tiistai 7. syyskuuta 2010

Näkymättömyydestä jälkijättöisesti

Jospa sen olisi tiennyt lapsena, olisi ollut paljon huolimattomampi, pelottomampi. Olisi mennyt mieluummin teatteriin tai lastentapahtumaan, jossa yleisöä koetettiin osallistaa. Mutta ei, en tiennyt sen näkyvän päällepäin. Kauhu siitä, että äänekäs ja remuava esiintyjäkaarti saattaisi poimia juuri vastahakoisen ja joukosta kangistuneen itsen ja raahata jo nyt tärisevän kehon lavalle ja kaikki tuijoittaisivat, se kauhu nielaisi sisäänsä eikä siinä ollut tilaa kysymyksille kehonkielestä tai toisten tunteiden tulkitsemisesta. Ei minun oletuksiini kuulunut lapsena, että ujous näkyy päälle, että kauhunkankeuden erottaa jo ryhdistä, eikä etenkään se, että sitä jollakin tavalla, no, kunnioitettaisiin tai sivuutettaisiin tai kierrettäisiin, vilkaistaisiin ja todettaisiin, että tuo on niin peloissaan, ettei kajota siihen millään tavalla, antaa sen rauhoittua. Ei minun uskomusjärjestelmääni kuulunut ajatusta, että toiset haluaisivat minun voivan hyvin ja olevan onnellinen. Tai että pelkoni tuntuisi heistä ikävältä ja he tulisivat siitä vähän surullisiksi. (Kuten itse saatan tulla pienten lasten pelosta: kurjaa, että pitää sillä lailla pelätä. Tiedän niin hyvin, miten jähmettävältä se tuntuu.)

Rauhoittumiseen meni yli kaksikymmentä vuotta. Minua ei koskaan poimittu väkijoukosta väenvängällä lavalle, vaikka vanhemmat päivittelivät tykönään, miksen tarjoudu vapaaehtoiseksi. (Kerran tarjouduinkin, ja sulki heidän suunsa. Sirkuksessa kysyttiin, kuka haluaisi ratsastaa norsulla, ja ennen kuin tajusin itsekään, seisoin tuolilla ja karjuin: "MINÄ!", vanhempien kauhistukseksi. En ehtinyt yhtään pelätä, koska norsu kiinnosti niin kovasti. Niin suuri ja puolikalju ja kaikkea! Tiesin, että sen kärsän päässä on ikään kuin sormet, ja nenäsormisella ratsastaminen miellytti outoudenkaipuutani.) Viime aikoina on alkanut tapahtua sellaista, että minua on alettu joskus poimia. Jos olen kurssilla, saatan päätyä siksi, jolle demonstroidaan otteet. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen tarkasti ja katselen myös. En enää koeta pysyä näkymättömänä. Ei ole mitään, miltä piiloutuisin. Useimmiten. Hääkimpun heitoiltakaan ei tarvitse piiloutua, koska kenenkään päähän ei enää tulisi raijata minua "tavoittelemaan" (yrittämään väistellä) kimppua. (En tiedä, miksi ihmeessä se on niin ahdistavaa. Ehkä taustalla on raivo siitä, että naisten oletetaan haluavan naimisiin. Vai oletetaanko? No, en ymmärrä koko avioliittoa ihmeemmin, vaikka jotenkin olen sellaisessa ja siihen tilanteeseen oikein tyytyväinen; rakastan Vompsua ja ennen kaikkea meidän on helppoa tehdä melkein kaikkia asioita yhdessä.)

Oikeastaan niitä harvoja tilanteita, joissa koetan nykyään tekeytyä näkymättömäksi, ovat vanhojen opettajien kohtaamiset. On käynyt tarpeeksi monta kertaa niin, että havaittuani metrolaiturilla tai laivassa tai jossain muussa seisoskelupaikassa vanhan opettajani olen mennyt juttelemaan vain huomatakseni, ettei opettajalla ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää, ihmeellistä ylipäänsä, että he muistavat keitään. Etenkin kun lapset tapaavat kasvaa. Mutta asiasta useamman ihmisen kanssa juteltuani olen tajunnut, ettei suinkaan käy niin, että opettajat joko muistaisivat tai unohtaisivat kaikki opettamansa lapset. He muistavat tietyt lapset. Ja minä taas olen niin tiukasti koettanut tekeytyä näkymättömäksi, etten ole jättänyt oikeastaan yhtään johtolankaa, johon jonkun opettajan muistikuva voisi kiinnittyä. (Huippu oli, että neljä vuotta luokanvalvojanani ollut opettaja ei muistanut minua lainkaan, mutta muisti kyllä hyvin siskoni, jolle hän oli opettanut puoli vuotta teknistä työtä.) Kun muutenkin tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä, joista ei voi olla varma, muistavatko he itsen vai eivät - ja tunnun olettavan automaattisesti, etteivät he muista minua, jonkin vanhan todistusaineiston pohjalta, siltä ajalta, kun mykistyin ja koetin olla näkymätön - opettajien kohdalla koko kysymys on paisunut sulaksi säikkyydeksi. Tuntuu jotenkin ikävältä tulla juttelemaan ja nolostuttaa toista sillä, ettei tämä muista itseä. Esimerkiksi ajatus, että kysyisin joltakulta entiseltä opettajaltani sijaisuuksia, kuten monet osaavat tehdä vaivatta, tuntuu kauhistuttavalta. Ikään kuin laskelmoidulta: ensin nolostuttaa toisen sillä ettei tämä muista ja sitten tuota noloutta hyväksikäyttäen mankuu itselleen töitä. (No, onneksi en ole pahemmin halunnutkaan opetusalalle... mutta mielikuvaharjoituksen tasolla tämä kaikki vaikuttaa hyvin surulliselta ja hullunkuriselta samaan aikaan.) Koetan vakuuttua, ettei semmoinen olisi anteeksiantamattoman röyhkeää, mutten oikein onnistu, vaikka ihan hyvin tiedän, etten pitäisi kenenkään muun vastaavaa käyttäytymistä nyt ainakaan röyhkeänä.

Joskus, hetkittäin, huolestun siitä, onko minulla itseni mielestä mitään oikeuksia tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin, että toki on. Jos niitä poljetaan, raivostun. Mutta minulla on aika paljon vähemmän oikeuksia kuin monilla muilla omasta mielestään. Mistä se asetelma tulee?

Tänään sattui niin, että eräs entinen opettajani katsoi minuun hetken tarkasti ja tervehti sitten. Sanoin iloisesti takaisin hei. Tuntui hyvältä, että joku muisti, vaikka niinä vuosina koetinkin itse vetäytyä johonkin turvalliseen kuvitelmakuplaan, että jos pidätän hengitystä, minua ei voi huo-ma-ta, että jos pyyhin hikeä ihottumista housunsivuun ja koetan olla ilmeetön ja eleetön, minua ei voida rankaista mistään, minua ei voida pakottaa lukemaan ainetta luokan edessä ääneen tai muutenkaan kiduttaa. Joku opettaja näki sen apatian ja pelon taakse, sen passiivisuuden ja toisaalta kokeissa loistamisen taakse. Joku ymmärsi, että kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai huvittanut, että se oli vain pelkoa... joku muisti sen pelon takaakin ihmisen.

Nykyään en enää usko, että pelko olisi jäänyt moneltakaan opettajalta huomaamatta. Koululuokissa on vain niin paljon enemmän välittömästi häiritseviä asioita, ettei kellään ole koskaan aikaa kysyä, meneekö kotona hyvin, saatko nukuttua koskaan, eikö kukaan tosiaan halua leikkiä sinun kanssa välitunnilla ja niin edelleen. Tai että minusta tuntuu, että pelkäät jotakin, mitähän se olisi. Ehkä pelkääviä lapsia on valtavasti. En osaa arvioida tuota, koska itse olin niin jähmettynyt kauhusta kaikki kaksitoista vuotta, etten ehtinyt tarkkailla muiden tiloja juuri mitenkään. Kaikki voimat menivät siihen, että suoriuduin luokkaan, välitunnille, luokkaan, koetin muuttua näkymättömäksi, ettei minun tarvitsisi puhua ja niin edelleen.

Vasta yliopistossa aloin vähitellen tajuta, että ihmisiltä voi odottaa myös myötätuntoa ja hyvää kohtelua. Silloin uskaltauduin näkysälle, aluksi hitaasti mutta vuosi vuodelta tarmokkaammin.

Eikä kulu sitä päivää, ettenkö riemuitsisi siitä, että uskallan katsoa ihmisiä kadulla silmiin ja hymyillä heille. En tiedä, siitäkö johtuu se, ettei minua juuri vituta tai ärsytä sillä lailla puolikroonisesti kuin joitakuita tuntuu vituttavan tai ärsyttävän.

Ei minulla oikein ole sanoja sille tunteelle, mitä kokee, kun huomaa jonkun sittenkin huomanneen itsen ihmisenä kaiken sen kauhun takaa.

Olin tänään myös pitkästä aikaa lounaalla toveri Timon kanssa. Vastaukseksi johonkin Timon vuodatuksiin totesin, että kun joku puhuu kenestä vain ihmisestä hyödyttömänä, tietää, että hänen täytyy olla väärässä. Myös silloin, kun puhuu itsestä niin, sanoi Timo ja hykerteli. Myös silloin, vahvistin.

Ajatella, että kaikki ne vuodet kehoni ilmoitti kirkkaasti ja selkeästi, että minulle on annettava kasvun rauha ja että aikuiset mitä suurimmissa määrin kunnioittivat tuota toivetta. Ja vaikka tunsin itseni hyödyttömäksi, keho ei kai koskaan ollut sitä mieltä, koska se jatkoi hengittämistä ja kävelemistä ja tuotti nautitoja ja riemuja, kaihoisuutta ja muutakin vastapainoa kuvitelmien kauhuille. Aika usein on mukavaa olla väärässä.

3 kommenttia:

kaijapapu rikkosiipi kirjoitti...

Tulee mieleen Tove Janssonin kirjan "Näkymätön lapsi" tarina. Itse olen siihen joskus samaistunut. Jenni

Möme kirjoitti...

Ihana oivallus. Harva asia tuntuu niin vapauttavalta kuin se, että saa huomata lapsuuden kokemusten olleen kielteisempiä kuin olisi ollut tarpeenkaan tai väärintulkinnan aiheuttamia ja huomaa, että ne voi jättää taakse.

M-kulkija kirjoitti...

Oli hyvin sanottu tuo "puolikrooninen vitutus." Itsekin luulen, että se saattaa juontaa juurensa siihen, että on ollut turhan helppoa elämässä eikä siksi osaa iloita yksinkertaisista asioista.