Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?