torstai 5. lokakuuta 2006

Taivas niskassa

Taivas niskassa on paha pyöräillä pelkässä hameessa ja villapaidassa. Kesäsateet tulevat myöhässä. Parempi nyt kuin ei koskaan. Rännit laulavat, kadut peseytyvät. Ala-astelaisen sateenvarjolla on keltaiset korvat. En ole osannut valita oikeanlaista CD-pakettia, koska myyjä on toisaalla. Tahdon polttaa musiikkia, kuvia ja tekstejä, enkä tiedä, millaiselle levylle niitä voi laittaa. Paketeissa lukee "recordable" mutta niissä on erilaisia lukuja ja kirjaimia. En uskalla ostaa pakettia, enkä kai voisikaan, koska kassalla ei ole ketään, vaikka odottelen kymmenen minuuttia. Sitten lähden.

Sataa ulkomaisen hotellin suihkujen tiheydellä. Kaunis hame ensin pilkuttuu, sitten alkaa muistuttaa rahkasammalsuota. Kun riisun hameen kylpyhuoneessa, huomaan, että tuoteselosteessa vesipesu on kielletty. Viskoosipaita on jäykkää kylmää puukuitua, villapaita haisee talville, trikoot lirisevät kaakeleille. Pitäisi pukeutua ulkoiluasuun, joka on ruma ja kahisee, olisi pouta.

Luen ystävän taskuihin sataneen ja tämän ajatelleen, että jos taskuihin sataa, voi pullonkin suusta sataa sisään. Pullo on turvaton muoto, sanoo toveri Timo. Mutta pullon voi sulkea kynttilällä. Kynttilä voi olla tyhjyyden korkki.

Ajattelen hajamielisesti Pandoran pulloa, jossa on moderni vitsaus, tyhjyyden tunne. Älä polta kynttilääsi edes toisesta päästä, käväisee mielessä, tyhjyys voi luikerrella suusta. Äläkä potki tikkaita, voi tulla mustelma ukkovarpaaseen. Jokin aivoissani ei toimi normaalisti, alan olla turta unettomuudesta. Tikkaathan ovat abstrakti metafora. Miten potkaista abstraktiota? Tyhjä - tyhjä on abstraktio, se ettei ole mitään. Miten potkaista tyhjää? Absurdi, tylsä huumorintaju haisee pohjaanpalaneelta.

Tarkalleen ottaen pullot harvemmin ovat täysin tyhjiä. Värillistä sakkaa jää herkästi pohjan kulmaan. Pohjassa on ympyränmuotoinen kulma, neliöikäämme tämä ympyrä, sen toisella puolen usein pieni pykällys. Kolmiulotteinen ajatus on vaikea. Hiukset eivät ehdi kuivua. Korvapuusteja jää. Yksi kynttilöistä sammuu, kun luemme tekstejä. Syksyä luonnehtivat teksteissä villiviini, virtsatietulehdus ja salamat.

Voiko musiikkia jakaa ihmisiin kuten viiniä? Nyt juomme vain jogiteetä, etteivät yöunet mene. Sivuutamme lyhytproosan ja proosarunon eron aika pikaisesti. Emmehän ole tässä tutkimassa teosta, jonka kirjastoluokitus meidän tulisi päättää. Ehkä tässäkin pätee nyrkkisääntö, ettei universaaleja luokkia kannata olettaa. Liimaamme osoitetarran sataanseitsemäänkymmeneenkuuteen kirjekuoreen. Puhelin on rikki.

Seuraavaksi ajattelemme kirjoittaa kirjeen sille, mikä ei muutu. Kirje voisi alkaa: Oppisinko uskomaan sinuun tarkoittaa kohdallasi samaa kuin oppisinko jo. Silti "uskoa sinuun" ja "jo" eivät ole synonyymeja.

Kävelen yöllä kotiin, kuja kaartuu, puukengät kopisevat kuin yhden ponin kengittämättömät kaviot vuonna 1986. Ponissa oli yhtä paljon karvaa kuin viidessä normaalissa ponissa. Se on lihava pieni peikko. Sillä on suomalainen pojannimi. Se tuntuu loukkaavalta ponia kohtaan. Ponia ei haittaa. Poikiakaan ei taida haitata. Muut tuntuvat solahtavan nimiinsä vaivatta, kasvavan niiksi, niiden kokoisiksi. Ainoastaan minua näyttää kiusaavan, etten kykene olemaan sellainen, kun tahdotaan.

Vanhemmat tahtoisivat, että olisin virassa ja ajaisin autolla. Heistä on omituista, että olen näin vanha ja autoton. Että asun pienessä asunnossa kantakaupungissa ja niin edelleen. Voi pitääkö minun kirjoittaa niin synkistä asioista kun maailmassa olisi koiranpentuja ja kukkasia. Eivät ne synkät asiat ole minun ongelmiani.

Paitsi että ovat. Kuten sanon ovensuussa, eilen, neuvottelun jälkeen, on sille syynsä, etten asu rivitalossa lapsiperheen äitinä. Ilmastonmuutos, esimerkiksi. Ei vain taskuihin ja pulloihin sada, myös korviin sataa. Toinen niistä on lukossa jo monetta tuntia eikä osoita avautumisen merkkejä. Ravistelen päätä onnettomana, kallellani, mutta korva ei tahdo toeta.

Kun tulen kotiin, harmaa kolli nukkuu sängyssä eikä viitsi aukaista silmiään. Tapaamme aamulla kujalla puoli kahdeksalta, menemme polkemaan turkoosia. Ei ole riittävästi, että olen tänään kastunut altaassa kerran ja sateessa kaksi. Aivastan, aivastan, aivastan. Taivas on niskassa niin viileä, että päätän nukkua huivi kaulaan kiedottuna, pipo päässä.

1 kommentti:

Anonymous kirjoitti...

Tiedän lukkokorvaisuuden tunteen. Se on varmaankin jokin virus. Mutta ehkä se ei ole niin paha ihmisille, jotka "kuulevat äänet maailman". Saavathan hekin tällä tavoin vähän lepoa.