perjantai 6. lokakuuta 2006

Pyöräretkellä sisätiloissa

Tapaamme kujalla puoli kahdeksalta. Vii näyttää uniselta otsatukkansa takana. Poljemme aamuliikenteen seassa kohti uimahallia, solahdamme pukutiloihin. En ole varma, tulenko kipeäksi, mutta päätän vesijuosta joka tapauksessa. Usein lempeästi liikkuessa flunssanalut unohtuvat pukuhuoneen puolelle. Vai saunaan?

Olen nukkunut, saanut nukuttua monta tuntia, joten alan palautua takaisin siksi kehoksi, jonka tunnen. Pystyn taas hymyilemään. Muistan, kuinka rakastunut olen. Kävelemme suihkuista altaalle vesijuoksuvyöt jo valmiiksi ympärillä.

Pari tuntia myöhemmin, syötyäni työhuoneeksi kutsutussa komerossa suurimman osan keskiviikolta jääneistä sormiruoista, talutan pyörän teollisuushissiin ja matkustelemme kerroksesta toiseen. Harvemmin olen retkeillyt sisätiloissa pyörää taluttaen, mutta kaikkeen tottuu eikä sisällä ainakaan sada. Vedän pipon päähän vasta valojen luona. Unohdan oikaista sukkien pitsisuut (sukat näkyvät tyylikkäästi minihameen helman alta) ja koetan pysyä aisoissa, vaikka tietysti se on vaikeaa.

Luonnollinen on perjantaisin suunnilleen sama kuin voltteja heittelevä.

En päästä sisäistä klovniani vauhtiin, sillä tiedän, että ihmiset eivät kuitenkaan uskoisi, että kyse on minusta. Sillä tavalla he katsovat lapsuuskuviakin uudestaan, vähän otsa rypyssä - sinä, tässä puussa, ylösalaisin? Voin vakuuttaa, että useimmissa lapsuuskuvissani on vähintään armeijallinen karvaeläimiä tai ulkotila. Yleensä hymyilen niin, että naama on vieläkin leveämpi kuin normaalisti. Jalat venkoavat. Kui kui. Päässä on joulukuusenkranssia tai silmillä lasittomat pinkit kehykset ja huulipunaa puoli naamallista. Jalassa äidin korkokengät. Vielä yksi kuva pliis.

No, nyt pitää olla asiallinen. En osaa päättää, hymyillä vai ei. Kumpaakin on kokeiltu koulukuvissa, enkä ole varma, kummat tulokset puhuvat enemmän puolestaan. Tavallaan hymyillessä on helpommin lähestyttävän oloinen, mikä on hyvä, sillä en ole möreä keski-ikäinen setä. (Enkä oikeastaan taida enää pelätäkään niitä niin paljon, en viime talven jälkeen. Taisin kasvaa talvella aikuiseksi tai jotakin.) Mutta toisaalta, naamani on sen verran pyöreä, että oikeastaan minun pitäisi kai vetää poskia sisään. Lisäksi kärsin ystäväni Viin tavoin siitä, että joku on kerran sanonut minua Benny Hillin näköiseksi. Näen Benny Hillin joka ikinen kerta peilistä, etenkin laskuhumalassa. (Paha kyllä, taitaa olla niin, että minulla on myös Benny Hillin luonteenlaatu.)

On enemmän puolia kuin kerkiän luetella enkä oikeastaan ehdi miettiä sitäkään, hymyillä vai ei, kun kuvat on jo otettu. Manaan ajattelemattomuuttani - muistin illalla miettiä vain vaatteet valmiiksi, en ilmettä. Pitäisihän minun tietää. Olen harrastajavalokuvaajan tytär ja monen harrastajavalokuvaajan nykyinen tai entinen ystävä ja koulutoveri. En pelkää kameroita vaan mikrofoneja. Toisaalta, ilmettä tuskin näkyy kuvassa, koska olen siinä incognito. Jos tahdon tulla tunnistamattomaksi, voin vetää lampunvarjostimen päähän ja vaieta. (Paitsi etten enää voi, sillä tämän kirjoitettuani asia on niin, että jos näet vaitonaisen lampunvarjostin päässä liikkuvan ihmisen, tiedät sen olevan minä jonkinlaisessa en-tahdo-tulla-havaituksi -kammossani.) Ihminen on helppo tunnistaa, mutta tunteminen on vaikeaa. Kuvittele, ja erehdyt.

En osaa nyt sanoa muuta kuin että on perjantai ja minulla on yksi stressinaihe vähemmän. Se tarkoittaa, että olen aika lalalalalallalla. Saan seistä junalaiturilla ja rakkaani tulee tänne. Tänään jo, loistavaa. Siivoan kämppää, raahaan postiin vapaaehtoistyönäni sataseitsemänkymmentäkuusi kirjettä ja oikoluen rahatyönä toisten tekstiä, josta tulee kirja ihmisille, jotka eivät osaa käyttää internetiä. (Aihe ei ole internet, mutta kaikki tiedot löytyvät sieltäkin. On paljon ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä.) Elämä on yksinkertaista. Alkuviikkojen paino on liikaa, liian kovaa ja metallinmakuista. Mutta perjantaina, viimeistään, askel on äkisti kevyt, pyörä vastaa päkiään ja istuinluihin.

Enkä ole tulossa kipeäksi, ehei. Eihän nyt toki viikonlopuksi.

1 kommentti:

lupiini kirjoitti...

Hihihii, nauroin ääneen tuossa Benny Hill-kohdassa. Tunnen oikean Hill-kloonin, etkä kuvien ja yhden tapaamisen perusteella muistuta kyllä kumpaakaan, siis kloonia etkä the real Bennyä. Ehkäpä vertaaja sekoitti sinut joihinkin niistä sievistä naisista, joita pyörii Bennyn ympärillä :P