Vihaisesta valtakunnanfeministisyydestä

No niin, sitä saa, mitä tilaa. Näyn tilanneen jonkun täysin itselleni tuntemattoman ihmisen kommentin sähköpostitse: "Vittu, sä oot ihan sekopää feministi."

Kiitokset kommentista. Kuten myös ystäväni taannoisesta varoituksesta, että pian minusta leivotaan uusi vihainen valtakunnanfeministi, jos jatkan edelleen sen kertomista, mitä ajattelen. Siinä on vain vain yksi mutta. En tiedä, olenko feministi.

Tulen porvarillisesti ajattelevasta duunarikodista, jossa sana feministi on ollut lähinnä kirosana, joka viittaa niihin naisiin, jotka värjäävät tukkansa toisin kuin värianalyysi neuvoo, leikkauttavat tukkansa rumasti, eivät aja kainalokarvojaan ja niin edelleen eli eivät täytä naiseuden tärkeintä prinsiippiä, olla viehättävä ja ympäristönsä kaunistus. Esimerksiksi äitini ei edelleenkään hyväksy Tarja-pressaamme, koska tämä on liian ruma edustamaan Suomea kokouksissa. Oh yeah. Isästä Tarze on kyllä ikan okka, joskin vanhempani ovat hämmästelleet sitä, miten ärrävikainen ihminen voi edustaa Suomen kansaa. (Aika kuspomaista, koska minullakin on ärrävika. Minut raahattiinkin yksityiselle puheterapeutille siksi jo kolmivuotiaana. Tulos: purin terapeuttia sormeen ja sain raivarit. Koulussakaan en oppinut, ja terapeutti perusteli tätä itselleni: sinä et edes halua oppia. Siinä hän oli tavallaan aivan oikeassa. Minua ovat kiinnostaneet asiakysymykset aina enemmän kuin se, miksi joku voisi pitää minua vähän vammaisena tyyppinä. Niitä syitä on liikaa, että viitsisin alkaa eliminoida niitä. Kuten pitkät hiukset ja nätti hymy.)

Feministiksi itsensä kutsuminen ei siis ole minulla ainakaan verissä, lapsuudenkodista seurannut itsestäänselvyys. Mutta ei se ole selkeää senkään puolesta, mitä olen yliopistolla oppinut feminismistä.

Rakas lukija, päätä sinä. Annan kymmenen syytä pro ja kymmenen contra. Päätä sinä.

PRO "VELOENA ON VIHAINEN SEKOPÄÄFEMINISTI"

1. Musta on aika yhdentekevää, onko kaverini nainen vai mies. Etsin kummankin sukupuolen ystäviltäni samantyyppistä keskustelua.

2. En usko kokoaikaiseen sukupuolisuuteen. Enimmäkseen touhuissani olen neutri, joskus tunnistan itsessäni naisenroolin, joskus miehen roolin.

3. Mulla on pitkä letti, koska miehen mielestä se on kivan näköinen. Hymyilen paljon ja meikkaankin. Mutta en ole koskaan ollut laihdutuskuurilla.

4. Paras ystäväni on mies.

5. Suurin osa kaveripiiristäni on miehiä, koska naiskaveruuden kriteerini ovat korkeammalla ja siedän paremmin miesten kuin naisten moraalista rappiota.

6. En tahdo omaa lasta. Hoivaviettini kuluu kodittomiin kissoihin ja koiriin ja Kissaan.

7. Diggailen Clarice Lispectorin tapaa kirjoittaa.

8. Käyn tanssitunneilla useita kertoja viikossa ja toisinaan tanssin miehelle alasti saunassa koska siitä se on aina yhtä hauska juttu.

9. Pidän seksistä.

10. Minusta kukaan yksittäinen nainen ei voi tietää, mitä tarkoittaa "olla nainen" yleisesti ja sen takia feminismi ei minulle terminä merkitse mitään muuta kuin yleistä kiinnostusta toisten naiseuden kokemuksiin.



(Kuvassa Kissa ja Lohi-kissa, joka hakeutuu polvitaipeisiin hengailemaan silloinkin, kun tehdään asioita.)

CONTRA "VELOENA ON VIHAINEN SEKOPÄÄFEMINISTI"

1. Musta on aika yhdentekevää, onko kaverini nainen vai mies. Etsin kummankin sukupuolen ystäviltäni samantyyppistä keskustelua.

2. En usko kokoaikaiseen sukupuolisuuteen. Enimmäkseen touhuissani olen neutri, joskus tunnistan itsessäni naisenroolin, joskus miehen roolin.

3. Mulla on pitkä letti, koska miehen mielestä se on kivan näköinen. Hymyilen paljon ja meikkaankin. Mutta en ole koskaan ollut laihdutuskuurilla.

4. Paras ystäväni on mies.

5. Suurin osa kaveripiiristäni on miehiä, koska naiskaveruuden kriteerini ovat korkeammalla ja siedän paremmin miesten kuin naisten moraalista rappiota.

6. En tahdo omaa lasta. Hoivaviettini kuluu kodittomiin kissoihin ja koiriin ja Kissaan.

7. Diggailen Clarice Lispectorin tapaa kirjoittaa.

8. Käyn tanssitunneilla useita kertoja viikossa ja toisinaan tanssin miehelle alasti saunassa koska siitä se on aina yhtä hauska juttu.

9. Pidän seksistä.

10. Minusta kukaan yksittäinen nainen ei voi tietää, mitä tarkoittaa "olla nainen" yleisesti ja sen takia feminismi ei minulle terminä merkitse mitään muuta kuin yleistä kiinnostusta toisten naiseuden kokemuksiin.

Joo niin et päättäkää itse.

Minä en osaa päättää. Vihaiseksi en kyllä itseäni luonnehtisi missään nimessä. Minulle tullaan yleisimmin huutamaan, että mitä sinä siinä hymyilet. Suomessa tuntuu toisinaan siltä, että hymyileminen on kielletty. Minulle on huudettu myös siitä, että olen nielaissut barbimaisen kauneusihanteen, ilmeisesti ihan vaan sen takia, että käyn tanssitunneilla enkä ole käynyt kampaajalla viiteentoista vuoteen eli hiukseni ovat saaneet vapaan kasvatuksen. Mutta tosiaan myös, että olen feministi, kun olen uskaltautunut sanomaan, että kotityö on ihan yhtä arvokasta kuin palkkatyökin (tuon näkeminen femppaläppänä edellyttää kyllä sen, että katsoo, että kotityö on naisten puuhaa, hohhoijaa...) tai kun olen todennut, että minusta naiset keskimäärin ovat joissain asioissa kulttuurisesti valveutuneempia (ja, tiedoksenne: toisissa enemmän yössä; mutta jostain syystä ihmiset aina kuvittelevat, että yksi lause tässä sisältää koko asian monivivahteisuudessaan, koko maailmakuvan).

Väsyttää, Nasu popsi eilen saunaillessamme kilon kuivalihaa, jonka se onnistui keplottelemaan "koiravarmasta" kaapista. Se tarkoittaa: sen suolisto on täynnä, ja se pihisee vähän väliä ulos.

Yöunet vähissä.

Levottomuutta nyt kun proggis on ohi

Kissa ja koirat vetävät zetaa sängyllä. En kykene päikkäreille. Tunnin aamulenkki pyörällä on tehnyt minusta liian virkun. Vaikka tavallaan väsyttää, ei nukuta.

Luen Tuomas Vimman Helsinki 12:ta. En pidä lukemastani, mutta en ole kirjoja kesken jättävä tyyppi. Erilaiset Helsinki-kuvaukset kiinnostavat minua sairaalloisuuksiin saakka. Simo Halisen Idänsydänsimpukka on tähän mennessä paras, hakkaa Kjell Westön, jota yleensä pidetään tuon lajin mestarina, mennen tullen. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni ja kertoo paljon Helsingistä, jossa elän. Siellä pusketaan vaakasuorassa räntäsateessa liikenteen seassa polkupyörällä eli filitsunbilillä.

Bileet ovat ohi ja jälkiväsymyskin, mutta levottomuus, kierrokset, ovat edelleen päällä. Koetan rauhoittua tuijottamalla perhoskämmekkääni. Ei auta.



Kissa kiusaa minua siitä, että luen Tuomas Vimmaa. Kirja on niitä ainoita materiaalisia lahjoja, joita saimme, onneksi. Pyysimme syntsävieraita lahjoittamaan rahaa Animalialle ja Dodon Sinsibere-projektille, ja vieraat myös tekivät näin. Hyvä mielihän tuosta tuli, eikä sellaisia logistisia ongelmia kuin mitä puolensadan uuden esineen tunkeminen ennestäänkin romuvarastolta näyttävään kämppäämme.

En osaa oikein suhtautua Helsinki kahteentoista. Ensinnäkin tunnen (silleen hyvänpäiväntutusti) kirjoittajan, pojan Vimman takana, mikä hiukan hämää. Sitten toiseksi, olen kuullut niin kovasti moraalista paheksuntaa siitä, että hän ei julkaissut omalla nimellään, mikä vituttaa minua teemana aina kovasti - minua, joka en identifioidu mihinkään nimeen. Veloenaankaan. Tai siihen, jolla ihmiset minua useammin kutsuvat. Sen takia olen puolustanut Helsinki kahtatoista parissa keskustelussa kirjaa sitä lukematta ihan silkasta salanimisyyden symppaamisesta. Kolmanneksi, kirja muistuttaa liikaa American Psychoa, joka on sikamaisen hieno moraalinen tutkielma, huonon kopion tavalla. Se, mikä Manhattanilla on uskottavaa ja fiksujen esteettisten analyysien höystämää, on Rööperissä vain gänäisen kakskybäsen kusta päähänsä saaneen mainosheebon brändi- ja merkkilistaa. Siinä missä treenaavan Batemanin paloittelu- ja kidutusskenaariot kuulostavat fyysisen kunnon perusteella mahdollisilta, Vimman kravmagailu mättää - eihän tyyppi tee muuta kuin kiskoo ölleä, sampanjaa ja viinaksia. No joo, olen noin sivulla satakolmetoista eli ehkä se vielä tästä lutviutuu. Neljänneksi, kirjan naiskuva on sympaattisuudessaan tasoa Arto Paasilinna. Ja tämä ei ole siis kehu. Viidenneksi, naisia kutsutaan kirjassa kissoiksi. Minulle, jolle Kissa on ensisijaisesti maskuliininen sana, tämä synnyttää hupaisia miellekuvia. Kuudenneksi, saimme kirjan lahjaksi vannoutuneelta etelähelsinkiläiseltä.

Etelähelsinkiläiset (olkoonkin, että ne kaikkein fanaattisimmat tuntuvat olevan aina kotoisin joistain uusmaalaisista pikkukaupungeista) ovat metkaa sakkia. Itse en kauheasti jaksa ymmärtää fanaattista yhdessä paikassa roikkumista ja kaikkien muiden paikkojen halveksuntaa. Lauttasaaressa sain siitä ihan tarpeekseni. Vanhat tuttuni kysyvät toisinaan joskus edelleen, milloin aion muuttaa Saarelle takaisin. Saarelle, voi tuota pöyhkeyttä. Ilmoitan viihtyväni Niemellä ihan tarpeeksi hyvin. Minua ei saisi Lauttasaareen mistään hinnasta. Pikkukaupunkilainen mentaliteetti "me ja ne muu maailma" tökkii liikaa. Sitä samaa haiskahtaa etelähelsinkiläisyydestäkin. No joo, kyllä muustakin kaupunginosavouhotuksesta. Kiinnittyminen paikkaan voi olla positiivistakin, sillä tavoin, että seurataan lähiympäristön muutoksia ja koetetaan edistää siinä monikulttuurisuutta ja suvaitsevuutta ja yhteisöllisyyttä, mutta valitettavasti mun paikka -tunne manifestoituu yleensä silmittömänä nimbyilynä ja koppavuutena juuri oman kaupunginosan ainoa oikea -statuksesta.

Ei kai sellaisesta voi muuta kuin huvittua. (Minua huvittaa myös se ajatus, että Helsinki olisi ainut suomalainen kaupunki. Voi, voi. Itse turisen Helsingistä lähinnä koska olen tällainen ignorantissimus, joka ei ole asunut Suomessa muualla.)

Toisinaan aktivistikaveritkin (joista yllättävän usea asuu Etelä-Helsingissä; järjestötoiminta tunnetusti on vähän paremman väen harraste) kyselevät, milloin me aiomme muuttaa sinne. Kissa asuikin siellä, Rööperissä, pari vuotta kommuunissa ennen kuin aloimme seukata. Mutta hän ainakin minulle kertomansa mukaan koki lopulta lähinnä puistatuksia jätkistä, joilla oli just ne tietyn merkkiset faget ja jotka istuivat just siinä baarissa, joka just nyt oli eniten in, ja jotka sanoivat toisilleen aina "Mo" koska jos joku sanoi moi tai hei niin vittu landehan se oli. Ja nuolivat sen kulman kuninkaan persettä joka kertoi, kuka oli in ja kuka ei. Aluksi se oli ollut Kissasta jännää ja outoa, mutta aika pian sitä oli alkanut ällöttää koko touhu. Että aikuisilla ihmisillä ei ollut ajateltavanaan sen tärkeämpiä asioita kuin farkkumerkki ja levylaukun merkki ja kampaus. Muutto Kallioon meikäläisen yhdeksäntoistaneliöiseen yksiöön Madridin-vuoden jälkeen ei tainnut olla Kissalle mikään kulttuurishokki.

Nyt ainoastaan siskoni painaa Etelä-Helsingin yössä goottivarusteineen. Tapaa niitä tyyppejä, jotka istuivat Sodassa ja muissa paikoissa jo silloin sikakauan sitten. Niitä, jotka eivät ole kasvaneet edelleenkään hiusmalleistaan ulos.

"On ne aika rupsahtaneen näköisiä silleen kun ne on kuitenkin teidän ikäisiä", sisko totesi kerran. Ei ihme, jos viettää ajastaan kolmanneksen baarissa.

Osa ihmisistä pelkää elämän valahtavan ohitseen, jos he erehtyvät nukkumaan, kelaamaan tai raittiina reippailemaan liiallisissa määrin. Viikonlopun bileissäkin tämä tuli taas kerran esiin. Että miten voisi ryypätä enemmän, nukkua vähemmän, olla vähemmän yksin, ettei sitten vanhana tarvitsisi ajatella, että nuoruus meni ohi ilman että teki mitään siistii. Koen edelleen puistatuksia aiheesta. Se on niin vieras. Itselleni jokainen baarissa istuttu sekunti on tuhlausta, samoin päivä, jota edeltävänä yönä uni on ollut tiukilla. Onkohan tässä kyseessä elämänlaatujen yhteensopimattomuus vai elämänlaadun ja -määrän ristiriita? En tiedä. Minulle ei ole koskaan sattunut yhdessäkään baarissa mitään kivaa. Kivointa on ollut vanhassa DTM:ssä, jossa tanssimme Drag queen -kisan jälkeen yhden toisen filosofianopiskelijatytön kanssa Madonnan Voguen tahtiin ja jossa ilokseni ei ollut erillistä naisten ja miesten vessaa vaan sai seistä kaikkien ihmeellisten transsujen kanssa samassa vessajonossa. Yleensä baareissa on vain meluista ja savuista enkä pidä oluen mausta, viininkin seuraksi tahdon hyvää vegaanisafkaa, ei mitään kälyistä toastia. Kännissä tanssiminen on vain vittumaista, kun tajuaa, miten koordinaatio on ihan persiillään eikä tyylistä tajuakaan. Minua ei ole koskaan myöskään isketty - ehkä koska en usko iskemiseen enkä tunnista sellaisia yrityksiä. (En tunnista myöskään flirttailua, mistä saan kuulla aina välillä; joko että "etkö sä ääliö tajua et se flirttaili sun kanssa/Kissan kanssa" tai "on ällöttävää katsoa, miten sä flirttailit sille, sullon kuiteski hyvä suhdekin" - kun minä luulen osallistuneeni ihan mukavaan ja sukupuolettomaan keskusteluun.)

Ehkä olen syntynyt mummoksi. Nyt takaisin kirjan pariin.

Ehkä tämä kaikki on vain vastareaktiota bilestämiseen ja kirjaan. Siinähän vain otetaan poskeen ja hengataan tärkeän näköisenä siellä sun täällä. "On vaikeaa olla nöyrä kun on niin vitun hyvä", lukee takakannessa. Koetan kuvitella, millainen sellainen tunne olisi.

Vaikka kuinka pinnistelen, ainoa, mihin päädyn, on vihlova epäuskoisuus. Mitä tuo tuommoinen on?

Hypoteeseja ja lenkkeilyä

Herääminen uupumuksen syväämästä unesta on aina yhtä raskasta. Kädet alkavat tapailla peiton päällipuolta, jalat sätkäisevät itsekseen, maailmankaikkeus pyörii yhtä kysymystä: "Mitä helvettiä tämä oikein on? Mitä on, kuka on, miten on?" Kuulee, kuinka koirat haukottelevat, tuntee patjan resonoinnista niiden seisomaan nousemisen ja venyttelemisen. Kiskottelee itsekin avaamatta silmiään, ojentaa kädet suorina kohti kattoa ja päästää ranteet rennoiksi, pyörittää ranteita ja hyräilee jazzklasari Caravania, nyt M.A. Nummisen ruotsinkielisenä versiona.

Avaa silmät. Typerä, matalapaineinen maailma. Tänään ei näytä tulevan räntää mutta ei tuo oikein päivältäkään näytä. Kello näyttää olevan yhdeksän. Ylös, lenkille. Mobutu ulvoo ja pärskyy, Nasu kiertyy uudelleen kerälle, nyt tyynylleni, ja siristelee pieniä ketunsilmiään. Se tulee eteiseen vasta kuullessaan naulasta nostettujen remmien äänet, kuinka pikalukko naksahtaa Mobutun valjaiden vatsahihnassa.

Aamulenkillä ei voi olla miettimättä sitä, kuinka erilainen on lenkin alkuosan metsä, tämmöinen kallioinen, harvennettu, polkuinen kaupunkimetsä, ja lenkin loppuosa, leveä kurainen tie, jossa autot roiskivat hiekkamöllöä, talot tönöttävät yksittäisinä, maastoon heitettyinä parkkipaikkojen keskellä ja mieli pakenee välittömästi sisämaailmaan ulkomaailmaan petettyä sen toiveet mielenkiintoisista detaljeista. Alkumatkaa luonnehtii joka ikinen kerta iloinen tyyneys ja ajatusten polveilu puusta toiseen, sammalista oksien muotoihin, ruohon painaumiin, jäniksenpapanoihin, värien moninaisuuteen. Loppumatka on aina pettymys, josta suoriutuisi mahdollisimman nopeasti. Yllättävää kyllä, koirat löytävät aina enemmän hajuja kadun varresta ja koska ulkoilu on niiden juttu, niiden pitää antaa haistella ja kusta joukkoon omakin kommenttinsa.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että preferoisin metsää kaupunkiin nähden. Vaikka ne tietyssä paikassa ovatkin vaihtoehtoiset todellisuudet toisiinsa nähden, ei kai kukaan haluaisi koko maapallon päällyksen olevan metsää tai kaupunkia? Metsä ja kunnon kaupunki ovat molemmat mukavia, mutta Käpylästä en erityisemmin pidä. Tämä on sellainen esikaupunki, jossa rakennukset ovat sikamaisen matalia ja tiet liian leveitä. Varsinainen lähiö tämä ei vielä ole, rakennuskanta on siihen liian vanhaa ja matalaa, ja keskusta liian lähellä, ja onhan meillä sporakin. Kaipaan Kalliota.

Asumme täällä siksi, että Kissa on saanut täältä asunnon lahjaksi suvultaan. Asunto on kyllä ihan mukava. Korkeat huoneet, hyvä ilmavuus, parvekekin. Ja ennen kaikkea, pystymme elämään vähin varoin eli vähällä työllä, toisin kuin asuntolainoitetut ystävämme. Asunnon omistajuuteen liittyy käsittämättömiä syyllisyydentunteita kummankin osalta. Kissaa kai hieman hävettää olla niin rikas, ja minua loisia jonkun muun nurkissa. "Toisaalta tyhmiähän me nyt olisimme, jos emme käyttäisi tätä tilannetta eduksemme", valistamme toisinaan toisiamme, vakuutellen, että tämä on okei, että tämähän juuri osaltaan mahdollistaa sen, että laitamme aikaamme vapaaehtoistyöhön ja yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen rahanhankkimisen sijasta. Vakuuttelua se silti on. Omistusasunto on niin kovasti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lopulta ihminen ei voi omistaa mitään. Omistusjärjestelmän sisältä katsottuna voi näyttää siltä, että tämä ja tämä on minun, mutta lainahöyhenissähän me kuljemme. Vaatteidemme puuvilla, villa, silkki, rami, nokkonen, pellava ja synteettiset, öljystä ja puusta jalostetut kuidut ovat "meidän" vain oman käden oikeudella otettuna. En tiedä, kuinka moni kannattaa ajatusta, että kaiken sen saa ottaa, minkä pystyy, mutta minä en osaa kannattaa sellaista. Johdonmukaisesti loppuun vietynä se tarkoittaisi kaiken muuttamista joksikin muuksi ja kaappeihin ja komuutteihin säilömistä.

Onneksi asunto on Kissan. Minä olen niin hullu että voisin jopa harkita sen lahjoittamista pois. Kissa on järkevämpi.

Tekeekö omaisuus järkeväksi? Näinhän tuntuvat useat ajattelevan. Ulkomailla kansalaisjärjestöt ovat usein varsin kärkkäästi irrallaan valtion tuista, koska ovat sitä mieltä, että valtion tuki korruptoisi ne. Suomessa näin ei tietenkään ole. En ymmärrä, miksi valtion tuki korruptoisi järjestön, jolla on sentään listatut periaatteet, ja onhan toki oikeudenmukaista, että valtio antaa rahaa paitsi turkiskasvattajille alansa kohentamiseen, myös eläinsuojelujärjestöille tuon elinkeinon eettisyyden kelaamiseen, parantamiseen ja toivon mukaan joskus tuon elinkeinon lopettamiseen johtavien kampanjoiden keksimiseen. (Tiedoksi tietämättömille, että turkisbisnes on suurimmin osin kasvattajille sivuelinkeino.) Suomessa tietysti valtio onkin syleillyt kuoliaaksi radikalismin sellaisessa kadulle, barrikadeille, f*** the police -muodossaan. Toisaalta aktiivisten ihmisten ajautuminen ja jopa imeminen politiikkaan on kyllä tuottanut aika hyvän, humaanin yhteiskunnan elää. Olkoonkin, että tahti tuntuu koventuvan koko ajan.

Katsoimme eilen teeveestä Sarasvuon Diiliä. Ohjelmassa on komeaa Helsinki-kuvaa; jopa aivan järkyttävät paikat on oikeanlaisilla nopeutuksilla, hidastuksilla, panoroinneilla ja tilttauksilla saatu näyttämään jännittäviltä ja kaupunkimaisilta. Mutta muuten ohjelma oli aivan käsittämätön ja hirnuimme kippurassa. Ovatko kilpailijat tosissaan sitä mieltä, mitä esittävät? Haluavatko he oikeasti sen diilin, vai ovatko he vain hakemassa näkyvyyttä minä-nimiselle brändilleen? Mikä heitä ajava motivaatio voi olla? Miksi joku haluaa vain tehdä rutosti rahaa ilman väliä siitä, millä rahat oikeastaan tehdään? Parodioiko ohjelma tietoisesti sarasvuolaista elämänasennetta vai onko kyseessä vain vahinko? Voiko kys. elämänasennetta ylipäänsä käsitellä ajautumatta hihityttävyyteen?

Yksi kilpailijoista alkoi vielä hehkuttaa, että on vahva ihminen ja ehkä sillä säikäyttää muut. Jaa jaa. "Olen vain niin itsevarma." Itsevarma? Pikemminkin -tehosteinen. Voi herranjestas, mikään ei ole huvittavampaa kuin ihminen, joka jaksaa vakuuttaa olevansa itsevarma, muiden mielestä sen takia pelottava, "henkisesti vahva" ihminen. Niistä, jotka tunnen, ne, jotka oikeasti vaikuttavat itsevarmoilta ja vahvoilta, eivät vaivaudu juuri esittelemään omaa vahvuuttaan eksplisiittisesti sanaillen. Ja ne, jotka kyllästymiseen asti jankkaavat omasta vahvuudestaan, vaikuttavat siltä, että romahdus vaanii alituiseen nurkan takana. Mitä ylipäänsä on tuo vahvuus?

Hmm, sama varmasti pätee moraalisuuteen.

Onkohan niin, että me kaikki puhumme niistä projekteista, jotka ovat kipeimmin auki ja kehityksessään seisahtuneet? Koetusti kipeimmin auki, tarkoitan. Halusta ymmärtää, kuulua johonkin, olla vahva ihminen, pystyä toimimaan niin, että voi kunnioittaa itseään, halusta olla suosittu, pystyä siihen ja tähän yksityiskohtaan, ja niin edelleen.

Aah. Hypoteesit. Taidan lukea muutaman päivän jokaista blogia kuin piru raamattua tämän hypoteesin mukaan.

Vkl: Bilestystä ja väsymystä

Lauantaiaamu: keitän suuria kattilallisia riisinuudeleita, wok-pannussa käryää kookoscurryssä vihanneksia. Vieraat alkavat tulla kolmelta.

Päivä: Kello kaksitoista kolmekymmentä Kissa kaivaa esiin porakoneen ja alkaa rempata keittiöömme uutta hyllyä. Ensimmäisten vieraiden saapuessa olohuoneen mattoa imuroidaan parhaillaan noin neljättä kertaa siivouksen aikana. Illansuu kuluu ruokia pöytiin nostellen. Kilistän tervetuliaimaljoja vesilasilla.

Ilta: Haukottelen ja hymyilen. Kysyn M:ltä, paljon kello on. Arvelen yhtä- tai kahtatoista. Kello on kahdeksan. Otan palan lisää vegaanista kakkua. Saan onniteltua raskaana olevaa kaveriani ja lahjoitan hänelle ne Lapsen maailmat, joissa ei ole kirjoittamiani juttuja. (Ne tietysti ovat arkistossa, tuossa friikkukirjoittajan CV:n vastineessa.)

Yö: Tyypit soittaa Smithsiä niin lujaa, ettei summerin pärinä kuulu musiikin yli. Sammutan Smithsit. Pian Kissalle valitetaan, että on kurjaa, kun ei ole musiikkia. Vaikka kyllä viidestäkymmenestä kaverista lähtee mökä ilman musaakin... "Soittakaa vaan, mutta hiljaisella", myöntyy Kissa. Tungen soittimelle ja suosittelen Rachid Tahaa. Taha pääsee jyskyttämään arabirytmejään. Jee, hyvästi tasapolkuinen länsimainen tahtikäsitys.

Pikkutunnit: Pesen hampaat ja vaihdan pyjaman päälle. Ihmiset alkavat tehdä lähtöä. Eivät ne tajua, että aamun tanssitreenit ovat vain minun ongelmani. O on vessassa, oksentaa. Ei avaa oveakaan. Ei anna hakea korvatulppia. Marssin soittimelle, sammutan sen jälleen.

Sunnuntai-aamu: Asunto on kuorrutettu korkatuilla ja sampanjamiekalla kaulasta poikki leikatuilla skumppapulloilla, likaisilla astioilla, käytetyillä serveteillä. Ulkona sataa räntää vaakasuoraan. Kiskon treenivaatteet päälle. Ulkona hampaat kalisevat puhtaasta väsymyksestä. Yhdestä lasista skumppaa ei voi tulla krapula, väsymyksestä tulee varmasti.

"Oli eilen kolkytvuotispäivät", kuittaan tanssinopettajalle. "Ai kenen?" Häh? Miten niin kenen? "No minun."

"Et sinä VOI olla kolmekymmentä!" hän nauraa. Hän luuli, että olen 21, 22 tai jotain sinnepäin.

"Mutta tarkemmin ajateltuna, sinä olet ollut sen ikäinen kieltämättä jo kymmenisen vuotta."

Illalla kysyttiin, miltä tuntuu olla kolmekymmentä. En osannut sanoa mitään.

Aamulla, kun jalat ovat löröt ja aivot kykenemättömät omaksumaan, ajattelen, että tiedän jopa, millaista on olla yhdeksänkymmentäkahdeksan.

Sanat kantavat väistämättä vääriä konnotaatioita

Sanat tunkkaisissa parsissaan

tiukoin riimuin kiristetyt

tömistävät jalkojaan merkityksettä



Tutun ilman halkaisee

hetken terälle asettuneen

linnun moittiva hiljaisuus



Ihmisen katse hapuaa sinne

mikä siltä jää näkemättä



Yössä piileksimme merkityksiltä

solipsistivihamiehet, viittoinemme



(Vieraita syntymäpäiville ilmoittautunut 72.)

Siivous- ja ruoanlaittopäivä, täynnä kaikkea käytännöllistä.

Eilen aloin itkeä ajaessani autoa, muistaessani, että ajan vehjettä, jolla on niin helppo tappaa joku muu. Jokainen kerta, kun käytän raskasta aasialaista kokkiveistä, sama ajatus pyörii mielessäni.

Kunpa maailman positiivisesti näkeminen olisi helppoa.

Luen Dhammapadaa odottaessani Kissaa yöpuulle

En tiedä, mikä minussa mättää, mutta selvästikin koen maailman jotenkin vinksallaisesti. Ennen pitkää steppitreeniä haen Akateemisen ennakkoalekirjat Stockalta. Kymmenen kirjaa täyttää repun ylenpalttisesti, reppu pyörän etukorin ylenpalttisesti. Kun pyöräilen treeneistä himaan, huomaan ajatusteni karkaavan askelten kertaamisesta kirjoihin. Kun viimein pääsen kotiin lehteilemään kirjoja, hämmennyn. Minusta valokuvakirja The Metamorphosis of Flowers hakkaa syvällisyydessään Dhammapadan.

Tällaista sattuu usein. Minusta steppi hakkaa syvällisyydessä suuren osan filosofiaa, koirien ulkoiluttaminen useimmat taidenäyttelyt, painajaisten näkeminen loogisuuten pyrkivän päättelyn. Ehkä niissä kiinnostava ja syvällinen aspekti on se, kuinka niitä ei ole vielä pyöritetty intellektuaalisesti tyhjiin, ja se, että niissä se, mitä kutsutaan älyksi, ei ole irrallaan hengittämisestä, hikoilemisesta, esteiden tuntemisesta koko kehossa, ei vain pään kivistyksessä sen kieltäytyessä taipumasta uuteen informaatioon.

Ei Dhammapada huono ole, ehei. Minun on pitänyt hankkia se jo pitkään. Buddhalaisuudessa on kovin viehättävää se ajatus, että mitä kauheuksia sitä onkaan tehnyt, niissä ei pidä jäädä vellomaan vaan koettaa toimia hyvin nyt.

Mutta silti kuvat kukista, niiden lyhyestä elämästä, siitä kuinka ne ponnistavat ensin suojalehdet tieltään auetakseen ja sitten houkuteltuaan pölyttäjät sulkevat ja lakastuttavat lehtensä ja antavat kukkapohjan paisua valtavaksi siementä kypsyttäväksi kasvikohduksi, ovat vieläkin rohkaisevampia ja lohdullisempia.

Ihmisen ja kasvien elämän vertaaminen on vanha, mutta nykyään aika aliarvostettu teema. Nykyäänhän puutarhanhoito ja kasviharrastus mielletään usein vähän heikkopäisten naisten hommaksi. 1700-luvulla sen sijaan puutarhataide oli yksi keskeisiä taidesuuntauksia. Tuolloin myös kirjeet kuuluivat kirjallisuuden taiteenlajiin. Jaa-a, 1700-luvussa on hyviäkin puolia. Mara Miller käy mainiossa estetiikan klassikossaan (no minä tietysti määritän sen klasariksi, sillä sen se todella ansaitsee) The Garden as an Art läpi puutarhan reseption vaiheita ja perustelee, millä tavoin puutarhaa voidaan pitää taiteena ja millaisen haasteen se antaa laajemmalle taiteen määrittelylle. Millerin tausta on wittgensteinilainen, joten mitään kovin helppoa luettavaa Miller ei ole. (Minusta Wigu on hankala ukkeli, varmaan siksi, etten ole ikinä jaksanut perehtyä Wiguun kunnolla. Wigu-fanittajia on niin paljon, että ällötys iski ennen kuin ehdin edes tutustua. Olen toki selaillut, mutta on aika vaikeaa kilvoitella ja keskustella ihmisten kanssa, jotka latelevat Wigua sivukaupalla ulkomuistista.)

Joka tapauksessa, anteeksi pitkällinen ajatuksenjuoksutus, Miller kertoo kirjassaan, että jokaisessa tutkitussa kulttuurissa on kasvin ja ihmisen elämän vertauksia. Oikeastaan vasta Millerin kirjan lukeminen kauan sitten, tutkiessani kesätöissä Helsingin paikallisagendan kansalaiskommenttien esteettisiä arvostelmia luonnosta, ravisteli minut hereille filosofian akateemisesta kuorsaamisesta. Ei ole pakko ottaa tämänhetkistä arvojärjestystä, taidekäsitystä, ihmiskäsitystä. Ne voi kyseenalaistaa, jopa ne fiksujen filosofien tekemät jutskat.

Miller kirjoitti puutarhasta älyllisesti. Puutarhasta!



Dhammapadassa minua ärsyttää se, että se on kuitenkin lopulta uskonnollinen teos, joka uskaltautuu suosittelemaan tiettyä elämäntyyliä. Omaisuuden hylkäämistä, kerjäämistä, aistinautintojen väheksyntää. (Tosin näyttää siltä, että seksi sallitaan, kunhan partneri on samalla moraalisella tasolla. Huh.)

Aikakaudella, jolloin hammaslääkäreiden tekniikka on uskomattomalla tasolla ja kipulääkkeitä niin fyysiseen ja psyykkiseen kipuun saa helposti, ei ole mielestäni syytä ajatella, että kaikki ruumiillinen olisi pahaa ja epäolennaista. Silloin, kun elää kulttuurissa, jossa särkevä hammas särkee, kunnes putoaa mätänä suusta pois, tai kiskaistaan tongeilla ilman mitään puudutuksia, motivaatio ruumiin epäaitouden, epätodellisuuden vakuutteluun on kyllä ymmärrettävissä. Jotenkinhan tottelematonta, kipuilevaa ja kiukuttelevaa kehoa on lähestyttävä. Jos et voi kivulle mitään, leimaa se epäolennaiseksi.

Toisaalta buddhan opetuksissa on myös paljon hyvää. Esimerkiksi toteamus, että kukaan ei voi omistaa omaisuuttaan tai lapsiaan, koska emmehän voi omistaa kehoammekaan, on viisas ja kannatettava. (Sillä eikö ole niin, että voitaisiin ajatella pikemminkin kehon omistavan minän - sehän katoaa kehonkin kadotessa, tai ainakaan muusta emme voi väittää tietävämme.) Hieno on myös lyyrinen "Ihminen, joka on aiemmin ollut välinpitämätön mutta ei ole enää, valaisee maailma kuin pilvien takaa esiin sukeltava kuu".

Mutta en voi tajuta, miten joku kehtaa väittää, että todellisuuksien todellisuudellisuuden välillä vallitsee hierarkia, että tämä, ikuinen todellisuus, on todellisempi kuin tämä, yksittäinen, valaistumaton. Voidaan kyllä sanoa, että useampia näkökulmia sisältävä todellisuusnäkymä on laajempi, mutta ei se siitä kyllä todellisempaa tee. Ei sivistyneisyys, eettinen valveutuneisuus ja valaistuneisuus tee kokemuksesta sen todellisempaa, vaikka se tekisikin siitä rikkaamman.

Minua vierastuttaa myös buddhalaisuuden ajatus mielentyyneydestä. Siinä on jotain Marcus Aureliuksesta muistuttavaa. Tyyni valaistunut ei koe voitonriemua ja kicksejä onnistumisen ja oivalluksen hetkenä eikä masennusta epäonnen kohdatessa. Puuh. Ymmärrän kyllä sen pointsin, ettei menneessä kannata ruveta vellomaan eikä liioitella epäonnistumisia tai liikaa masentua ulkoisista harmeista, mutta ajatus, ettei positiivisiakaan tunteita saisi kokea voimakkaasti, on mielestäni jo vähän liikaa. Ehkä ajatuksena on, että usein positiiviset tunteemme johtavat meitä harhaan hyvän elämän tavoittelussa? Jos saa kicksinsä siitä, että kiusaa toisia, ja kicksien saaminen on korkein hyvä elämässä, ei tietenkään ole mitään motivaatiota lakata kiusaamasta muita. Mutta onhan ihan eri asia kokea positiivinen fiilis altistaen sen kriittiselle arviolle kuin kokea positiivinen fiilis ja ottaa se lopullisena totuutena. En tahdo sanoa, että kriittinen arvio pyyhkisi positiivisen kokemuksen todellisuuden pois. Todellisuus ja oikeutus ovat eri asioita. Tiedän, että joskus maailmassa kun vielä söin lihaa, sain siitä ihan hyvät fiilarit. Jossain vaiheessa alkoi vain tuntua liian roisilta, että minun päätöksistäni johtuen tämä eläin on kasvanut paikoilleen kahlittuna, sisätiloissa, ilman mahdollisuuksia kokea elämän ihmeitä, niitä positiivisia fiilareita. Yhtenä päivänä lihasta nauttiminen oli jo mahdotonta. Nykyään ajatus on käynyt ällöttäväksi, ja voin (fyysisesti) pahoin nähdessäni ihmisten laittavan keittokinkkua leivälleen ja vievän sen suuhunsa. Keittokinkku on erityisesti niin lihan näköistä - vaaleanpunaista, hytisevää, alastonta. Minusta tuntuu, että minua syödään, tai äitiäni, tai miestäni, tai jotain eläimistä, jotka asuvat luonani. Muistikuvat liharuokanautinnoista ovat käyneet ohuiksi, läpikuultaviksi. Millaista se nautinto oli? Siitä on niin kauan. Muistan, että arvostin pihviruokaa kovasti. Se tuntuu galaksienkaukaiselta. Silloin ajattelin kai vain pelkkää makua?

Muistikuvat ovat epäluotettavia. Niihin ei kannata takertua. Ulkona on pimeää, kello käy. Jospa sulkisin silmäni hetkeksi...

Kissa tulee nukkumaan aamulla yhtätoista vaille kahdeksan. Herään Kissan pyjaman tonkimiseen Dhammapada sylissäni koirien ja Lohi-kissan lomassa. "Onko aamu vai yö, heräsitkö vai oletko tulossa nukkumaan?" tiedustelen ääni puuroisena. Koetan nukahtaa. Siitä ei tule enää mitään. Kiskon vaatteet niskaan ja pyydän koirat mukaani kävelylle metsään, jossa kaikki on silmien tasolle saakka sammalen peittämää ja oksat jakavat taivaan pieniksi kolmioiksi.

Ajattelen Descartesin näkemisen käsitettä. Tuota kummallista ei-optista näkemistä, oivaltamista, intuitiota, tunnetta, että kaikki loksahtaa kohdalleen, now I see it, indeed. Ajattelen, kuinka paljon meidän halukkuutemme mieltää ihminen juuri visuaaliseksi olennoksi liittyy siihen, että oivaltamista kutsutaan näkemiseksi. Hän katsoo, että ja niin edelleen. Koirat juoksevat hajujäljilleen. Metsä tuoksuu huumaavasti kallioille, mudalle, sammalelle, poikkaistuille puille. Kaikki, minkä vuosirenkaat voi laskea, on kerran katkaistu.

Matkalla/kotona

Heräämme kello 5.40 ja kömmimme pystyyn kiroillen. Aamu on sekava. Ehdimme juosten 6.30 sporaan yksi aa, ja ajamme Käpylästä Telakalle koirien kanssa. Koirat jäävät Munkkisaareen hoitoon, kävelemme Länsiterminaaliin.

Laivalla ihmiset ovat laittautuneen näköisiä. Eläkeläiset hehkuttavat jo aamusta sitä, että illalla Kari Tapio esiintyy tanssiravintolassa. Nukun suurimman osan matkasta. Kissa lukee Steve Sem-Sanderbergin kirjaa Münchenin sosialistisesta tasavallasta. Hänkään ei tiennyt moisen olemassaolosta ennen fiktioon tarttumistaan. Kirja jättää jälkeensä ihmettelyn oireita: oliko se, miten se oli, miten siitä ei kerrottu...

Yhdeltätoista siirrymme maihinnousuoven eteen. Puolelta pääsemme ulos. Ovi pelottaa minua joka kerta etukäteen: takaa puskee ihmismassa, ja jos edessä on olutkärryt, joutuu vain nostelemaan jalkojaan ja koettaa puskea vastusta takapaineelle, ettei kaatuisi naamalleen olutkärryihin. Nytkin meno on hillitöntä. Takana tuleva vanharouva parpattaa vielä koko ajan siitä, että kun nykynuoret vain saavat hiirikäden kun eivät käy päivätansseissa. Anteeksi rouva, mutta kolmen varpaani päällä ei ole nahkaa lainkaan, koska olen tanssinut, tosin illalla.

Maailman menoa paheksuvat lihavat ja kiukkuiset eläkeläismummot ovat käsite.

Tallinnassa on lämmintä, aurinko paistaa. Kevät, jonka kadottua lupaillut pakkaset tuntuvat entistä epäinhimillisemmiltä. Käymme pankissa vaihtamassa rahaa, Keskustorilla ja Jaama-torilla ihastelemassa torimenoa, Stokkalla ostamassa koirille sonnin suteja, kaupoissa metsästämässä farkkuja. Farkkuja ei löydy - nykymuotia näyttävät olevan sellaiset pussittavat farkut. Minulle, jonka ainoa laiha ja kiinteä kohta ovat takamus ja jalat, sellainen muoti ei tietenkään kelpaa. Mihin ihmeeseen katosi stretch ja leveät lahkeet? Kissa sentään löytää hupparin, jota ei etsitty. Tallinnan Humanassa (=UFF) on viidentoista kroonin päivät. Sieltä ei löydy mitään, mitä haluta.

Kävelemme kaupunkia eestaas ja ihastelemme talojen julkisivuja. Löydämme NuNordikista Kissan ystävän toimittaman kirjan Tallinn The User's Guide. Se on tietysti pakko ostaa. Siinä on artikkeleita tallinnalaisilta arkkitehdeiltä ja taidealan ihmisiltä ja kosolti hienoa valokuvamatskua Tallinnan punk-skenestä, graffiti-skenestä, skedeysskenestä - kaikesta sellaisesta, minkä olemassaolosta ei ole tiennyt mitään.

Baltic guidesta löytyy maininta, että kaupunkiin on avattu kasvisravintolakin. Emme löydä lehdestä kuitenkaan sen nimeä tai osoitetta, joten marssimme turisti-infoon kysymään asiasta. Turisti-infon tytöt pyörittävät päätään. Eeeii, eivät he ole kuulleet mistään sellaisesta. Päädymme lopulta syömään Asian Aromaan, jossa on runsaasti kasvisruokia ja niin edullista, että miltei hävettää. Toisaalta ruoka on kyllä turhan suolaista, mutta niinhän on ravintoloissa aina, ja etenkin Eestissä.



Lueskellessani AA:ssa Baltic Guidea huomaan, että heti sen artikkelin vieressä, jossa kerrottiin kasvisravintolasta, on pieni juttu tuosta ravintolasta. "Vegetaivas" otsikkona, joo-o. Liian vaikeaa meille... Kun Kissa tulee vessasta, kerron, että me olemme varsinaisia bimboja. Tarkistimme lehden kahteen kertaan löytämättä juttua, joka oli heti maininnan vieressä. Liian lähellä, poissa silmistä. (Ravintolan nimi on Gauranga, ja osoite Gonsiori 12. Ensi kerralla sinne, varmasti! Vaikuttaa ihan sikamaisen lupaavalta, klubimeininkiä ja kaikkea.)

Tarvomme väsyneinä ja chili suussa kutitellen Sadaman Citymarketiin ja lastaamme ostoskärryt täyteen suklaata, sefiireitä, keksejä ja skumppaa, syntsiä varten. Ostamme myös lasten "shampanjaa" raskaana oleville naisille ja niille muutamalle kersalle, jotka syntsille ovat uskaltautumassa. Lasten kuohiksen nimi on "Digimon". Ööh... no, ainakaan siinä ei koeteta matkia klassisten shampanjatalojen tyyliä nimen, logon ja etiketin suhteen; syyte, joka on helppo kohdistaa moneen sektiin ja jopa cavaan. Toisaalta Digimonissakin olen aistivinani jonkinasteista omaperäisyyden puutetta...

Maksettuamme raahaamme kaksi rinkallista ja yhden vietnamilaisen maalaiskassillisen kilisevää ja kuplivaa takaisin laivalle. Väsymys iskee jälleen kansituoleilla. Emme käy kahvilassa, baarissa emmekä tax freessa. Syömme paikoillamme soijavanukasta, banaania ja juomme kivennäisvettä uupuneina.

Ohi lipuu laiva toiseen suuntaan. Sykähdyttävä valoisuus keskellä meren hämärää horisonttia.

Vastapäätä istuvat miehet puhuvat puhumistaan jääkiekosta, lehtimiesetiikasta, Lasse Lehtisestä ja siitä, mitä he tekisivät miljoonalla eurolla. He ovat ostaneet Iltalehden ja lukevat sitä yhdessä. Yksi seurueesta ei malta olla menemättä kuuntelemaan Kari Tapiota. "Onhan se iso stara."

Satamassa odottaa Kissan isä, raahaamme laukut autolle, ajamme hakemaan koirat. Niitä katsookin H, joka on hälytetty apuun koirien hoitajan jouduttua selvittämään läheisensä kaamosmasennuksen huipennusta itsemurhalla uhoamiseen. "Niiden piti mennä katsomaan sitä, viemään se kai hoitoon. Semmoista tyypillistä kaamosmasennusta", selittää H heittäessämme hänet kotiin. H:n tullessa avaamaan hoitopaikan ovea näen hänet panssarilasin läpi sumuisena hahmona ja ajattelen väsymyksissäni, että koirien hoitaja on kutistunut puoleen entisestään tai vaihtanut tyttöystävää. Vasta sitten tunnistan, että sehän onkin H.

Matkan hienoin asia on jälleen kerran se väsymys, jonka vallassa asioiden prosessoinnin todella tuntee ja kokee. Sen, ettei mikään ole enää itsestäänselvää.

Tänään herään virkeänä kymmeneltä ja vien koirat pitkälle lenkille. Kuuset, koivut, hevoskastanjat ja pihlajat on niin helppo tunnistaa, samoin maan haju ja luistava jää, että olen jopa hieman pettynyt. Kotiin on aina ihanaa palata. Nyt alkaa siivous- ja ruoanlaittourakka lauantaita varten. Juhliin on ilmoittautunut tähän mennessä 64 ihmistä. Mutta ensin on tänään taas pitkää tanssitreeniä. Ruoanlaittoa. Malesiassa töissä oleva, Suomessa joululomaileva kaveri tulee meiltä hakemaan hänen puolestaan tilaamansa luomuviinit.

Pöydällä nököttävät vierekkäin kaksi likaista jugurttikulhoa lusikoineen, kamera, Tallinnan-oppaat, New Yorkista tuotu takorautainen kynttilänjalka kynttilöineen, kirkasvalolamppu, kuihtuva hyasintti (jonka istutan keväällä äidin puutarhaan - ne kukkivat joka toinen tai joka kolmas vuosi, kun ne istuttaa maahan), vanha järjestelmäkamerani, Vacuvin -vakuumipumppu avatun viinin säilömiseen, likainen kauramaitolasi, Nu Nordikin paperipussi, kolmen litran viinitönikkä, vietnamilainen laukku ja Taru Sormusten Herrasta - Kaksi Tornia -dvd.

Arttu-kissa kuorsaa kuuluvasti nojatuolissaan.

En tiedä, onko matkailu avartanut mitenkään, tällä kertaa.