Lauhan jälkeen

Lauhan jälkeen palannut talvi tuntuu pahemmalta.

Minut hyvin tunteva epäilee, että olen rakastumassa. Tai itse asiassa, että tein sen jo, että olen rakastunut. Hymähdän, vastustelen veltosti. Ikään kuin olisi päiviä, jolloin en olisi rakastumassa. Joko siihen, jonka kanssa makaan silloin, tai johonkuhun toiseen, tai ennen pakkasia puhjenneeseen lehteen puistossa. Moiset epäilyt eivät ole yhtään mitään.

Koska takareiteni on krampannut tunnilla, minut on määrätty syömään magnesiumia. "Treenaat liikaa tullaksesi toimeen ilman magnesiumlisää", valistetaan. En tiedä, mitä tarkalleen treenaan. On myös säädetty, etten saa pyöräillä pariin päivään. Ajan joukkoliikenteessä mustassa krimiturkissa, joka on äidin vanha ja vuodelta 1962. Laukkuni on kirjava peileistä, hameeni kuvituskukkiin ommelluista paljeteista, saappaiden suissa on tekokarvaa ja ne on nyöritty dersumaisesti nilkkojeni tueksi. Tunnen syyllisyyttä turkismuodin tukemista ja helpotusta kehon lämpimänä pysymisestä.

Kuulen runoistani yhden arvion lisää ja saan hyvän neuvon. Olen kiitollinen maailmalle yleensä ja jokaiselle kommentoijalle erikseen. Alan hahmottaa ongelmani tarkkapiirteisesti. On asioita, joissa soin, ja asioita, joissa en. Jokin hengitys avaa minut, toinen saa vain reiden puolustuskannalle. Kun makaan selälläni ja hieron reiden takapintaa ja loisteputket tekevät katon etäisyydestä helpommin hahmotettavan, olen elossa kouristavammin kuin aikoihin.

Tästä en pidä, tämän en ole. Hämmentävintä on, kun joku toinen näkee selkeämmin, minkä olen tai mistä pidän ja kykenee osoittamaan sen muutaman rivin kirjoittaen.

Toivon mahdottomia. Että ihmiset olisivat keskenään ystäviä, että ystävät halaisivat ja kävisivät pulkkamäessä, tekisivät lumihevosen ja tanssisivat ilman odotuksia ja pettymyksiä. Matkustan Hämeentietä henkilöauton kyydissä, kuljettajalla on maaninen virnistys. Tajuan tarkastelukulman uudeksi. Myöhemmin työnnän wokkipannussa eestaas riisinuudeleita, tofua ja shalottisipulia maapähkinäkastikkeessa. Jaksan syödä, puhua, hengittää, vaivata hunajasta ja tahinasta halvaa.

Vanhainkodin naistenhuoneessa kuukautiskuppi purskauttaa veret lattialle ja nilkoissa oleville housuilleni. On teurastettu useampi uhrieläin. Kun koetan siivota sotkua ja kuivata alus- ja sukkahousujani käsipyyhkein, verisiä sormenjälkiä leviää lavuaarin yläpuolelle, saippuatelineeseen, lattianrajaan. Veri työntyy tummanpunaisena lattiaa pitkin, käsipyyhkeiden imuteho on masentavan alhainen. Lopulta kiskon toivottoman märät alushousut pois villasukkisten alta ja potkaisen ne raivoissani kohti ovea. Liian myöhään tajuan, ettei ovi ulotu maahan saakka vaan että lattian rajassa on muutaman sentin rako. Veriset alushousut liukuvat raosta julkisen puolelle. Katson tyrmistyneenä, kuinka ne sinkoutuvat vauhdilla raosta ulkomaailmaan jättäen kalvakanpunaisen jäljen. Kiskon housut ylös, avaan oven, astun eteiseen. Kolme vanhusta tuijottaa alushousuja järkyttyneinä. Näkevätkö he elämää vai kuolemaa, kipua vai toivoa? Kyykistyn, poimin housut, solmin ne mytyksi ja työnnän laukkuuni. Vanhukset eivät katso silmiin.

Isä saa minut kiinni. Hän nurisee siitä, etten soita tarpeeksi. Mitä kertoisinkaan? Valitan kiirettä ja epämääräinen syyllisyys häilähtää ylitseni. Olenko valinnut kiireen? Tottahan toki. Ja sitten suutun siitä, että syyllistän itseäni maailmasta, jossa on oltava kiireinen, jossa työviikko on mitoitettu liian pitkäksi. Ei, ei minulle. Minähän vain pätkin. Yhdestä kirjoituspätkästä saan oikein myönteisen palautteenkin, mutta unohdan valita sen isälle. Mutta silti, alan väsyä, vaikka luonani käydään ja minulle soitetaan. Ajattelen muita, jotka matkaavat virkaansa ja sieltä pois hengittäen tuskin viikonloppuisinkaan. Ikävöin ystäviä, en isää, en äitiä. Saan äidin, jolle isä siirtää luurin vaikka nimenomaan kiellän, lopettamaan nopeasti toteamalla, että minulla on vieras - se on totta - ja että pakkasesta huolimatta täällä on lämmin, minullahan on monet Wolfordin villasukkahousut.

Vieraat lähtevät näemmä aina puolen yön tullen, jään asuntooni tiskailemaan ja hyräilemään, en enää soita musiikkia, etteivät naapurit häiriinny. Korkeintaan lohtumusiikkia, jossa joku yskähtää. On olemassa muitakin tiloja.

Olen alkanut nähdä unta, jossa olen amba.

Huomenna käyn entisessä kodissani. Se tarkoittaa: pitää kävellä sisään, hengittää syvään ja rauhallisesti, selvitä eteisen ohi itkemättä, käydä kirjahyllyillä, halata entinen laumani lävitse. Siellä on kylmä, siinä asunnossa. Parvekkeen ovesta tuulee. Eläinten turkit ovat paksut, Kissan silmät hurjat ja etäiset. Ylihuomenna Kissakin on kolmekymmentäyksivuotias. En voi suositella tätä ikää. Mutta on kuljettava lujana, suorana. En tiedä, tuleeko minusta enää onnellista.

Kukaan ihminen ei tiedä, tuleeko hänestä onnellinen. Siinä mielessä olen palannut takaisin ihmisten pariin suuremmasta perheestä, jossa on yksi ja sama, syökö vai tuleeko syödyksi.