maanantai 9. lokakuuta 2006

Keskustelua mahdottomasta

Kuinka keskustella siitä, mistä ei yleensä puhuta? Sanat jäävät kesken. Että on tärkeää, että joku on kirjoittanut, kuinka joku on niin yksinkertainen, että hymyilee kadulla vastaantulijoille. Yksinkertainen, tai monimutkainen. Minä luultavasti olen niin monimutkainen, että hymyilen kadulla vastaantulijoille. Ajattelen artikkeleita takaisinkytkennästä, mielihyvähormoneista, mielialan säteilemisestä ja levittämisestä. Ja se on suurta yksinkertaisuutta, sillä on paljon monimutkaisempaa ymmärtää, kuinka toisen hymy on liipasin, kuinka liikutuksen ilme, selittämätön ilme silmien ympärysiholla saa minut kuiskaamaan, koska on asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mutta en ajattele sitä, ajattelen isän sanoja, että kiltteys ei maksa mitään, ettei hymy maksa mitään. (Se ei ole muuten totta. Maksaa se. Mutta takaisin saa jotakin rahaa arvokkaampaa... jotakin muuta kuin tyhjyyttä ja närästystä siitä, mihin tämän kaiken käyttäisi.)

Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua olemiseen? Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten Ernest Hemingwayn kerrontaide (ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin. Myös Hemingway kuoli. Ei kai häntäkään sanottu intellektuelliksi.

Kaikki me kirjoitamme ja havaitsemme kehollamme, jos kirjoitamme ja havaitsemme, näemme maailman uutena ja sädehtivänä ja kosketustamme odottavana, näemme kosketuksemme hetkellisyyden, sylitanssin ihmiseltä ihmiselle, puulle, koiralle, uninallelle.

Pitäisikö ehkä puhua ihmisistä, jotka kirjoittavat, ja ihmisistä, jotka eivät, ihmisistä, jotka huomaavat, ja ihmisistä, jotka eivät?

Pitäisikö puhua suurista linjoista ja pienistä tosiseikoista? Pitäisikö huomata, että ihminen on riittävän suuri, kun hänen sydämeensä mahtuu ohileijuva hymy ja kasvoilla selkeästi näkyvät kohtalot. Hänellä on se jokin, hänet rakastetaan mustelmille ja ruhjeille, puolikuoliaaksi. Hän taas, hänessä on ihmeellistä rauhaa, hänelle syntyy tytär. Vain omat kasvot ovat kohtalottomat, tuntemattomat. Itsestä tuntee paremmin kädet - kädet, jotka etsiytyvät trapetsilihakselle keskustelun tauotessa, kädet, jotka näyttävät enemmän ihmisen käsiltä vuosi vuoden jälkeen, ihon ohetessa, suonten ja lihasten piirtyessä esiin nuoresta taikinaruumiista. Ihmisen käsien malli on äidin käsien malli. Mutta kasvot ovat aina jonkun muun.

Sisareni menee tammikuussa naimisiin, mutta sitä en toki sano keskustellessa. Sisarellani on kaikki seurapiirikaunottareen tarvittavat ainekset paitsi sellaiseen sosiaalisuuteen sopiva mieli.

Kun luen Tähden hetkeä, en voi välttyä ajatukselta, että päähenkilö Macabea ei ole vain tietämätön, köyhä ja oppinut olemaan haluamatta sitä, mitä ei pidä oikeutenaan. Hän on kuka tahansa meistä. Meidän elämämme ovat yhtä muodottomia, meidän hatarat haaveemme, joiden kautta olemme olemassa, yhtä typeriä toisaalta saksittuja kiiltokuvia.

Kurjuuden kuvaus on loistava. Tunnistan Macabean tunteita omalta au pair -kaudeltani. Olla näkymätön suurkaupungissa: näkymätön, rahaton, silti edelleen hymyilevä. Olla laittomasti töissä, pelätä jäävänsä kiinni siitä. Olla kahdeksantoista, kuumeessa, nälkäinen, yskiä verta nenäliinaan. Sukulaiset ovat oikeassa - työ on paras lääke siihen, ettei jaksaisi opiskella. Opiskelun aloitus tuntuu aivan omituiselta laittoman pestin jälkeen: joku maksaa siitä, että opin, tutustun suuriin mieliin, haen yhtenäisyyttä ololleni. Eikä tarvitse pelätä, että jään kiinni, koska tämä on laillista. Mutta entä jos olisin ollut toisesta maasta? Sellaisesta, johon ei olisi palaamista. Jos jatkaisin laitonta oloani vuodesta toiseen, naisin toisen laittoman ja niin edelleen.

Kummallista, kuinka aika kuluu. Huomaan ohittaneeni Veloenan kaksivuotispäivän hiljaisuudella, pian olen rakastanut Kerubivompattia keskittyneesti ja tietoisesti viisi kuukautta. "Se on pitkä aika, mutta mennyt niin nopeasti", sanoo Vomp. Tässä ajassa ei ole juonta. Sitä hengitetään, nukutaan, sitä katetaan pöydälle, syödään ja ulostetaan. Sen hiuspohjaan työnnetään sormet yksi kerrallaan, pyöräytellään ihoa, ihmetellään pohjoista päin lentävää auraa.

Mietitään, onko johtajalintu nielaissut magneetin. Parvi vai futon.

Näkymättömästä, merkityksettömästä, muotoutumattomasta kirjoittamisen eettisyyttä voi perustella vain yhdellä asialla: Elämä on enimmäkseen juuri tätä. Tiedän hyvin tunteen, että joku on repinyt minusta useita vuosia. Yleensä tuo tunne nousee esiin jonkun puhuessa siitä ja siitä vuodesta. Koetan muistaa, mitä tein vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän, esimerkiksi. En osaa nimetä oikein mitään. Kaksituhattayksi, vielä vaikeampaa. Kaksituhattakolme, silloinko menin ensimmäisen kerran feldenkrais-tunnille ja kohtasin asenteen, johon en keksinyt muuta vastetta kuin hiljaisen kunnioituksen. "Huomaat, kuinka kehosi on kenties jostakin kohdin vinossa. Saatat huomata, että ristiselkäsi on jännittynyt tai että toinen kätesi liikkuu toista vastahakoisemmin. Panet sen merkille. Näin on tänään. Et koeta muuttaa tilannetta, panet sen merkille, ja olet siihen tyytyväinen."

Taju siitä, että minulla ei tarvitse olla tälle nimeä, jos pystyn välittämään tunteen jollekulle, joka osaa ottaa sen käytöksessään huomioon, kenties myös ilmiötä nimeämättä. En kuuntele vain lihaksia, vaan myös ajatuksia. Tällainen tämä, kinnaa tuolta, olen siihen tyytyväinen, panen merkille, merkeiksi.

En pidä termistä naiskirjoitus. Moshe Feldenkrais esimerkiksi oli polvivammainen mies. George Herbert Mead oli mies, joka vietiin kampusalueen putkaan sata vuotta sitten satiinishortseissa lenkkeilyn siveettömyyden takia. Ja niin edelleen. Harva mies pelastaa maailman, istuttaa puun tai edes siittää pojan. (Olen varmasti ainakin pojan veroinen jälkeläinen vanhemmilleni; osaan iskuporakoneporaamista, lauselogiikkaa ja virkkaamista, vaikken olekaan se pikku siivoojatar, jollaisen isä kuvitteli saavansa. Harvemmin lapset ovat sitä, mitä vanhemmat kuvittelevat heidän olevan. Vanhemmat tietävät kyllä lastensa käytöksen parisuhteessa melko hyvin, mutta muista unelmista eivät.) Naiskirjoitus kuulostaa liikaa naisten oikeuksien penäämiseltä siitä, mikä on yleensä inhimillistä. Se kuulostaa vihaiselta ylilyönniltä - joka synnyttää vain uutta heiluriliikettä, murjaisuja tippaleiväaivoista ja niin edelleen. Eivät nämä ole sulle-mulle -asioita, jotka loppuvat jakamalla. Mutta koska ihmisen todellisuuteen kuuluvat vain asiat, jotka hän huomaa (ja jotkut asiat ja tapahtumat, kuten hammassärky, ovat parempia tekemään itsestään etualan esiintyjiä kuin toiset, kuten ohimenevät huomiot siitä, kuinka miellyttävää on valon heijastuminen tuuletusparvekkeen ovesta viereisen talon raplinkiin, valoneliön keskellä hartiavarjokuva, jonka kädet puistelevat isoäidin tekemää päiväpeitettä samaan tahtiin kuin omani), on väärin pimittää joitain asioita häneltä. Yksi pimittämisen tapa on leimata asiat noiden jutuksi. Joksikin, johon ei kannata tutustua, tai me nauramme sinulle vähintäänkin selän takana.

(On tietysti jokaisen oma asia, antaako tuolle naurulla uhkaajalle vallan, jota hän tavoittelee. Mutta se on myös toisten asia - tässä on etiikan kipukohta. Uskallanko mennä ja sanoa, että olet hyvä ihminen, jatka tuohon malliin, minä en ainakaan naura sinulle. Uskallanko mennä ja sanoa, että et nyt taida huomata, kuinka paha olo tuolle ihmiselle tulee sen takia, mitä sanoit. Kuuluuko se minulle, jos se on viedä minulta yöunet? Sotkeennunko? Loukkaantuvatko kaikki? Onko se niin vaarallista? Leppyvätkö he? Hyväksynkö sen, että erehdyn ja erehdyn ja erehdyn?)

Esimerkiksi kuukautiset eivät ole naisten eivätkä ejakulaatiot miesten juttuja. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä. Meitä ei olisi ilman niitä molempia. On monia muitakin juttuja, joita ilman meitä ei olisi, vaikka aika vähän noita juttuja ajattelemmekin.

Istumme pöydän ääressä, keskustelu on vaimeaa, vetämätöntä, syksyn vähäinen valo tuntuu. Haluaisin vain syödä ja nukkua, ja herätä joulukuun alussa järjestämään skypejoululaulua, joku pianoasuntoinen saisi ilmoittaa asuntonsa paikaksi ja niin edelleen. Että olisi äkisti räntäsateita, että saisi kaivaa pahvilaatikot täynnänsä kimmeltäviä nauhoja ja värivalosarjoja, laulaa yhdessä twelve days of christmas, kieli olisi taas aivan solmussa, leipoisimme Ilveksen kanssa taas korkeaharjaiset Vallilan kaksikymmentäluvun piparkakkutalot.

Kauhistun haluani kelata aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on mahdotonta. Olen tässä, panen sen merkille, olen tyytyväinen, sanon itselleni. Olen tässä, on syksy, olen edelleen väsynyt edellisestä syksystä, vaikka alan päästäkin takaisin johonkin olemisen tapaan, jonka tunnistan eettiseksi itseksi. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä oikein sitäkään, kuinka tähän olen päätynyt, miksi istun pöydän päässä, kuka on käynyt ostamassa uusia tuoleja ja vahannut ne epäsiististi, kuinka kauan saan rakkautta tällä kertaa, palanko vielä uudelleen loppuun, onko minulla jokin päivä rahaa enemmän kuin välttämättömään ruokaan ja vuokraan, en tiedä edes, mitä tarkalleen haluaisin.

Haluaisin, että kaikki olisivat jos eivät onnellisia, niin ainakin tyytyväisiä, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen tarkoittaisi käytännön järjestelyjen tasolla. (Minun "kaikkeni" sisältää tietenkin myös muut eläimet kuin ihmiset.) Että jokainen voisi sanoa Maija Poppasen eläintarhayön kuningaskobran tavoin: "On jokseenkin sama, syönkö vai tulenko syödyksi."

Vasta kotona tajuan, minkä aiheen Tähden hetkestä olisi voinut nostaa keskusteluun: kertojan toteamuksen siitä, kuinka kammottavaa olisi ollut syntyä Macabeana, tyttönä, joka on niin muotoutumaton. Etiikan keskustelun siitä, kuinka yhteiskuntajärjestystä pitäisi miettiä aina näkökulmatta, tietämättömyyden verhon takaa, tajuten, että olisi voinut syntyä paitsi täksi kehoksi, terveeksi, vahvaksi ja maailman ja ihmiskunnan historian mittakaavassa uskomattoman hyväosaiseksi, myös toiseen aikaan, paikkaan, kehoon. Että olisin sokea tyttö Afrikassa tai intialaisessa asbestitehtaassa töissä oleva poika, jolla on tulehtunut allerginen ihottuma sääriluun tietämillä. Tai että olisin vanha siperialainen nainen, joka on raiskattu lapsena ja joka on siitä pitäen änkyttänyt. Tai että elämäni suurin murhe olisi se, että arkeni on niin tylsää, muotoutumatonta, mautonta, että sitä pitää jatkuvasti maustaa viinalla. Tai mikä pahinta, että olisin yhteiskunnan jäsen ilman ääntä, periaatteellisestikin. Lehmä parressa, kana häkissä, kenenkään silittämättä, ilman väljää auringonläikkää.

Kun kävelen koiran kanssa kotiin, en osaa olla ajattelematta sitä, kuinka asioihin voi suhtautua positiivisesti tai negatiivisesti. Voi sanoa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman toisten hyväksyntää ja on siksi sen orja. Ja voi sanoa, että toisten tuki ja kunnioitus antaa ihmiselle voimaa olla lujana vaikeissa tilanteissa. Voi sanoa, että unelmamme ovat valoisia, kirkkaita mutta yhtäkaikki ulkoa annettuja kuvia, joihin suhtaudumme jääräpäisen kritiikittömästi. Tai voi sanoa, että ilman mielikuvitusprojektioitamme tallaantuisimme kuraan joka syksy.

Minua järkyttää edelleen, kuinka vähän piirteitä minuun tarttui entisestäni yhdeksän ja puolen vuoden aikana. Kuvittelin pitkään kasvaneeni kiinni häneen, mutta tajuan kasvaneeni kiinni enemmän asuntoon, heräämisen ja nukahtamisen rytmiin, eläimiin. Ajatukseen, että hän tarvitsee, mutta ei vain jotakuta, vaan juuri minua. (Hänhän väittää tuolloin tahtovansa olla juuri minun kanssani, uskon hänen puhuvan totta enkä muista, ettei hän välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei - eivät tahtomiset ole sillä tavalla itselle selkeitä.) Sitä erhettä en aio kenenkään kohdalla tehdä, en enää. Sillä en ole korvaamaton. Entisenikin vaikuttaa nyt, toisen kanssa, paljon onnellisemmalta. Kukaan ei saisi olla eikä saisi kuvitella olevansa korvaamaton, koska silloin palaa loppuun liian helposti. Ja jos joku onkin korvaamaton, hän on asettanut itsensä putoavien päiden linjalle, ja sinne en haluaisi joutua.

Kerroinko jo, että siskoni on menossa naimisiin? Olen onnellinen hänen puolestaan puolisäikyllä tavallani. Olen jutellut liian monen eronneen ihmisen kanssa viime talvena. Nähnyt liian monta hämmennystä. "Yhtenä aamuna tajusin vain, että tämä ei voi jatkua... en tiedä, mitä tapahtui." Kunpa siskoni osaisi olla onnellinen paremmin kuin minä tai ystäväni.

En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä. Mutta toisin kuin shakkihevoset, me voimme ennen deadlinea tehdä muutakin kuin hypätä kuuliaisesti saman hypyn kerta toisensa jälkeen.

"Ei shakkihevonen liiku noin."
"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olen sellainen?"
"Näytät siltä."

En ole varma, mutta leikin ajatuksella, että vallanhimo liittyy sokeuteen: sokeuteen elämän muodottomuudelle, muovautumattomuudelle. Leikin ajatuksella, että tähän sokeuteen liittyy vaade, että sen tulisi olla jotakin muuta, suuri tarina, juonikertomus, loppusoinnutkin pykälässä. Saattaa olla, että olen väärässä. Useimmiten olen, ja olen siihen varsin tyytyväinen, ainakin saadessani selville, missä menin pieleen.

Mutta ainakin yksi puoli vallanhimossa pistää silmään suhteessa elämän muotoutumattomuuteen: sen kyvyttömyys havaita pieniä pahoinvoinnin merkkejä, sen kyvyttömyys vastata niihin hellävaraisin korjausliikkein. Johtuuko se siitä, että tietyssä ajattelussa ei olla tyytyväisiä tähän nyt? Että ajatellaan, että muutosten on oltava runnovia, näkyviä, käsin kosketeltavia... ja sitten tehdään ne siten, ettei niitä kosketeta käsin, vaan että ne nirhautuvat ihoa vasten, telkeävät pääsyn juoma-automaatille ja niin edelleen.

Tarkalleen ottaen, minä en olisi voinut syntyä sokeana Afrikassa. Mutta sellaisia lapsia syntyy. He ovat yhtä todellisia kuin minä. Yhtä todellisia ovat niinikään lihalehmät laitumella ja pihatoissa, sianpoikaset tuhansien sikojen kasvattamoissa, broilerit murtumat jaloissaan ja niin edelleen. Niinpä ne, jotka sanovat, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet, ovat oikeassa. Minussa on jokin vika, en osaa unohtaa. Silloinkin kun kirjoitan iloisista asioista tai ojennan kopiokortin asiakkaalle, muistan.

Joskus mietin, olisinko jo joillain pillereillä ilman pinttynyttä tapaani ponnistella hymyyn vastaantulijoille ja ilman niitä muutamaa hymyä, jotka ovat vastanneet kasvojen merestä, ohittaneet rentoina ja ystävällisinä, nimeämättä, tunnistamatta. Että jaksaa hymyillä, että on niin yksinkertainen tai monimutkainen. Että on ollut sillä tavalla onnekas, että on saanut istuttaa jo monta puuta. Ei koskaan omaan pihaan, mutta eihän maata voi omistaa kuten ei kehoakaan. On suhteita, jotka eivät perustu omistukseen, vaikka niiden pohjalle saatettaisiinkin pystyttää monimutkaisia instituutioita, joissa maapalat irroitetaan toisistaan ja annetaan tietyille ihmisille kerrallaan, tai joissa jonkun keho suorittaa tietyt liikkeet ja saa siitä hyvästä ravintoa ja kenties muitakin etuja.

17 kommenttia:

xx kirjoitti...

Sellaisia ovat maailman äänet. Hymyillään, vaikka hampaat irvessä. Eihän se paljon ole.

capafresca kirjoitti...

"En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä"

Häh? Mitä tarkoitat? Kuulostaa tehokkaalta tavalta mitätöidä kaikki taistelu oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
En ymmärrä miksi haluat tehdä niin. Haluatko selittää?

Hurina kirjoitti...

Jos kirjoittaa kuukautisista otsikolla "sori miehet, naisjuttuja" on miesten mielenkiinto taatusti turvattu. ;) Silti esim. kuukautiset ovat sellainen asia, joka tietyssä määrin kyllä tulee pysymään miehille vieraana, vaikka he kuinka siihen tutustuvaisivatkin teoriassa tai tuntemiensa naisten kautta. Kokemuksellisesti kun he eivät voi sitä jakaa. Enkä minäkään voi valitettavasti jakaa miehen kokemusta peniksen tai kivesten kanssa elämisestä, vaikka kuinka haluaisin. Siinä mielessä ne ovat ikuisesti miesjuttuja. Ei niitä varmaankaan kukaan yritä salata tai sulkea pois, mutta on kokemuksia, joita eri sukupuolet eivät vain voi kaikilla ymmärryksen tasoilla jakaa keskenään.

Hmm

ruu kirjoitti...

En osaa ajatella Politkovskajaa vain pelinappulana. En edes halua älyllistää tätä asiaa.

Politkovskajakaan ei olisi alkanut ajaa Tsetsenian naisten ja lasten asemaa ellei hän olisi tuntenut asian puolesta niin voimakkaasti. Pelkästään järkeä käyttäen hän olisi pysytellyt asiasta tiukasti sivussa.

Ajattelen Politkovskajasta näin:
Politkovskaja oli ennen kaikkea ihminen.

Anonymous kirjoitti...

Kirjoitit asiaa taas, kiitoksia.

Joku varmaan leimaa minut nyt kyynikoksi, mutta olen aina nähnyt kynttilämielenosoitukset ja sen sellaiset vahvasti sosiaalisina tapahtumina. En väitä, etteikö osallistujilla olisi taustalla aatteellisia syitä osallistua, mutta käsittääkseni suuri merkitys on juuri tuolla kavereiden tapaamisella. En myöskään sano, että siinä olisi mitään pahaa. Toisaalta tuota puolta asiasta harvemmin mainitaan. - Kettu

ruu kirjoitti...

Minulla ei ole varaa kivittää ketään muistelutilaisuuksien takia. Sitä en suinkaan kommentillani tarkoittanut. Etkä ainakaan minua ole onnistunut suututtamaan...

Nyt kun kirjoitit ajatuksistasi kommentin takana, luulen ymmärtäväni kantasi.

Me olemme kaikki pelinappuloita. Kyllä. Niin me olemme. Teemme sitä taikka tätä, niin olemme se jota liikutellaan. Mutta jos sitä alkaa ajattelemaan liikaa, halvaantuu. Minä ainakin. Minua koko ajatus masentaa niin paljon...

Onko mitään järkeä muistaa kuolleita... Ei varmaan järkeä, mutta sekin on tunnejuttu. Ihmiselle tyypillistä käyttäytymistä. Tuollainen kynttilämielenosoitus on nimenomaan, paitsi mielenosoitus sen puolesta mitä Politkovskaja edusti, myös lohdutusseremonia. (Kollektiivisessa) suremisessa on lohtu. Tunne siitä, etteivät kaikki ole niin pahoja kuin se tyyppi, joka ampui Politkovskajan. Tai ne, jotka kiduttavat ihmisiä Tsetseniassa, tai missä tahansa maailmassa. Tunne siitä, että paha ja pahuus on ehkä voitettavissa. Ehkä noissa tilaisuuksissa elää toivonrippunen...?

Se yksinäisyys, josta kirjoitat, taitaa olla yleisempää kuin luullaankaan...

Ja mitä niihin hiihtäjiin tulee, joo, ärsyttäähän se, mutta uskon että karman raaka laki iskee takaisin:) Sitä paitsi eihän me VOIDA olla varmoja, etteikö hiihtäjät salassa tee hyviä tekoja :)

Sait minut nyt hyvälle päälle.:)

Keskitytään yhdessä eläviin! Minäkin yritän! Minä vain olen syntymässä saanut tämän extravahvan kuolemanaprikoimisvietin... vaikea pyristellä eroon!:)

Prospero kirjoitti...

Kaikki nappulat uhrataan kuninkaan suojelemiseksi. Kuninkaan hyvillä tai huonoilla omainaisuuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Sellainen on vallan logiikka.

Kynttilämielenosoitus osoittaa, että ihmiset tuomitsevat kollektiivina, yhteisönä teon. Siinä on voimaa. Siitä syntyvät vallankumoukset.

Valta ei tarvitse Veloenan mitätöintiä puolelleen, vaitiolokin riittäisi. Passiivisuus on hiljaista hyväksyntää, ei se ole kannanotto.

Mayatar kirjoitti...

Voih hienoa, että laitoit linkin tuohon Lispectorin kirjaan, koska muuten olisi luultavasti mennyt vuosia, ennen kuin olisin löytänyt sen. Tai ehkä ei, mutta ihana löytää se nyt.

Useat Cixoun esimerkit feminiinisestä kirjoituksesta ovat miesten kirjoittamissa kirjoissa. Ehkä se puhuu sen puolesta, että ei mitään kirjoitusta voi omia. Hän on myös todennut, että miehet ja naiset voivat kirjoittaa feminiinistä kirjoitusta, mutta naiset voisivat tehdä itsensä näkyväksi sen avulla. Kai ajatus on siinä, että feminiininen kirjoitus on rakenteetonta, tai sen rakenne on aina yksilöllinen. Näin nainen voi ilmaista itsensä vapaammin, kuin sellaisen konventionaalisen muodon avulla, jonka rakenne on patriarkaalinen.

capafresca kirjoitti...

sanot: "Kynttilämielenosoitukset eivät herätä ketään henkiin. Minun tehtäväni on tukea eläviä."

Eivät ne ketään henkiin herätä, mutta ne voivat olla sysäys jotka muuttavat historian kulun johonkin suuntaan. Mielenosoitus on ihmisten tapa näyttää, että he eivät hyväksy sitä, miten asiat menevät.
And the public opinion counts, kun taas
reagoimattomuus vääryyksiin tukee status quota.
Hiljaisuus on hyväksyntää.
En pysty näkemään AP:ta pelinappulana. Kenen käsissä, muka?
Sinä, joka puhut paljon siitä, miten se on illuusiota että olemme yksilöitä, erillisiä entiteettejä - miksi sinä nyt haluat nähdä asian niin rajoitetusti, että miekkariin mennään kuollutta Politkovskajaa ilahduttamaan ja muka henkiin herättämään?
Etkö näe miten hän on yksi pitkässä ketjussa? Se ketju halutaan katkaista. Miekkari on viesti Putinin Venäjälle siitä, että maailma näkee ja tuomitsee.

Matti kirjoitti...

Hurina ja Veloena: saatan muistaa väärin omat eiliset kokemukseni, joten en voi ymmärtää itseäni kahdella eri ajan hetkellä.

Mutta silloin omat eiliset kokemukseni ja esimerkiksi toisen sukupuolen kokemukset ovat samalla viivalla.

Kokemuksien kokemisella ei yleensäkään ole mitään tekemistä ymmärtämisen kanssa.

Veloena kirjoitti...

Matti, oikeassa olet. Sen takia itsekin on fiktiota, tai historiaa. (Historia sisältää tulkinnallisen elementin...)

Ja kun kirjoittaa jotakin, luo fiktiivistä itseä.

Mutta sitten on muutakin: kehoon talletettuja ehdollistumia, tapa elehtiä näin ja näin, jne. Myös fiktiivinen itse, senhetkisenä, vaikuttaa epäilemättä siihen, miten järjestän seuraavan tekoni, jonka ympäristön piirteenä tuo itsefiktio on.

Hyvänen aika, en todellakaan kuvittele, että valtaa (mitään sen muodoista) voisi vähimmässäkään mielessä kiinnostaa mikään, mitä täällä kirjoittelen. Itse asiassa, minua hämmentää se, että ylipäänsä ketään kiinnostaa.

Se on aika uutta ja omituista, edelleen.

Capafresa, luultavasti meidän katsantokantojemme ero on siinä, että sinä näet kynttilämielenosoituksen voivan vaikuttaa, minä pidän sitä melko tehottomana... ja toivon toki olevani siinä väärässä. Koska muutosta esimerkiksi venäläisessä keskitetyn vallan perinteessä todella tarvittaisiin.

Luultavasti en halua nähdä asiaa rajoitetusti. Ehei. Haluaisin olla sivistyneempi ja moninäkökulmaisempi ja koetan ponnistella sellaista kohti. Mutta se on hidasta ja vaivalloista. Ajattelun kehittäminen on aina... se vaatii aikaa. Tuhottomasti.

Ja jotenkin, tuntuu niin uskomattomalta, että public opinion on taatusti ollut 2. maailmansodan jälkeen melko pitkälti se, että sota on väärin ja rauha jees ja että yhteistyöllä ja yhteisymmärryksellä saavutetaan parhaiten kaikkien onnellisuus jne - mutta sitten käytännössä kuitenkin tällaisia konflikteja puhkeilee siellä sun täällä.

On myös järkyttävää huomata, että keskusteli minkä tahansa yhteiskuntaluokan (fiktiota kai nekin) edustajan kanssa, korkealla valta-asemalla tai vielä alaikäisen, vallattoman, lävistetyn lukiolaisen kanssa, asioista ollaan jokseenkin samaa mieltä yleisellä tasolla. Kuten että poliisi toimii enimmäkseen Suomessa hyvin mutta että sen väärinkäsityksiä pitää myös voida oikaista, että Politkovskaja oli oikealla (ihmisten) puolella, että sotaa pitää välttää millä hinnalla hyvänsä jne...

Ja missä tämä public opinion näkyy? Surulliseksi tämä aihe tekee, ei siitä mihinkään pääse. No joka tapauksessa siis TOIVON, että kynttilämielenosoitukset tekisivät tehtävänsä, vaikken itse jaksakaan uskoa niihin vaikutuskeinona.

Kaikille tavoille on taatusti tilaa... se ei vain ole minun tapani. Mielenosoitukset, yleensäkään. (ehkä tämä on jälleen oikeistolaisen kotikasvatuksen tuotosta, en osaa itse arvioida sitä.)

Suhtaudun luottavaisesti siihen, että vielä jokin päivä luen tekstin tai koen jonkin tuntemuksen, ja tajuan, tai kuvittelen tajuavani, miten kynttilämielenosoitukseen menevät ihmiset sen jäsentävät, kokevat, tuntevat. (Minulle noin käy useimmiten tekstin kautta. Harvemmin kyllä argumentatiivisen tekstin. Riittävän rakenteettoman, mietteliään tekstin kautta... jokin asia vain avatuu, tai kuvittelen sen avautuvan.) Mutta niin kauan kuin olen ulkopuolella tuosta kannasta, voin vain kurkistella ja pinnistellä ja koettaa arvailla, mikähän tuossa on mielenä.

Ja kuten Matin huomautus antaa ajatella, itse toisena ajankohteena on usein myös ulkopuolisen kurkistelun kohteena - - miksi tein noin, miksi suvaitsin tuollaiset järjestelyt, miksi ihmeessä tuo tuntui epäillyttävältä tms.

Prospero kirjoitti...

Eikös jokainen bloggaus ole mielenosoitus?

Anonymous kirjoitti...

"etten jaa ihmisiä suurihmisiin ja pieniin ihmisiin - minusta se on vain niin kovin tutulta kuulostavaa, yli-ihmiset ja ali-ihmiset jne.). Jotenkin minua vain jaksaa hämmästyttää se, että kaikenmaailman hiihtäjät, jotka eivät näytä tekevän päivääkään vapaaehtoistyötä elämässään, menevät kynttilämielenosoitukseen sen sijaan, että koettaisivat tehdä asioille jotakin"

<- tuossa on sekä paha ristiriita, että Sinulle erittäin tyypillinen ns tavallisten ihmisten halveksunta mukana. Ensin mainostat omaa moraalista ylivertaisuuttasi meihin muihin, ihmiset jaotteleviin nähden, ja sen jälkeen jaottelet ihmiset välittömästi kynttilämielenosoituksissa nyyhkiviin ja niihin, jotka OIKEASTI vaikuttavat. (Miten nämä asiat sulkevat toisensa pois, jäi kuitenkin Sinulta kertomatta). Kertomatta jäi myös, miten jatkuva namedroppailusi suhteutuu tähän suurihmisettömyyteen? Vai onko kyse vain siitä, että haluat jatkuvasti briljeerata blogissasi lukeneisuudellasi :-)

Tietysti teoreettisen filosofian maisterin (kaikki lukijasi tietävät taatusti koulutusasteesi, mainitsethan sen keskimäärin kerran viikossa), kasvissyöjän ja muutenkin Hyvän Ihmisen kuuluu älyllistää ja kyynistää tavistallaajien reaktio. Kynttilämielenosoittajissahan saattoi olla päivätöissä käyviä televisionomistajia ja lihansyöjiä, jopa yksityisautoilijoita!

Mutta hei, kaikki varmasti huomasivat poissaolosi ja tajusivat statementisi syvällisen viestin!

Karhuvaara

Taavi kirjoitti...

Minustakin on jotenkin uskomattoman ylimielistä tuomita Politkovskajalle järjestetty kynttilämielenosoitus siksi, ettei "se vaikuta mihinkään".

Niin kuin teoilla pitäisi olla selkeä, konkreettinen ja näkyvä tulos jotta niissä olisi mieltä.

Kovin kapea käsitys ihmisenä olemisesta.

Jotkut näkevät yhä tärkeänä kunnioittaa kuollutta. Hautajaisiakin järjestetään, vaikkeivat ne tuo ihmistä henkiin.

Ja kuten joku edellä sanoikin, on tärkeä kokea, että maailmassa on muitakin, jotka välittävät.

Totta kai Politkovsjajan saattoi murhata kuka tahansa, myös Putinin vastustaja. Motiiveja epäilemättä löytyi monelta. Kyllä sen tiesivät myös ne, jotka lähtivät kadulle.

Siksi kynttilämielenosoitus olikin oikea tapa muistaa hienoa ihmistä; ketään ei syytelty, tuomittiin vain teko vääränä riippumatta siitä, kuka sen teki.

Taavi kirjoitti...

Korjaan itseäni: ethän sinä siis kynttilämielenosoitusta tuominnut. Mitätöit kyllä sen merkitystä.

Anonymous kirjoitti...

"Valta ei tarvitse Veloenan mitätöintiä puolelleen, vaitiolokin riittäisi" Aivan, Prospero.

Kylläpä oli tympeää, kylmää ja ylimielistä luettavaa, aika poistaa tämä blogi suosikeista.

tutetiti kirjoitti...

"Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua olemiseen? Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten Ernest Hemingwayn kerrontaide (ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin."

En jaksanut osallistua kovin pontevasti keskusteluun, ehkä myös miespuolisen keskustelijan läsnäolo hillitsi feministinäkökulmien tuomista esille, mutta esitänpä näkemyksiäni nyt jälkikäteen. :)

En tiedä, onko toinen romaanikirjailija erityisen hyvä esimerkki écriture fémininen vastakohdasta... eivätkö kaikki romaanikirjailijat kiinnitä huomiota pikku seikkoihin? Ainakin minä olen kohdannut olimpicomaista puhetapaa nimenomaan omassa arkielämässäni, en kaunokirjallisuudessa. En tiedä, minkä verran seurasit Dodon foorumilla käytyä feminismi- ja pornokeskustelua, mutta siinäkin sivistyneet miehet kritisoivat minua jatkuvasti siitä, että 1) vetoan omiin kokemuksiin sen sijaan, että esittäisin viileitä, abstrakteja argumentteja heidän itsensä tavoin ja 2) olen puhelias sen sijaan, että toteaisin parilla sanalla olevani kyvytön keskusteluun. Muitakin feministisiä oivalluksia Tähden hetkessä toki on... tutulta tuntui esimerkiksi se, miten miehet jatkuvasti arvioivat Macabéan hedelmällisyyttä, ikään kuin lasten tekeminen olisi naiselle ainoa mahdollinen itsetoteutuksen muoto.