Hysteriaa keskiyöllä

Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.

Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."

(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)

Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?

Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?

Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.

Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.

Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.