Nyt yksi epävarmuuden kohta siirtyi. Meille ilmoitettiin, että vuokranantaja on hyväksynyt meidät vuokralle. Se tarkoittaa kommuunin todentumista. Niin, se on nyt varmaa. Muutamme parin viikon kuluttua. Millaista se asuminen sitten on, siitä ei ole mitään tietoa. Voisi ainakin kuvitella, että kommuuniasumisessa saisi totutella taas erilaisiin rajanvetoihin. Ettei mikään ole itestäänselvää. Vaikka eipä kai se ole muutenkaan.
Jännittävää.
Eilen kuultuani tästä hyväksymisestä menin jotenkin niin koville kierroksille, että unohdin kokonaan syödä ja juoda, ja sitten ihmettelin, miksi minua huimaa niin kovasti eivätkä jalat meinaa kantaa. Onneksi lopulta tajusin, mistä olin kyse, ja saatoin ravita itseni työkuntoon illan hierontarupeamaan.
Kummallista tietää, että muutto alkaa kahden viikon kuluessa. Että joku muu asuu täällä ensi talven yli. Että meillä on toisen muotoiset ikkunat.
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Onneksi olkoon! Eihän meillä ole täällä pysyvää asuntoa. Pian on toisenmuotoiset ikkunat, maisema ulos niistä. Tosenlaisia moni muukin... Sattuu kovin hyvin minunkin elämään, ja lähitulevaan.
Tuo kommuunielämä jotenkin vaikuttaa nyt niin kiehtovalta, että melkein jo tarjoidun ehdokkaaksi: minähän jo melkein tunnenkin suurimman osan teistä muista. No jaa, yhden hyvinkin, mutta sehän auttaisi kovasti muihin tutustumista. Ehkä tilanne sittenkin olisi vähän erilainen, jos olisimme myös tavanneet. Nyt sen sijaan minun on edelleen helppoa jatkaa omia muuttosuunnitelmiani pois Espoosta Hankoon, ison meren ääreen.
Rohkaisee kovasti lukea suinpäisyydestänne (=rohkeudesta hypätä uuteen, vailla pelonhäivää). Minulle tuo Hanko-projekti on välillä ollut vaikea. Johtuu varmaan, että ei ole ympärillä kolmea muuta elättämässä ajatusta.
Niinpä. Yksin sitä on säikympi. Puhuin tästä juuri eilen yhden tytön kanssa, joka tuli katsomaan asuntojamme, jotka nyt vapautuvat vuokralle vapuksi saakka. Hän sanoi, että meillä on aina toisemme, meitä on niin monta, hän on yksin.
Muistin hänen niin sanoessaan kouriin- tai pikemminkin palleaantuntuvasti sen, miltä tuntui yksin eläessä, kun tiesi oman vuokrasopimuksen loppuvan kuukauden päästä eikä ollut vielä tietoakaan seuraavasta paikasta. Se on hyvin heittäytyvä tunne. Siinä ei tunnu sellaista tapahtumisen virtaa, jonka varaan voisi jättäytyä turvallisin mielin, vaan pikemminkin halu jarruttaa ja tapahtumisen pyörteen kaikennielevyys ja tunne, että reagoi auttamatta liian hitaasti, ettei tule selviytymään jne.
Ja silti: selviytyihän siitä kaikesta.
Jaa Juha, kai me silti voimme tavata, jos kerran asut noinkin lähellä. Voisit tulla vaikka uuteen kotiin teelle joskus. :)
Kiitos, oikein mielelläni. Vaikka blogini ei vieläkään pyöri, näet varmaan sp-osoitteeni siellä, jota kyllä käytän: eli näkemisiin lokakuussa.
Lähetä kommentti