maanantai 11. joulukuuta 2017

Epävarmuudesta

Menemällä kokoaikatyöhön olen altistanut itseni epävarmuudelle. Tarkoitan tätä: vaikka minulla on varmuus siitä, että näen tiettyjä (en-itse-valitsemiani) (mutta yhtäkaikkisen kiinnostavia ja hurmaavia) ihmisiä säännönmukaisesti useita kertoja viikossa, monen kanssa vuorovaikutusta luonnehtii suuri epävarmuus. Koska emme ole itse valinneet kontaktejamme, on oikeastaan hyvin vaikeaa arvioida, miten toiset suhtautuvat mihinkään, mitä tekee. Jos olen ärsyttävä ämmä, he eivät oikeastaan voi äänestää jaloillaan.  Heille maksetaan siitä, että he käyttävät samoja tiloja.

Epävarmuus ilmenee esimerkiksi näin: Ehdotan jotain. Ehdotukseen ei vastata. En halua painostaa enkä synnyttää kohtaamisiin ahdistavaa taustavirettä joten en tohdi kysyä asiasta (joka on yhtä hyvin voinut vain hukkua sähköpostien vellovaan valtamereen). Äkkiä äsken välittömältä tuntuneeseen vuorovaikutukseen on hiipinyt outo virittyneisyys, huoli. 

Tai näin: Ihmiset merkitsevät minulle paljon mutta huomaan epäröiväni antaa palautetta. Koetan muistaa kehua, mutta samalla yritän pitää kehut jotenkin pieninä ja käsitettävinä vaikka kiitollisuuden ja helpotuksen tunteeni saattavat olla valtavia. Sitten, kun tapaan ihmisiä, huomaan viipyileväni heidän tienovillaan pala kurkussa. 

Tai näin: Avomielisyyden hetkenä kerron jotain sellaista, josta en ole ihan varma, kannattaisiko sitä kertoa. Siis nimenomaan kannattaisiko - egon mielessä, miellyttämisenhalun mielessä, helppouden säilyttämisen mielessä. Kerron yhtä kaikki, vaikka pelkään. (No, mitä muuta olen blogiakaan pitäessä harjoitellut?) Kerrottuani asiasta huomaan toisten jotenkin vetäytyvän ja säikähdän. Ihmiset, jotka ovat aiemmin jääneet yhteyteen innokkaasti, liukuvatkin siitä pois jotenkin helpottuneen oloisina. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että eikö asia ollut niin, että aikansa kannattaa käyttää heidän kanssaan, jotka juhlivat omia outouksia niiden sietämisen sijaan, mutta en oikein onnistu pönkittymään huolettomaksi ja suruttomaksi. Ehken edes halua sitä. Niin, en taida haluta sitä. Parempi vain tuntea, mitä tuntee, tutkia sitä. Ainakin olen kaukana turrasta.

On hetkiä, joina tunnen niin suurta epävarmuutta, että olen hajota palasiksi. Ehkä tämä on reperkussiota koulusta, ehkä muualta. Ehkä ei kannattaisi välittää, mitä työkaverit tuumaavat, mutta miten sellainen välittämättömyys oikein rakennetaan? Haluanko edes sellaista? En varmastikaan. Joskus vain hetkittäin tuntuu, että olisi helpompaa olla välittämättä, vapisematta, värisemättä. 

Se ikävä, joka iskee epävarmuuden hetkenä, on jotenkin kvaliteetiltaan niin totaalista ja painavaa, että se kaikki hämmentää. Millainen kaipaus voikaan kohdistua niihin hetkiin, kun kaikki nauravat ja bondaavat eikä yhteydessä ole häriöitä! 

Mitä epävarmemmaksi käyn, sitä huonommaksi käyn fasilitoimaan ketään muuta pois epävarmuudesta jonnekin turvallisempaan paikkaan ja tilaan. 

Se saa olon hyvin tuivertuneeksi ja yksinäiseksi. 

2 kommenttia:

Lumen Tupa kirjoitti...

Hei!

Oli mielenkiintoista lukea kaksi blogaustasi peräkkäin ja pohtia niiden syy-seuraus suhdetta. Kirjoitit, että haluat välttää elämässäsi pysähtyneisyyttä ja tylsyyttä, kaipaat mielummin herkkyyttä, avoimmuutta ja innostusta - vapautta tylsyyden sijaan. Eli koet olevasi eniten elossa sellaisena kun olet ollut kuluvana syksynä.

Mutta tuo sinun elämänvoimasi on aika harvinaista ellei poikkeuksellista n.s. aikuisilla ihmisillä. Useimmat eivät jaksa kulkea tuolla maailmalla aistit avoinna ja sydän palaen ainakaan pitkiä aikoja putkeen. Useimmilla aikuisilla on elämässään paljon asioita: työ, perhe, harrastuksia, ehkä omista vanhemmista huolehtimista, ehkä sairautta ja rahahuolia, huolta lapsista.

Ei ole mikään ihme, etteivät he kaipaa jatkuvaa aistit avoinna elämistä ja pulppuamista vaan haluavat maadoittumista, rauhaa ja tasaisuutta. Tätä tasaisuutta moni saa perheelämästä ja omalta rakkaalta. Moni aikuinen ihminen on joko aika väsynyt tai sitten aidosti vaan löytänyt tasaisuuden ja rauhan, etteivät he välttämättä innostu uusista, riemukkaista ideoista ja heillä saattaa olla niin kipeitä haavoja ja akuutteja huolia, että he mielummin välttelevät esimerkiksi tosi sydän paljaana tehtyä uskoutumista ja satunnaisten työtuttavien lähestymistä, koska niistä puhuminen on liian kipeää. Eikä sovi unohtaa, että työelämän suhteita leimaa joskus myös kilpailu ja kateus.

Ehkä sinun eläväisyytesi uuvuttaa niitä, jotka ottavat sinuun etäisyyttä? Tai ehkä mikään ei liitykään sinuun, vaan etäiseltä vaikuttavalla työkaverilla voi olla ihan muita murheita?

Veloena kirjoitti...

Niin se varmasti onkin ja totta vie ihmisillä on oikeus elää, kuten he haluavat. Uh, toivottavasti en uuvuta heitä ihan kohtuuttoman paljon.