Ystävättäryydestä

Ystävätär saapuu, kuulen kellon, juoksen ovelle eteisen läpi, tömps tömps tömps. Porrasovi, narrr, portaat tum tum, lukon kieli klunk. Tönäisen. Ovi ei tahdo aueta. Tönäisen lujempaa. Menetän tasapainoni, kaadun käsi edellä eteenpäin, saan toisen käteni kiinni karmiin, roikun siinä läähättäen ja katson ylöspäin. Hiukset ovat pidentyneet, ystävätär hehkuu.

Oletko noin iloinen minut nähdessäsi, melkein kysyn. Mutta korjaankin vain painoni päkiöille, hymyilen, vaikka olen äsken pelännyt turskahtavani itkuun samantien sympaattiseen seuraan päästessäni, sanon: "Loikkaasisääntervetuloa", tumisen portaat alas.

Siinä hän on, eteisessä, käärii kaulaansa esiin liinan sisästä. Katselen uteliaana kaikkea tuota alakoulumaista sievyyttä. Ystävättäret nähdään pikkutyttöinä, niin kuuluu tehdä. Kaikki hyvät ystävättäreni ovat pikkutyttömäisiä samalla tavoin kuin itsekin olen - kujeellisia, kikattavia, hyväntahtoisia, eivät kovin älyllisiä eivätkä ollenkaan kovia tai ammattimaisia. Suositut, eteerisen kauniit aikuismaiset naiset eivät pidä kaltaisistamme, kuten eivät myöskään tylsät, vakavat tytöt. (Vakava tyttö muuttuu helpommin ystävättäreksi kuin aikuisten maailmaa elävä täti. Kaikki voivat kääntyä. Harva haluaa.) Halaamme, tietysti. Siksihän ystävättäriä on, pääsee halaamaan estoitta ja pitkään, ja miten hyvältä poskikosketus tuntuu.

Laukkaamme keittiöön lähestulkoon käsikynkkää, teemme spagettia eilisen illallisen jämistä. Ystävätär kauhoo naamaansa rucola-pähkinäsalaattia, kun selitän mieskuviottomuuttani. Sitten en malta olla kysymättä, mikä on valo hänen kasvoillaan. Jotain on tapahtunut, hän on onnellinen. Hän kumartuu, kuiskaa salaisuuden. (En kerro sitä, koska sitten se ei olisi enää salaisuus.) En voi istua paikallani, vaan syöksyn kaulailemaan, nauran, painava pelko selviämättömyydestä on poissa. Iloitsen hänen onnessaan, unohdan kaiken, mikä on painanut minua aamulla, nostanut itkua ja levottomuutta nurkkiin. "Muuta tänne", suostuttelen, "oltais kämppiksiä..." On harvoja naisia, joille ehdottaisin sellaista. Mutta tälle, kyllä. Me kikattaisimme joka päivä, en olisi ollenkaan surullinen.

Jonkinlainen etäisen sapfomainen humanistinaisten yhteisö, jonka kaikki jäsenet olisivat 160-170 cm pitkiä, lapsenomaisen vyötäröttömiä, lastenkoon vaatteisiin mahtuvia ja niitä käyttäviä, kehotekniikoista kiinnostuneita, kasvissyöjiä, naamiaisten ystäviä, kulttuurinharrastajia ja seikkailuista pitäviä mutta käytännössä täysin torvia niiden järjestämisessä, saattaisi olla ihanteellinen asumismuoto. Mieltymys erilaisiin kimalteisiin hiuspinneihin ja hyväntuoksuisiin huulirasvoihin olisi niinikään ehdoton vaatimus. Ja kikattamistaito! Voin jo kuvitella sen kiherteen, jonka aalloissa liikkuisimme paikasta toiseen.

Ystävätär selittää kaiken parhain päin. Ystävättäret ovat sellaisia: yksi aloittaa lauseen, toinen päättelee sen. Välillä nauretaan. Nyt tulee lahjakin: Sen synty -kirja. Räkätämme yhdessä, kun ystävätär erehtyy toteamaan, että miehet pitävät naisia enemmän seksistä - lähes tipahdamme tuoleilta. (En ole koskaan löytänyt tuolle väitteelle hyvää empiiristä evidenssiä enkä usko löytävänikään. Naisten erotiikka on niin paljon laajempaa ja emmehän me muusta juuri puhukaan kuin kuvioista. Asiaa voi puhua vain, jos seurassa on mieskin, tai vieraampi nainen, vielä tunnusteluvaiheessa oleva. Vaikka toisaalta, olen kyllä monen ystävättäreni varjoamanuenssi-opintopsykologi.)

Ystävättäryydessä on parasta juuri nauraminen ja halaaminen, käsikynkkäys ja täysi hervottomuus. Miesten kanssa ei voi nauraa sillä tavalla. Ne tuijottavat omituisesti ja katsovat jossain vaiheessa kelloa: "Sä olet nauranut yhteensoittoon jo puoli tuntia. Hei, mikä tässä on noin hauskaa... hei, toi ei ole hauskaa. Haloo. Lopeta."

Muistan hyvin kerran, jolloin makaamme erään entisen kollegani, nykyisen runoilijattaren kanssa Krakovassa hotellin tuplavuoteessa emmekä osaa lopettaa. Miehet istuvat kirjoituspöydän ääressä, kaatavat lisää hunajavodkaa laseihin ja kurkkuunsa, mulkoilevat ärtyneinä ja hiljaisina. Ulvomme, kyyneleet pusertuvat silmistä. Joka kerta, kun silmämme kohtaavat, keho alkaa vapista uudelleen, kouristua, hihitys karkaa, voihkimme, kieriskelemme, potkimme jalkoja ilmaan, päämme kopsahtavat yhteen, huudamme: aaa, aaa, aaa, hymykuopat ovat heretä, vatsaan sattuu. Mitä nuivemmiksi miehet käyvät, sen pahemmin hysteriamme on pohjustettu. Olemme jo miltei rauhallisia, makaamme selällämme, katsomme kattoa, saan lisättyä huulipunaakin, varomme vilkuilemasta toisiamme tai sanakirjaa, jossa on hassuja fraaseja "tilaisin teen, kiitos" ja olemme jo tyyntymässä, vatsaan koskee edelleen. Yksi miehistä sanoo: "No nyt ne viimein lopetti. Ei helvetti, eihän tuota hulluutta jatkunutkaan kuin yli tunnin." Ystävätär tyrskähtää, pidätelty huvi purkautuu kurkusta kähinänä, sitten ulvomme taas.

Kerran menemme kahvilasta ulos nopeammin kuin miehet, nykäisen hihasta, sanon: "Mennään piiloon!" Silmät avautuvat, hymy syttyy, kipitämme karkuun minkä jaloista pääsemme korkoinemme, hihittäen. Nousuhumalaisessa päässäni näytämme Oskar Kokoschkan naisilta. Maastoudumme kulman taakse, hiivimme eteenpäin, kierrämme korttelin ympäri puistoon, piiloudumme pensaaseen kyykkyyn, kädet suille painettuina, silmät tuikkien. Vakavat miehet mustissa takeissaan kulkevat hiekkatietä ohi. Puhuvat, ei kai, kyllä vaan, Habermasista. On vaikeaa pitää äänen kutkutus sisällä. Miehet menevät ohi, yksi pieni hihi paljastaa meidät. V kääntyy, katsoo suoraan pensaan ja hämärän ja sumun läpi, sanoo: "Kyllä me nähtiin teidät koko ajan. Tulkaa jo, toi on ihan lapsellista."

Hotellissa sitten nauramme parisängyssä, peiton päällä. Yli puolitoista tuntia. Välillä miehet menevät käytävään, kun eivät kestä. "Sanokaa nyt edes, mille nauratte." Mille? Kuinka hullunkurista... nauramme lisää.

Toisinaan olen unohtaa, että miehistä ei tule ystävättäriä. Se on suunnattoman harmillista. Saan itseni kiinni viime hetkellä, juuri kun olen ryhtymässä käytännön kepposeen, jossa ei ole päätä eikä häntää, joka on yksinkertaisesti neronleimaus idiotismin saralla. Sitä olisi vaikea selittää miehelle.

Ehdimme nähdä aina liian vähän aikaa. Ja aina on jokin opiskelu tai mies tai työ tai lapsi tai masennus tai kesämökki tai gradu tai psykoosi, joka riuhtaisee ystävättären toisaalle, ulottumattomiin joksikin aikaa. Mutta me palaamme aina, halaamme, juoksemme käsikynkkää ja hihitämme. Ystävättären seurassa maailma on kujeellinen ja hieman arvaamaton, suuri huvipuisto, jossa voi piileskellä kojujen takana. Voi, miksi heitä on niin vähän? Odotan sunnuntaita, jolloin ehkä näemme uudelleen. Haluan juosta, kihertää, syödä eväitä Talvipuutarhassa, kaulailla ja hupsutella, kunnes olen aivan kepeä enkä muista yhtään syytä olla nyreä ja epäluuloinen.

"Totta kai sinä rakastut pian uudelleen", sanoo ystävätär. "Tai jos et, pidät muuten vaan hauskaa. Sitä paitsi joku kyllä rakastuu sinuun, kun sulla on noin ihanat raidalliset sukat."

Kas kun en tuota itse keksinyt. Melkein otan sukat jalasta ja annan. Mutta en aivan. Ne ovat sitä paitsi vähän likaisetkin, jo monetta tuntia jalassa.

Olen pyöräillyt tänään Töölöön ja takaisin farkunlahkeet ylös käärittynä, jotta pinkki-punaraidalliset polvisukkani pääsisivät oikeuksiinsa. Tarvitaan vain ystävätär, että keksii tällaisia loistoideoita. Kukaan ei ole kyllä vielä juossut perääni, mutta toisaalta, aika pöhköähän sellainen olisikin. Hihityttäisi. Itse asiassa, polvisukat hihityttävät jo nyt. Tarkastelen niitä, ja epäilen, että miehet eivät ymmärrä sellaisten päälle. Samat sukat eräissä pikkujouluissa yhdistettynä mustaan pitsiminihameeseen ja kultakuoriaisen näköisiin kenkiin (oli mulla varmaan joku paitakin, olettaisin) tuottivat vain hämmästelyä siitä, että olen alkanut näemmä pukeutua japanilaiseksi sarjakuvahahmoksi. En jaksa toistaa tässä taas ikääni, mutta ymmärrän kyllä, että sillä on jotain tekemistä näiden hämmentymisten kanssa. Leikkikoulusta on aikaa.

Miehistä viis. Ehkä sukat houkuttavat paikalle uusia ystävättäriä. Ihanaa. Olen jo sieluni silmin vaahtokylpybileissä Ibizalla kirjavasti sukitettujen ystävättärien kanssa. Heittelemme vaahtoa, syömme sitä ja juomme Pina Coladoja. Olen aina halunnut maistaa Pina Coladaa. Vaikka tuskin koskaan olen niin rikas, että voisin ostella drinksuja, joita juodaan pillillä ystävättärien kanssa sukkajalat sätkyttäen... ja oksennetaan myöhemmin baarin vessassa, horjuva ja niin ikään pahoinvoiva ystävätär pitää hiuksia kiinni, etteivät ne tuhruunnu.

Eikä ole ketään, joka sanoisi, että tuollainen ei käy, tai että tuo on lapsellista, tai että ystävättärien kanssa höpötämme hölmöyksiä. Tietenkin. Luemme vakavia kirjoja, höpötämme hölmöyksiä. Putoamme aidalta selällemme, koska nauramme niin kovasti, emmekä jaksa nousta, vaan makaamme siinä huoltoasemalla selällään, jalat aitaa vasten, kunnes on liian kylmä. Emme koskaan sano: "Bahtin sanoo siitä, että" tai "Tuo ei käy!" Soitamme, pääseehän ystävätär juhliin, ilman häntä voi olla kurjaa jos siellä on vaikka liikaa poikia. Tai pahinta, toisia ystävätärpareja, joiden seuraan tunkeutuminen on täysin mahdotonta!

Omituisinta on se, että ystävättärien kanssa ei kilpailla mistään. Vaikka ystävätär nappaisi nenän edestä sen miehen, jota on miettinyt pitkään, siitä on vain iloinen. Tai saa apurahan, tai on vain täydellinen tavalla, jonka miehet olettavat ärsyttävän. Ei. Ystävättärille ei osaa ärsyyntyä. He ovat vain salmiakkipääkallonihania.

En tiedä, johtuuko se yhdessä nauramisesta ja tunnetartunnan fyysisyyden voimasta, mutta siinä naurussa on jotain pyhää. Sitä ei voi korvata millään. Sillä voi korjata loukkaantumisia, rakkaussuruja ja se korvaa aika hyvin unta, päämäärän tunnetta ja orgasmia. Mutta sen puutetta ei korjaa mikään.

Tarvittaisiin jonkinlainen systemaattinen esitys tuosta nauramisesta.