perjantai 17. syyskuuta 2010

Anteeksi pyytämisen hätä

Onkohan anteeksi pyytäminen jollekin helppoa? Minusta se on kammottavan vaikeaa. Enkä nyt tarkoita semmoista "pahoittelen, mutta" -muotoa vaan sitä tunnetta, että on tullut törppöiltyä oikein olan takaa ja että ei voi mitenkään sietää itseään ellei sitä asiaa käy läpi törppöilystä kärsineen kanssa.

Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.

Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.

Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.

Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)

Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?

Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.

Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.

Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.

Mutta.

Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.

Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.

Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.

Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.

10 kommenttia:

Neitoinen kirjoitti...

Drama queen!

Ei ihmisen tarvitse - tai oikeastaan edes pidä - olla koko ajan antennit töröllään kuin ilmapuntari toisten ihmisten suhteen. Bonuksena tulee aivan turhaa omassa päässään pyörittelyä, kun miettii, että miksiköhän sen nenä oli sellaisessa asennossa ja mitäköhän se oikastaan tarkoitti kun sanoi niin...Ajanhukkaa.

Kun menee pötkölleen, kannattaa laittaa puhelin kiinni!

Jos se on jollekulle mahdolliselle puhelimen kautta tavoittelijalle ongelma, voinee puhua luottamuspulasta.

Veloena kirjoitti...

Hmm, kun vain muistaisi sitten laittaa sen auki... se on kohdallani suurempikin ongelma. :D

Välillä se unohtuu päiväkausiksi kiinni. Enkä tiedä, missä se on. TOisaalta se on kyllä armoitettu tila, toisaalta se joskus sotkee asioiden hoitamisen ajallaan ihan pahimman kerran.

Juu, tiedän, että suuri osa ihmisistä pitää minua epäilemättä hirvittävän rasittavana ihmisenä. Mutta miten antennit käännetään pois päältä tai pienemmälle herkkyystasolle? Entä jos tarvitsee tunnesäätelyn apua toiselta? Eikö sitä silloin ole sallittua pyytää? Nämä ovat tämmöisiä käytännön kysymyksiä pitämis- ja tarvitsemistason sivusta. Sinänsä olen itsekin sitä mieltä, ettei tarvitse olla, mutta en ole valmis sanomaan, että EI PIDÄ olla, koska tuppaan itse pitämään herkemmän sorttisista ihmisistä katastrofeineen kaikkineen, kunhan he pystyvät kommunikoimaan ajatuksiaan. Kaipa se on tottumuskysymyskin.

lupiini kirjoitti...

Minulle anteeksipyytäminen on sinällään helppoa, mutta huomaan alkavani pahoillani varmuuden vuoksi perua ihan kaikkea sanottua, vaikka sanotussa olisikin ollut jokin johtoajatus ja aiheellinen pointti. Koska suuttuessani tai pahastuessani saatan kasvattaa asiasta päässäni vuoren korkuisen, saattaa konfrontointini ja/tai anteeksipyyntöni olla jotenkin ylimitoitettu, joskus haluaisin vain kieriä maassa ja ulista armoa, kun tuli oltua niin tyhmä ja inhottava. Eikä siinäkään sitten viime kädessä ole järkeä, koska tarkalleen ottaen mitään sanottua ei saa takaisin ja sillä anteeksipyynnöllä, joka ei poi'i muutosta, ei ole hirveästi merkitystä. Olenkin vähentänyt omaa anteeksipyytelyäni ja pyrkinyt siihen, että voin seistä sanojeni takana. Mutta on se vaan helkutin vaikeaa, huoh.

Parhaimmillaan kai anteeksipyyntö omissa elämän törmäyskursseissa toimii lopullisena pisteenä eripuralle. Se sulkee riidan tai kiistan, vapauttaa halaamaan ja kohta vähän nauramaankin sille, että meni taas sillä lailla kuohumaan yli.

Minäkin olen muuten tänään itkenyt pyytäessäni anteeksi rakkaalta ystävältä sitä, että olin pemssinen draamakuningatar. Ja nauranut heti sen jälkeen. Joku aika iso harmaa möntti irtosi rinnan päältä siinä samassa, eikä ole palannut.

Veloena kirjoitti...

On muuten hurjan vaikeaa hahmottaa, pyytääkö anteeksi liian helposti vai liian vaikeasti. Enemmän olen itse saanut jälkimmäisen kaltaista palautetta, että on odotettu minun pyytävän anteeksi ja loukkaannuttu, kun en ymmärrä tehdä niin. (Olen toisin sanoen täysin missannut sen, että toinen on jollain tavalla kokenut toimeni loukkaavina.)

Sitäkin yllättävämmältä tuntuu saada päinvastaista palautetta... :D

Tuo draamakuningatar oli itselleni täysin tuntematon kyökkipsykan termi toissakesään asti, jolloin Eufemia koetti selittää sitä vesijuostessamme. Olin jo ehtinyt unohtaa koko mokoman. Itse olen puhunut lähinnä herkistä ihmisistä ja kipukohtaan osumisesta. Minusta se tuntuu jotenkin empaattisemmalta sanavalinnalta, sekä toiseen että itseen kohdistuessaan. Harvemminpa sitä kuitenkaan oikeasti ärtyy - tai siis, ainakin harvemmin minä ärryn - siitä, että toisella/itsellä on nyt jotenkin vaikea olla ja että häntä/itseä olisi hyvä tukea asian selvittelyssä. Jotenkin tuollainen määritelmä, että "kärpäsestä on paisuteltu härkänen" vain kuulostaa minun korviini siltä, että toisen (tai oman hetkellisen moodin) maailmaan ei edes haluta asettua, ei haluta nähdä, miten vaikealta jokin voi hetkellisesti tuntua. Mikä taas kuulostaa ongelman vähättelemiseltä ja kiertämiseltä sen sijaan, että sitä voitaisiin tutkia ja käännellä uteliaasti. Koska eihän sellaista ongelmaa, jota ei läpikotaisin tunne, voi ratkaista kuin onnenkantamoisen kautta, eikä minusta kipukohdissa ole kyse mistään niin vähäpätöisestä, että sitä kannattaisi jättää onnenkantamoisten varaan.

Vaarallisemmalta oikeastaan tuntuu se, että hahmottaisi itsensä niin, koska ei itseä ehkä kannata nimitellä ja leimata.

Et sä musta ainakaan, Luppis ihana, draamatar ole. Draama on jotakin valittua, eikä omaa elämismaailmaa niin vain valita. Hetkessä. Pitkällä tähtäimellä kyllä jossakin määrin, mutta se vaatii niiden hetkien kohtaamista.

lupiini kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta!

Olen ihan parin viime viikon kanssa törmännyt pariin kertaan tilanteeseen, etten oikein voi luottaa omiin tulkintoihini. Ahdistun jostain melko vähäpätöisestä tapahtumasta, käännän sen itseeni ja jonkinlaisessa tormistautumisen imussa lähden suurieleisiin selvittelyihin. Riippuu hirveästi ihmisestä, miten tämä otetaan vastaan, ja myös sen ihmisen kulloisestakin tilanteesta, että kuinka vahvoilla itse on. Taannoin pahastuin eräälle ihmiselle, joka on ihan kiistattoman tahditon ja joskus jopa ihan vaan vittuileva, ärsyyntyy muihin herkästi eikä aina osoita tilannetajua. Ja on sitten taas tämän vastapainoksi hauska ja terävä tyyppi jonka seurasta nautin. No, otin pari viikkoa liian myöhään puheeksi sen, että pahastuin enkä siksi halunnut vähän aikaa tavata, että seura, jossa tunnen jatkuvasti joutuvani pistellyksi, ei jaksa pitää minua vahvana ja hyväntuulisena. Lopputulos setvinnästä oli, että minä pyysin anteeksi ja sovittiin, että "unohdetaan koko juttu". En usko, että unohdamme, kumpikaan. Enkä valitettavasti usko sitäkään, että tuosta konfrontaatiosta oli hirveästi hyötyä, tämä ystävä ei toiseksi muutu, enkä muutu minäkään. Kai clou olisi ilmaista mahdollisimman selkeästi ja nopeasti, että nyt ylitettiin oma mukavuusalue kirkkaasti. Ettei asia tulisi esille viiveellä ja hämmentäisi siten toista. Mutta onhan se kans ihan tutkittu juttu, että reaktiot tulevat viiveellä.

Nämä reaktiot tulevat itsellä selkeästi silloin, kun on jotenkin heikoilla, syystä tai toisesta. Nähtävästi hormonit triggeröivät näitä oloja huomattavasti: olin ihan unohtanut, kuinka voimakkaasti reagoin ennen kuukautisia (puolitoista vuotta ilman niitä eläneenä) ja siten on myös helpottavaa, kun omalle sensitiivisyydelle löytyy selitys. Mutta on totta, että itsensä draamakuningattareksi nimittäiminen on tavallaan tunteidensa mitätöintiä, joskin sitten toisaalta itselle nauraminen asettaa asioita oikean kokoisiksi. Mutta on mulla joku issue tämän asian kanssa selkeästi, kuohahdusherkkä temperamentti yhdistettynä jonkinlaiseen opittuun "ei pidä ottaa niin vakavasti"-uskomukseen poikii turhan usein tilanteita, joissa pyytelee anteeksi. Taidanpa pyytää vihdoin ikuisuuslainassa olleen skeematerapiakirjan takaisin ja tehdä vähän trippiä omaan mieleen :)

Neitoinen kirjoitti...

Tuosta anteeksipyytämisestä muuten, että mikä siinä on vaikeaa?

Sekö, että ei olekaan ollut omien odotustensa mukaisesti "täydellinen" kun on tahtomattaan pahoittanut toisen mielen?

Minusta on kamalan helppoa sanoa "anteeksi, en tarkoittanut loukata", halata, silittää toisen päätä tai jotakin muuta kohtaa ja that"s it. (En kyllä muista että minä vuonna ja missä tilanteessa olen viimeksi pyytänyt anteeksi tai minulta on pyydetty anteeksi - ei ole tullut sellaisia törmäyksiä että joku olisi pahoittanut mielensä.)

Netissä on ihan pätevä skeematerapiatesti!

Drama queen on minun kielenkäytössäni sellainen, joka pyörii hiukan liikaa omien motiiviensa ja ajatustensa ja tekojensa (=oman napansa) ympärillä - siihen nähden, että täällä pallolla tallustelee aika monta muutakin! Tavallaan ottaa itsensä hiukan liian vakavasti.

Lieneekö ihmistä (naista?), joka ei ainakin jossakin kuukautiskiertonsa vaiheessa heikkona hetkenä äityisi drama queeniksi :)

walopää kirjoitti...

Oman napansa ympärillä pyörii mielestäni se,joka EI TIEDOSTA omia motiivejaan.
Kun käyttää ensin energiaa omien motiiviensa selvittämiseen, voi seuraavaksi nähdä muutkin olennot ja heidän tarpeensa selvemmin.Mikä vuorostaan johtaa todennäköisemmin rakentavaan vuorovaikutukseen.

sanavahvistus: ingsti :P

Veloena kirjoitti...

Walopää: Oh, ingsti :D
Itse olen kyllä aika huono analysoimaan motivaatioita. Vaikka tokihan niiden konfliktit tuntee jumittamisina. Ehkä anteeksipyytämistäkin voisi ajatella niiden kautta: haluaa olla tuottamatta tuskaa, haluaa lähentyä, ja sitten samalla pelkää jotenkin sotkevansa kaiken sanomistensa tökeröydellä.

Luppis: Hmm, ehkä tavoitteena voisikin olla, että vaikka kumpikaan ei muutu (ja huuh, totta kai te muututte, mutta ette vain siihen suuntaan kuin suunnittelette :D), toisen reaktiota oppii ymmärtämään ja kuuntelemaan...? Ei kaikkien kanssa kyllä tule parhaiksi kavereiksi ikinä, sen on jo tähän ikään oppinut. Mutta hyväksi kaveriksi voi silti tulla, jossain vaiheessa sitä vain hymyilee toisen töksinälle. Eh, oppiapa sama tekemään omalleenkin... :D


Neitoinen, tuota vaikeutta koetin juuri kuvata kirjoituksessa. Huooh, en ilmeisesti kovinkaan selkeästi. :) No, ei kauhean yllättävää, selkeys on tunnetusti työn takana, ja työtä vielä edessä... Oma vaikeuteni ehkä liittyy eniten siihen, että monesti kun minulla on ollut sisäinen tarve pyytää anteeksi, kun epäilen mokanneeni pahasti, tuosta anteeksipyynnöstä on tehty pilaa tai siitä on jotenkin loukkaannuttu, tms. Ja sitten toisaalta, vieläkin useammin minulle on suututtu siitä, etten ole pyytänyt anteeksi, ja toisen mielestä minun olisi pitänyt, mutta kun en ole edes huomannut loukanneeni mitenkään, niin en ole tajunnut tietysti anteeksikaan pyytää.

En siten oikein uskalla luottaa tulkintoihini siitä, milloin on sopivaista pyytää anteeksi. Niinpä kun tuntuu siltä, että nyt olisi sen hetki, pelkään jotenkin suututtavani toisen hankaluudellani.

Tietysti useimmat epäselvistä tilanteista sattuvat puhelimessa tai kirjoittaen. Harvemmin kasvokkain, siinä vihjeet ovat niin selvästi nähtävissä. Ja tosiaan - se on paljon helpompaa, jos voi halata tms. Tuntuu, että sanat jättävät liikaa ulkopuolelle, samoin puhelinääni.

Eipä ihme, etten tykkää hoitaa oikeasti tärkeitä asioita puhelimessa tai kirjoittaen. Ja vuosi vuodelta käyn siinä yhä vastahakoisemmaksi.

Veloena kirjoitti...

Kiitos, Neitoinen, tuosta kysymyksestä, mikä tarkalleen anteeksi pyytämisessä on pelottavaa. Pää tässä vaan hurraa, kun mietin asiaa. :D Luulen, että kyse on jostakin semmoisesta, että minun on vaikeaa ymmärtää ihmisten voivan pitää itsestäni tai edes hyväksyvän oikeuteni olla olemassa, ja että siksi jotenkin kaikki törmäysalttiit kommunikaatiot (kuten anteeksipyytäminen) tuntuvat vaaravyöhykkeiltä, joissa toinen äkisti voikin huomata, miten karmea otus olen, ja päättää, ettei mitään pieleen mennyttä haluta enää korjata.

Ihmissuhteiden rikkoontumisen ja korjaamisen idea on minulle aika uusi. Samoin sen, että erimielisyydet unohdettaisiin. Malli, jonka olen kotoa saanut, ja josta koetan etääntyä tietoisesti, esittää, ettei erimielisyyksiä unohdeta vaan niihin palataan kerta toisensa jälkeen todistellen sen avulla, miten roisto on ollut ja miten toiset ovat siitä kärsineet. Pidän huomattavasti enemmän rikkoontumisen ja korjaamisen mallista, missä lähdetään siitä, että voidaan oppia toimimaan yhdessä ja että sattuneet loukkaukset voidaan saada sovittua. Stressin alla on vain hurjan vaikeaa onnistua mieltämään, että rikkoontumisen ja korjaamisen malli on mahdollinen, myös tässä ja nyt.

Hyvä kysymys, avasi paljon. :)

Neitoinen kirjoitti...

Pidäkin Veloena mielessäsi, että vaikka meitä tallustelee täällä kuusi (vai seitsemän) miljardia, jokaisella on yhtä arvokas ja tärkeä paikkansa ja yhtäläinen ihmisarvo eikä kuvio olisi täydellinen ilman Sinua! :)