitit jostain tärkeästä.

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Olen tässä kuukausien kuluessa tekstejäsi luettuani ymmärtänyt, kuinka kipeää sinulle tuottaakaan tuo suhteesi vanhempiisi. Jos sinua yhtään lohduttaa, on tuo sama ongelma lähtemättömän läsnä mielestäni kaikkien elämässä, ja samalla yksi suuri syy, että elämme, niin kuin elämme, puolielämää. Lapset odottavat vanhemmiltaan ymmärtämystä ja hyväksyntää. Vanhemmat luulevat tekevänsä parhaansa, mutta hyvin nuoresta alkavat kasvattaa lapsiaan kielloilla tottelevaisuuteen, omiin odotuksiinsa. Joskus olen ajatellut, että tässä maailmassa, korostetusti länsimaisissa suurkaupungeissa (esimerkkinä pääkaupunkiseutu), lapsia tekevät väärät ihmiset. Lapsia eivät tee viipyilevät, pohdiskelevat ihmiset, vaan pikemminkin sellaiset, joilla “on vain yksi elämä, ja kaikki pitää saada kokea siinä”. Lapsia eivät saa sellaiset, joista on “kiva nähdä mitä tuosta tulee”, vaan valmentajat, sparraajat, joille elämä on suoritus. Kun tulin aikanaan pikkukaupungista Helsinkiin opiskelemaan, muistan että helsinkiläiset opiskelukaverit olivat erilaisia. Silloin katselin heitä kadehtien. Nyt olen jo pitkään nähnyt toisenkin puolen.

Mitä muuten tarkoittaa tuo rasittava ihminen?

suklaahirviö kirjoitti...

Tämä nyt on off topiccia jo, mutta vielä noista erilaisista töistä: 'fiiniä' toimistotyötä [= pienipalkkainen toimistosihteeri] miehen työpaikalla tekevä nainen on nyt 4-kymppisenä fyysisesti ihan romuna. :( Selkä! Sitten toisaalta yksi miehen serkku on jonkinlainen puutarhuri siis sellainen, joka ihan oikeasti ITSE tekee ja häärää.. hän on yli 50 ja todella hyvässä kunnossa. Niin että näinhän se on, ei se pääTEtyö, kuten niin osuvasti sanoit, ole mikään oikotie onneen ja terveyteen. :) Hih, vielä kun saisi jotkut vanhemman sukupolven edustajat tajuamaan tämän.

Lisäksi tämä mainitsemani toimistonainen kärsii aika kovastikin siitä, kun joskus 2-kymppiset miehet saattavat siellä työpaikalla tytötellä ja hyvä etteivät pepulle taputtele. :(

Alina kirjoitti...

Tuli mieleen tuosta mitä Juha kirjoitti, että se "vaatimus" mikä lapselle asetetaan, ei välttämättä ole suoriutuminen jostain, menestyminen koulussa tms. Esim minun kohdallani sellaista vaatimusta ei koskaan ole asetettu, vaan vaatimukset ovat sentyyppisiä, että pitää olla kiva ja kiltti, ei saa olla ärtyisä tai vihainen (koska se järkyttää vanhemman tasapainoa). Äitini kohdalla vaatimus on ollut sellainen että ei saa olla surullinen tai epätoivoinen (kun hänen isänsä kuoli) vaan pitää pärjätä reippaasti (ilman isää). Mietin mitä vaadin omalta lapseltani "äitilähtöisesti"...ehkä sitä että pitää olla hyvällä tuulella koska äiti ei jaksa kiukuttelua...äh ehkä olen kuitenkin ihan riittävän vakaa vanhempi ;-). Loppujen lopuksi kyse on erillisyydestä, että vanhempi osaa erottaa omat ja lapsen tarpeet, ja siten tukee lapsen erillistymiskehitystä.

Veloena kirjoitti...

Ja ajattele, Juha, minä sentään pidän omaa vanhempisuhdettani helppona, koska olen kuullut niin paljon karmeammistakin... :/

Villiina, tuo tarpeiden erottaminen kuulostaa hyvältä lähtökohdalta. Kyllä se ainakin aikuisten välisissä suhteissa auttaa siihen, että tilanteet pysyvät rauhallisina silloinkin, kun ristiriitoja on ilmassa.

Mikko Saxberg kirjoitti...

Minua monesti hämmentää kun törmään jossakin ihmisessä sellaiseen todella vahvaan puutteellisuuden kokemukseen, joka lähentelee itseinhoa. On tullut vastaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet, että he eivät ole rakkauden arvoisia, rakastettuna oleminen ei kuulemma ole heidän osansa. Pahimmillaan se on kulminoitunut sellaiseksi arvottomuuden kokemukseksi.

Jotenkin silloin on tehnyt mieli sanoa tai vääntää rautalangasta, että epätäydellisyys, puutteellisuus ovat maailman rakastettavimpia asioita; se että joku ei vain osaa, voi olla todella rakastettavaa. Turhauttavaa on, kun viesti ei kaikesta hyvästä tarkoituksestani huolimatta mene tallipäällikölle asti, vaan nämä ihmiset jatkavat itsensä sättimistä ja marttyyriyttään. Ja se on tosiaan aivan helvetin rasittavaa. Niin rasittavaa, että tekee mieli sanoa, että ”Ryve sitten liemessäsi, jos et osaa nähdä aurinkoa!”

Jossain vaiheessa iskettyäni päätä tarpeeksi seinään olen itse alkanut sikäli antaa periksi noiden ihmisten kohdalla ja ajatella, että ehkä tietty osa itseinhoa on heissä pysyvää. Se vain tuntuu aivan hirveältä lastilta, kun vierestä katsoo.

Älä kysy miksi joku sinua rakastaa, vaan kiitä siitä nöyränä joka päivä ja vaali sitä.

Veloena kirjoitti...

Hmm, kyllä kai auringon voi nähdä myös itsensä mustan pilven takaa... ;)

Vähitellen sitä oppii huomaamaan, että voi tulla rakastetuksi, mutta sen oppiminen ei ole tosiaankaan HELPPOA. Eikä siihen auta ainakaan se, että siihen kyvyttömyyteen käsittää itseään rakastetavaksi tuohdutaan.

Itselleni oli nuorena suuri ihme, miten moni jotenkin näytti saaneen syntymälahjana sen varmuuden, että heitä voidaan rakastaa tai heistä voidaan pitää. Tuskin se syntymälahjaa on, ajattelen nyt. Ehkä ennemmin opittua... toiset vain oppivat sen aiemmin, jo kotoaan. Perheet ovat niin erilaisia.

En kyllä ole itse ihan varma, onko sellainen täysin rikkumaton kokemus itsen rakastettavuudesta täysin aurinkoinen, ainakaan jos siihen liittyy ajatus siihen, että on OIKEUTETTU saamaan rakkautta silloin kun haluaa. Olen muutamaan tämmöiseen ihmiseen törmännyt ja seurannut heidän jatkuvia loukkaantumisiaan, kun heidän oikeutustaan eivät toiset tunnusta.

Kaipa on tärkeää ymmärtää, että toisinaan sattuu tulemaan rakastetuksi ja toisinaan ei. Jollekin se onnistuu, toiselle sitten ei...

Ja kyllä, siitä on syytä olla kiitollinen. Tosin jos ei usko sen tapahtuneen, siitä on varmasti vähän vaikeaa olla kiitollinen... onhan se rasittavaa. Mulla on ollut yksi ystävä, joka ei millään suostunut uskomaan, kokemuksistaan huolimatta, että häntä rakastettiin, ja surulliseksihan siitä tuli, siinä vieressä. Miten monesti hän onnistuikaan vahingoittamaan itseään toimimalla tilanteissa tyhmästi vain koska ei suostunut uskoa, että hänestä välitetään.

Ollapa loputtoman kärsivällinen. Tai ei sittenkään. EN oikeastaan halua edes yrittää. Paitsi välillä... ja ehkä itseäni kohtaan.

Mikko Saxberg kirjoitti...

Niin ehkä se on omalla kohdalla ainakin se älyttömän vahva välittämisen ilmaisu lapsuudessa, joka on iskostanut omaan mieleen sen, että minä olen välittämisen arvoinen.

Jos opit joskus vahvistamaan omaa kykyäsi ottaa rakkautta vastaan, niin olis tosi kiva kuulla siitä; siitä taidosta hyötyis kauhean moni ihminen. Eikä siihen tietenkään välttämättä tarvitse liittyä mitään kylmää lapsuutta.