maanantai 2. lokakuuta 2006

Avaruusaluksessa

Avarissa tiloissa on jotakin uhkaavaa. Pinnan allakaan ei ole piilossa, sillä turkoosin lävitse liikkuu pronssisammakkojen harppuunoita pohjanmuotoja myötäillen. Sammakot on vyötetty niukkoihin uimahousuihin. Välillä ne tulevat haukkomaan henkeä vesijuoksuradan päihin, nousevat sormenpäät edellä pintaan, sillä illalla hyppyaltaan reunoilta pulahtelee ja posahtelee veteen jos jonkinlaisia kolmiulotteisia kappaleita.

Kappaleita, bodies. Muistan hämmennykseni Hobbesista tenttiin lukiessa. Että Hobbesille oli oikeastaan vain bodies. Kehoja, ajattelen silloin. Kappaleita, tracks. Jälkiä. Pääni refraktoi veden säännönmukaisuudella, runttaa ja venyttää, laittaa kiinteän lihan tanssimaan luikertelevaa huilutanssia kaukana putkinäön alapuolella.

Väistän miehiä allaspäädyissä, päädyn juoksemaan elliptistä rataa. Ikkunoiden takana on jo yö valolla mitattuna. Syksy, siitä ei ole epäselvyyttä. Kukaan muu ei ehdi, jaksa. Olen yksin ihmisten keskellä, voin keskittyä hengittämiseen ja pronssisammakoiden arastelemiseen. Lapset läsähtelevät veteen kaoottisesti. Kuvittelen olevani avaruusaluksessa, jossa harjoitellaan kuukävelyä uima-altaissa. Juoksen kungfujuoksua, loikin näkymättömien kääpiökraaterien laidalta toiselle.

Vähitellen liika höyry pihisee ulos, pystyn keskittymään kainalon takaosaan, lavan aluseen, vatsalihaspanssariin, rukoilemaan lihassäierukouksiani. Päälakeni venyy ylöspäin, työntää näkymätöntä koria yhä ylemmäs. Mitä korissa on? Ei ainakaan snorkkeleita. Hedelmiä ehkä, betarypäleiden terttuja, maatiaispäärynöitä. Jos alkaisinkin päärynänviljelijäksi. Varpaat puolestaan venyvät yhä alemmaksi, niihin on kiinnitetty koukuin sievät pienet hopiapunnukset. Kling kling, sanovat tiu'ut, tanssin kevyenä ja lantio pitkän käärmemäisenä reunalta reunalle ja pyörrän pakoon pronssisammakoiden edestä.

Viimein minulla on mies, joka on tyytyväinen jokaiseen ruumiinosaani. Ja mieleeni, ja siihen, että minusta vuotaa sanoja täysin kaoottisesti. Sanoja, liikettä, eleitä. Kaikkea turhaa maailmassa, jossa pitäisi asettautua yhdeksi hammasrattaista. Viikonloppuna meitä on jo kehotettu miettimään häitä ja asunnon ostamista. Olen kamppaillut, jottei leukani loksahtaisi auki. Sanonut jotakin sellaista, että suuria asioita kannattaa harkita rauhallisesti.

On monia asioita, josta minun on pakko kai ajatella, etten piittaa niistä. En jaksa hoitaa kynsiäni, värjätä kulmakarvojani riittävän usein, kehossani on aina pehmeitä kohtia ja ilmeissäni epävarmuutta. Toisinaan käy, että joku huutaa kadulla, mutten keksi mitään sanottavaa, ja jälkeenpäin olen siitä vain onnellinen, koska tuskin olisin ollut riittävän selkeä ja rakentava kuitenkaan. Ja jos joku suuttuu, saatan olla vastaamatta sähköpostiin kaksi vuorokautta, koska tahdon vastata vasta kun olen tarpeeksi pehmeä, peloton ja rauhallinen, vasta kun onnistun itse itkun sijasta nauramaan toisen raivolle.

Muistan sen kerran, kun luen jostakin lehdestä, että valtaosa nuoria tyttöjä keskittyy vatsansa sisään vetämiseen. Kiitän onneani siitä, että olen rumempi sisar, joka on hyväksynyt jo varhain sen, ettei ole se tyttö, johon hurmaannutaan. Että on se, joka puhuu enemmän kasvien ja eläinten kuin ihmisten kieltä. Uimahallissa ainoat kasvit ovat nekin muovia. Voiko niitä oikeastaan kutsua puiksi?

Barbitytöillä ei ole rasvagrammoja missään kohdin kehoaan. Mietin, mitä heidän aivoilleen kuuluu. Miten he elävät. Tai pronssisammakot. Barbitytöt katselevat pronssisammakoita, mutta eivät samalla tavoin lievän paranoidisti kuin itse teen. En osaa kuvitella lihasmiesten elämää. Ylipäänsä, en osaa kuvitella pronssisammakoita päällysvaatteissa. Enhän ole ikinä ollut miesten pukuhuoneessa ja nähnyt, kuinka takeista kuoriutuu sammakko koteloituakseen niihin uudestaan liikuntatuokion jälkeen.

Naiset olen nähnyt, olen nähnyt kuinka kynsiä leikataan, kuullut leikkurin nakseen ja kiristyvien kengännauhojen narahduksen, selinkin pystynyt päättelemään, milloin urheilutoppia kiskotaan pään yli. Kiusallisinta on jäädä vangiksi topin sisään, olla vangittuna rinnat paljaina toppi kasvojen edessä, haroa epätoivoisin sormin ilmaa, joka ei auta, tietää toisten kuulevan. Vängyrrellä, taipua, vuoroin kaventaa, vuoroin loitontaa kyynärpäitä, työntyä ihmeen kaupalla ja hiukset riistäytyneinä lavanvälinen alue edellä ulos vaatteen elastaanikahleesta. Ei ole lupa huutaa apua topin sisältä, se olisi liioittelua. Ja topin on oltava tiukka tai rintoihin sattuu kovasti tunnin lopulla. Tiedän, kuinka toppatakkien sisältä kuoriutuu tanssijattaria ja pelottomia uimareita ja kuinka he kääriytyvät villoihin uudelleen, uneliaat suihkunjälkeiset tyytyväiset sudet, livahtavat pakkasiin ja pimeyksiin, tiehensä. Mutta pronssisammakot ovat arvoitus. En ole koskaan seurustellut lihaksikkaan miehen kanssa. En tunne heihin vetoa, he ovat jollakin tapaa liian kliinisiä, näyttävät käveleviltä panssareilta.

Rullaan flamencokäsiä veden sisässä. Vannon itselleni, että huomenna, huomenna varmasti, menen katsomaan sen hemmetin satulatuolin. Pian taivaasta sataa rahaa, saan selän, joka ei suutu. Mutta jotkin asiat pysyvät ennallaan. Taloyhtiöni ala-aulaan on ilmestynyt hallitukselta lappu, jossa kielletään pyörien säilyttäminen ulkona pyhäinmiesten päivän jälkeen. Pyörät pitää säilyttää kellarissa, jonne on pitkät, jyrkät portaat, sillä pyörien kohdalle tehdään lumikasa. On silkkaa mahdottomuutta kantaa pyörä alas ja ylös joka kerta sitä tarvittaessa. "Taloyhtiö pahoittelee talvipyöräilijöille tästä aiheutuvaa vaivaa" ja asentaa myötätunnon eleenä kellariin seinätelineen - johon ei tietenkään kiinteäkorillista pyörääni pysty nostamaan.

Mietin vettä juostessani, kuinka selviän talvesta ilman pyörää. Lumihangessa töihin kävelee siinä tunnin. Se tarkoittaa, että kolmen ja puolen tunnin työvuorosta tulee oikeasti viiden ja puolen tunnin pituinen. Järkevää yhteyttä ei oikeastaan ole, joukkoliikennevälineinkin matkaan kuluu yli puoli tuntia vastineena vartin pyöräilylle. Sitä paitsi silloin liikunta uhkaa jäädä turhan vähälle. Toisaalta, kävely on ilmaista hupia ja pitää kuntoa ihan siedettävästi yllä. Tai sitten pyörälle on löydettävä turvallinen parkkipaikka jonkin lähitalon pihalta.

Sitten muistan, että minun piti olla avaruusaluksessa, koska ikkunoiden takana on niin mustaa, että on kuin uimahallin kloorinhajuinen, kliininen ja tarkasti valaistu panoptikon leijuisi ja pyörisi ylväässä yksinäisyydessään tyhjyydessä, kaukana, kylmässä. Ei avaruudessa murehdita pyörien parkkipaikoista! Hengitän kahdeksan askelta sisään, pidätän neljä askelta, kahdeksan askelta ulos, pidätän neljä askelta. Nousen ja lasken suurin kaarin.

Tänään en törmää kuitenkaan jäävuoriin enkä muihinkaan kiinteisiin suuriin kappaleisiin. Atlantti on kaksikymmentäviisi metriä leveä ja ylitän sen lukemattomat kerrat. Ajatella, valtameri avaruusaluksessa. Olen käynyt läpi kaikkien kanssajuoksijoiden elämäkerrat monesti ja hämmästynyt, kuinka monenlaisia elämiä yksille kasvoille saattaa manata.

Kun olen juossut tunnin, saan nousta ja käydä venyttelemään. Pohkeet ovat kireät, kipeät, lavat jumissa. Mutta en ole enää huolissani enkä levoton. Asiat järjestyvät epäilemättä jälleen yksi kerrallaan. Istun turkkilaisessa saunassa, kunnes olen nestehukasta heikkona. Kun käännän avainta kaapin lukossa, jännitän, ovatko tänne pyöräilyni jäljet edelleen tunnettavissa.

Ovat ne. Verryttelyhousujen takamus ei ole edelleenkään kuiva pukiessani ne päälle.
Satulan kuva perseessäni astun avaruuteen toisen kerroksen ovesta ja osaan hämmästyksekseni hengittää painotonta, hapetonta tyhjyyttä.

3 kommenttia:

Peggy G. kirjoitti...

Ihmettelit barbityttöjä, rasvattomia ja timmejä. Ihan ilman kateutta sanon, että nälissään oleva ihminen ei jaksa, pysty, halua ajatella mitään sen syvällisempää kuin masun vetämistä sisään. Ja tästä syystä naistenlehdet ja vastaavat myyvät. Joku Kierkegaard menee kevyesti yli hilseen, mutta Annan julkimohaastattelun pystyy nippa nappa lukemaan, vaikka aivo huutaa ravintoa ja päätä särkee, väsyttää, viluttaa.

Kyllä syöminen ja nollaa suurempi rasvaprosentti ovat ajattelun edellytyksiä nekin, pakko sanoa..

Kaisa Maria kirjoitti...

Barbi on kaunis niin kauan, kunnes iho alkaa painua rypyille ja kynnet haurastua. Sen jälkeen barbi näyttää siltä, että on elänyt parhaat hetkensä.

Sen sijaan Nainen on kaunis. On vain. Naisenkin iho painuu rypyille ja kynnet haurastuvat, mutta mitäpä sen väliä. Antaa vatsan vapautua puristavan vyötärökaitaleen alta, antaa hiusten olla sotkussa. Kunhan hymyilee. Lopulta, ajattelen näin, kauneudessa ei ole kyse mistään muusta -

joistain ihmisistä jokin sisäinen valonlähde tiukkuu niin itsepäisesti valoa, että se huokuu heistä ihon läpi. Sellainen valo on todennäköisesti itsensä hyväksymistä, iloa itsestä. Siinä ei enää ole kyse mistään kynsien laittamisella hankitusta nätti tyttö -identiteetistä, vaan siitä, että on syy hymyillä.

Voi taivas, herkistyn. Kyllä hymyilevät ihmiset ovat kauniita. Sellaiset hymyt, jotka purkautuvat ulos, joita ei voisikaan pidättää.

Jos on pakko vetää vatsaa sisään jatkuvasti, menee kaikki energia kai huulen puremiseen. Entä se hymy sitten...?

Kaikenlisäksi suklaa on hyväksi sydämelle. Niin kai naurukin.

Saanko linkittää sinut? Pidän sanoistasi.

Veloena kirjoitti...

Tietysti saa linkittää...

Barbitytöissä minua hämmästyttää eniten heidän kykynsä sietää nälkää. Sillä pakkohan heillä on nälkä olla. Vai eikö ole?

Pitkälle on tultu. Kymmenen vuotta sitten ajattelin eräästä tuttavastani, että hän on sopivan paksuinen ja että minunkin pitäisi kai olla sellainen - mutta en jaksanut, tyypillistä kyllä, edes yrittää, sillä niinhän se on, ettei Kantia ja kumppaneita VOI lukea nälkäisenä, siitä ei vain tule mitään, yhtikäs mitään... samalla tavoin kuin niitä ei voi lukea kaljapöhnässä eikä väsyneenä eikä kofeiinikiessäkään.

Vasta pari vuotta myöhemmin tyttö debytoi kirjoittajana kertoen anoreksiasta, jota sairasti.

Kyllä vilutti, kun tajusin katselleeni anoreksiaa sairastavaa tyttöä sopivan kokoisena mallina, jonakin, mihin pitäisi pyrkiä, jos jaksaisi.

Ja olin onnellinen, etten itse ollut jaksanut, viitsinyt, ehtinyt, kaikelta kirjoissa nuuhjaamiselta, edes yrittää. Samana vuonna gynekologi sanoi, että meinaan lipsua alipainon puolelle. Se tuntui kummalta. Kun on koulussa saanut kuulla olevansa läski, läski-imagoa kantaa mukanaan niihinkin vuosiin, kun on alkanut näyttää yhä enemmän liikunnalta, jota tekee sen pakosta, että selkä ja pää pysyvät ehjinä ja polvivammat jokseenkin kivuttomina.

Surettaa ajatus, kuinka monta älykästä tyttöä hiljaa laihduttaa aivonsa ja viitseliäisyytensä paneutua asioihin pois.

Omalaatuista... nyt on alettu puhua siitä, kuinka miehetkin ovat alkaneet sairastua anoreksiaan.