keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Kaupunki

Miten voikaan olla näin selkeitä ja suuria taloja, kerralla rakennettuja. Niidenkin kellareissa saattaa kyllä tuoksahtaa. Mutta periaatteessa niistä ei voida repiä vain osaa. Ja jokaisessa asuu monia perheitä, monia ihmiskohtaloita ja ihmistavoitteita. (Kohtaloiden purkaminen voimaannuttaa.) Niin monia ihmisiä kestopäällystetyillä teillä.

Sisällä katto on valkea, ei laudoitettu. Pidän siitä ja seinistä mökin seiniä enemmän. Voi nukkua parvekkeenovi auki eikä hyttysiä silti tule. Se tarkoittaa ettei iholle tarvitse sivellä kemikaaleja. Kissat tulevat ja juttelevat. Chilit ovat punertuneet ja paisuneet. Niitä riittää. Ensimmäiset tomaatitkin parvekkeella alkavat punertua. Yrttejä on. Mausteita on. Teflonkattila on.

Eteisen pakastearkun päällä odottaa kirje yliopistolta. Syksyllä aloitan taas opiskelut. Mitä siitäkin tulee, kysyn itseltäni. Huokaan. (Niin, ja tänään, juuri äsken, allekirjoitin elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen neljästätoista tunnista kuukaudessa lukukausien aikoina. Palkkakin nousi kolme senttiä tunnilta.) Kai siitä jotain tulee.

Ainakin siitä päätellen, että herään entistäkin aiemmin ja haluan nopeasti hoitaa pois alta kaikki minua häirinneet viime tinkaan jääneet asiat. Kirjanpidon. Kirjeet. Yliopiston ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamisen. (Haluan ilmoittautua pian.) Tiedän, etten saa lomauduttua tai nukuttua tämänkään vertaa niin kauan kuin jotain roikkuu. Säpsähtelen yhä aiemmin ja aiemmin hereille. Edistän kaikissa mielissä.

Tuntuu kummalliselta ja tervetulleelta huomata kehon terästäytyvän, jotenkin kokoontuvan uusien haasteiden edessä. Äkkiä on uudet opinnot, ehkä näyttömestarikoulutuskin, kohta taas lukukausien aikainen työ, saamani iso kustannustoimituskeikka, kaikki tulee yhdessä rytäkässä ja pyyhkäisee pois aiemman uneliaisuuden, jonka tuudittamana nukuin joinakin aamuina jopa yhdeksään ja laahustin päivien läpi haahuillen puistojen laitamia ja hymyillen puolittaisesti ja miettien epämääräisesti mitä sitten tapahtuu jos kaikki jatkuukin samalla tolalla. Melkein kuin olisi jollain tavalla sairas.

Sekin tuntuu hauskalta, että kaupungissa on käsikirjoitus, jota voi vilkuilla. En ottanut sitä mukaan mökille, koska arvelin, että sitten vetäydyn kuitenkin tekemään sitä pois alta. (Minulla on töiden kanssa yleensä kova palo tehdä pois alta.) Ja ettei se olisi kohteliasta toisia kohtaan, jotka eivät ehkä ajattele lomaa tilaisuutena tehdä työt pois alta ennen varsinaisen työrutistuksen alkamista.

Teki hyvää vain olla ja ihmetellä. Jotenkin toisessa ympäristössä, ei-kotona, semmoinen tuntuu luvallisemmalta. Nyt ollaan täällä ja täällä kuuluu viettää päiviä näin, tai siis, ei kuulu tuoda töitä tänne. Joskus kotonakin tekee hyvää vain olla ja ihmetellä. Siitä kuitenkin tulee aika pian ja helposti vankila. Kiinnostukset latistuvat, yleinen vetämättömyys vaivaa.

Niin, miten sillä tavalla voikaan käydä, kun kaupungissa kaikkea tapahtuu koko ajan valtavasti? Ei tarvitse kuin mennä kadulle niin näkee käveleviä pariskuntia ja koiria ja yksittäisiä ihmisiä, voi toivoa tai pelätä törmäävänsä johonkin tuttavaan, kulloisestakin mielialasta riippuen, liikkeiden ikkunoissa on erilailla muotoiltuja lomalla ollaan -lappuja. Täällä ei voi mennä pihalle tekemään teeälbeetä pelkässä pässikuvioisessa yöpaidassa. Eikä voi hankkia aasia.

Onneksi ei tarvitse päättää, missä asuu. Voi antaa sattumien hoitaa sen puolestaan.

2 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tsemppiä matkaan tuoreelle opiskelijalle!

Mitä taas alatkaan lukea?

Veloena kirjoitti...

Aikuiskasvatusta. Kiitokset. Huu. Aina tuntuu näemmä yhtä jännittävältä kirjoittautua sisään oppilaitokseen!