Vaaleanvihreä kietaisuneule

On selvästi vaarallista pukeutua vaaleanvihreään kietaisuneuleeseen. Kaikki uhkaa sortua. Neuleen alta pitäisi näkyä ruskean topin reunaa, mutta topin alta näkyykin rintaliivin turkoosi reuna. Nyin toppia ylöspäin kiusaantuneena. Helvetti, sen olkaimet on lyhennettävä!

Hassun tytön vauvasta on tullut iso neiti, joka osaa hymyillä. Olen hyvilläni, kun viimein ehdimme tavata kunnolla. Vauva houkuttaa minusta esiin ison pehmon, joka leikkii sormillaan steppaajaa ja laukkaavaa hevosta lastenvaunujen työntökahvalla eikä osaa olla hymyilemättä. Poskilihakset alkavat pian krampata. Jos en osaakaan flirttailla miesten kanssa, vauvan kanssa selvästi osaan. Se kihertää aivan riemuissaan. Katson vuorotellen oikealle ja vasemmalle, suljen silmät dramaattisesti, avaan ne uudelleen, keinuttelen päätäni, ravistan sitä kuin koira, katson kieroon, heijaan rattaita vuoroin sivu-, vuoroin pituussuunnassa. Vauva ei muista ikävöidä lounasta hakevaa äitiä. Hän ei ehdi huomata, että äiti katoaa, nauraa vain.

Muistan edelleen, millaista on nukahtaa sohvalle ja herätä siihen, että tulee kannetuksi vuoteeseen, ja teeskennellä nukkuvaa, ettei joutuisi pesemään hampaita pahanmakuisella tahnalla. "Hiljaa, ettei se herää", kuiskii äidin ääni. "Ei se...", sanoo isä. "Se näyttää hereillä olevalta", väittää äiti takaisin. On ajateltava rentous huolellisesti, solahdettava peiton alle kuin kala. Kaksi suukkoa, poskille. Valorako sulkeutuu, huone on pimeä. Voi ujuttautua peiton alta, lattia on viileä, katsella ulos ikkunasta muumiverhojen lomasta.

Olivat käyneet syömässä Kissan luona, Kissa oli tehnyt ruokaa. Oli sanonut, että on hyvä opetella kokkaamaan. "Hyvää ruokaa se teki", raportoi Hassu Tyttö. Jotakin minusta on siirtynyt Kissaan. Hän on kuullut riittävän monta kertaa luettelemani mausteet, nähnyt pirskottavan ruusuvettä tai appelsiininkukkavettä, lähes mantraavan sellerinsiementen nimeen. Kun Hassun tytön vauva nukahtaa, silitän mietteliäänä sen poskea. Ja palatessani suklaakakun ääreen jää oikea jalkani lastenvaunujen pyörälle ja heijaa vaunua pyörää työnnellen eestaas. Rekisteröin asian vasta aikoessani nousta seisomaan. Hetken ajattelen, että jos löytäisin jostain kunnon miehen - - saan itseni kiinni, pakotan muistamaan surulliset asiat. En voisi vastata lapselle tämän kuunnellessa Dersusta, että amba on sellainen eläin, jota ei enää ole. Ja että juurtakin kasvatetaan kaupallisesti, ei enää tarvita amboja suojelemaan juuria muualta tulevilta kerääjiltä metsien oikeille ihmisille. Katselen vielä hetken nukkuvaa lasta, kuuntelen hajamielisesti Hassun tytön kertovan siitä, kuinka kemikaalijäämät kertyvät lapsiin. Ja valaisiin, ajattelen. Äkkiä vihaan pistävästi laivaa rannassani, sen moottoriääntä, joka sotkee valaiden laulun. En pysty ajattelemaan näitä asioita jatkuvasti, mutta aina noustessaan näkyviin ne pysäyttävät, saavat miettimään hetken, ryhtyäkö johonkin todella epätoivoiseen.

Hyvästelemme kadulla, joka käy yhä valkoisemmaksi. Helsinki näyttää yhä enemmän sairaalalta.

Takaisin pyöräillessä räntä paiskoutuu silmiin. Pitkälläsillalla ja Kasarmikadulla kasvoihin sattuu. Eteisessä käärin kehoni ulkotamineista kuin lahjan ja tarkastelen sitä mietteliäästi. Siskon vanhassa vaaleanvihreässä kietaisuneuleessa vaikuttaa tyystin toisenlaiselta kuin mustassa korkeakauluksisessa villapaidassa tai punaisessa kittanassa hupparissa. Sisko antoi kaikki värilliset vaatteensa minulle siirtyessään kokomustiin. Näytän kiltiltä ja pehmeältä ja melkein aikuiselta. Pelottavaa. Vatsaani kouristaa.

Kuukautiset alkavat. Olen huolestunut - mitä keho oikein juonii? Se on kiristänyt tahtiaan, ei kuuntele järjen kalkatusta. Koetan nähdä sen logiikan, mutta se pysyy yhtä umpiomaisena kuin mielenikin. Huomaan, että ajatukseni eksyvät sinne, minne koetan kieltää niitä menemästä. Kitken tekstiä rivi riviltä. Lähetän muutaman sähköpostin pysyäkseni koossa. Huomenna menen taas laitoksiin äänestyttämään ihmisiä.

En osaa valmistautua siihen, mitä minulle on tapahtumassa. Jalka on ärtynyt eilisen tanssitunnin jäljiltä, en pysty kävelemään ilman lenkkareita. Pelkään, ajattelen liikaniveliä nilkan ja jalkapohjan luissa. Röntgenkuvissa ne näyttävät kuroumilta. Ajattelen ligamentteja, jotka eivät pidä liikanivelten joustosta lattiaantömähdyksissä. En osaa olla tanssimatta tosissani, jossain vaiheessa musiikki valtaa minut kuitenkin ja pyyhkäisee pois kaiken varovaisuuden ja hyppään kuten ennenkin - muistamatta, että alaskin on tultava, eikä oikealle jalalle saisi pudota kovasti, pitäisi vielä ottaa hissukseen, odotella, kuulostella.

En osaa valmistautua, koska tapahtumat ovat uniikkeja. Nostelen vielä hetken toppia onnettomana ja päätän sitten olla kiusaantumatta sen omalaatuisesta leikkauksesta. Haluaisin entistä enemmän syödä dolmatheksia kameliapensaiden luona, mutta kellään ei ole aikaa sellaiseen. Olemme liian kiireisiä merkitystemme kanssa. Neule sentään, se ei näytä kovalta eikä määräiseltä. Se on samanvärinen kuin koivut keväisin, tai lehmukset.

Ajattelen sitä lämpimänä, pehmeänä unelmana, joka on vähintään yhtä todellinen kuin räntä. Hormonipurskahduksen keskellä huomaan tahtovani kutsua koko maailman tämän neuleen sisään. Ihmiset eivät kykenisi siihen, he nauraisivat, sanoisivat: "Tuo on small-kokoa, en mahdu sinne."

Sitten lähden taas ja on viima.