Klikkaa alta

UUTEEN OSOITTEESEEN

Heittäytyy hankalaksi & heittää hyvästit

Olen pahoillani, koska aion aiheuttaa harmeja sinulle, jolle en niitä soisi. Lähetän tällaisen kirjeen tavallisen kortin sijaan.

Mutta tietysti katoan jonnekin muualle kuin ei-minnekään. Kunhan talonmies (kop kop knap knap) herää töihin, hän avaa uuden paikan ovet. Päivitä linkkilistasi ja käy kyläilemässä, sillä tämä on viimeisiä jälkiä tässä asunnossa, toistaiseksi. Täällä tiedän, kuinka ovea pitää töniä, jotta se aukeaa, ja muistan koodinumeron ulkoa.

Uudessa paikassa on toisin, mutta usein nämä asiat oppii nopeasti... esimerkiksi tämä asunto, jossa kirjoitan. Muutin huhtikuun alussa, nyt aamulla varhain on kuin en olisi muualla asunutkaan.

En nyt sano, etten palaisi koskaan. (Tai että palaisin aina, sen puoleen.)

Mutta toistaiseksi jatkun toisaalla.

Koska sellainen on sopivaa ja hauskaa, jääköön (jälleen Kemppisen suomentama - Kemppinen näyttää suomentavan kaiken hauskan) Guillaume Apollinaire tässä viimeiseksi ääneksi. Olen joskus kirjoittanut saman lainauksen ranskaksi ylioppilaskuvani taakse eräälle maahanmuuttajaystävälle , ja tämä on muuttoruno jos mikä, muuttoruno HUUT-laivojen kaupunkiin:

Sitten lehdet syksyn satamassa epäröivät
ja väkijoukon kädet nekin varisivat
hän laski laukkunsa laivan kannelle
ja istui

Valtameren tuulet henkivät uhkauksiaan
ja jättivät hänen hiuksiinsa pitkät märät suudelmat
satamaan päin maastamuuttajat ojensivat väsyneet
kätensä
jotkut putosivat polvilleen ja itkivät

Hän katosi pitkään kuolevaa rannikkoa
vain leikkilaivat lepattivat taivaanrannassa
laineilla ui kukkakimppu ei mihinkään
ja koko Valtameri oli kukassa

Hämärä huone märkien katujen takana

Koetan tehdä töitä hämärässä huoneessa, joka on sattumoisin entisen kotini olohuone. Tai ei se tarkemmin ajatellen sattumaa ole: ei minulla ole avaimia kuin kolmeen asuntoon tässä maailmassa. Yksi on nykyinen kotini, toinen vanhempieni koti, ja kolmas entinen kotini. On vaikeaa keskittyä tekstiin suuressa, hämärässä huoneessa, jonka ikkunalla kukkii tuttu phalaenopsis.

Vaikka laitan mitä musiikkia soimaan, mielialani ei kohene. Koira loikoo lattialla, pieni kissatyttö nököttää pöydän päällä ja tuijottaa uteliaalla pöllönnaamallaan. Olemme täällä kissatytön vuoksi. Olen ensin ajatellut kuljettaa sen pesääni, mutta laskenut sitten tunnit, jotka vietän kotona loppuviikosta, ja todennut, että kuljetusta inhoavalle kissalle on mukavampaa, jos me koiran kanssa kävelemme sen luokse päivittäin tekemään töitä ja leikimme sitten illansuissa tehostetusti Lohi-kollin kanssa.

En ole muistanut, ettei entiseni ole erityisen siisti ja että asunto on kovin hämärä minun vietyä kirkasvalolamppuni mukanani. Niinpä saatuani päivän työt järjestykseen alan täysin järjenvastaisesti siivota entiseni keittiötä. Tyhjennän tiskikoneen, täytän sen toisten kaapimin lika-astioin, painan konetiskitabletin annostelulokeroon ja suljen oven. Väännän intensiivipesun päälle, koska pestytkin astiat vaikuttavat kiillottomilta kaapissa. Mietin, vaikuttaako holhoavalta jättää lappu, jossa muistutetaan, ettei pelkällä eko-ohjelmalla saisi pestä vaan että välillä pitää käyttää korkeaa lämpötilaa. Kone aloittaa hiljaisen jurmutuksensa.

Kävelen vaatekaapille ja nostelen unenomaisessa tilassa loputkin vaatteistani ulos sieltä. Joskus tämä on tehtävä, miksei nyt. On lähes vuosi erosta eikä kukaan ole laittanut minulle deadlinea kantaa loputkin kamat ulos. Tavallaan se on ollut ymmärrettävää, koska olen saanut eteisessä itkukohtauksen, eikä kukaan kai halua siivota toisen jälkiä. Mutta entiseni uusi saattaa muuttaa asuntoon jossain vaiheessa, enkä tahdo, että muuttoaikeita häiritsevät liian tunneherkän hirviöeksän (jollaisena itseni tietysti jäsennän; minusta tuntuu edelleen epämääräisesti siltä, että oman mielenterveyden takia lähteminen ei ole mikään hyvä syy, etenkin kun tulen edelleen entiseni kanssa toimeen ja luotan häneen enemmän kuin useimpiin ihmisiin, joita näen säännöllisesti) sekalaiset kamppeet ja romppeet. Työnnän suurimman osan vaatteista pusseihin ja vien UFFin laatikkoon. Kun suljen laatikon kannen, olo on jotenkin kevyempi.

Nostan valokuva-albumeitani kaapeista. Perjantaiksi pitää hommata pahvilaatikoita, voin muuttaa loputkin muistoni pois. Pahvilaatikoita, jätesäkkejä. Ensimmäisen koirani kuoltua tehdyt polttamattomat punasaviveistokset joutavat ainakin biojätteeseen. Ovathan ne eloisia kissoja ja koiria, mutta niiden rakenne on saanut vaatehuoneessa liian monta kolhua, jotta niitä kannattaisi yrittää polttaa. Huomaan äkisti käyväni keveäksi, iloiseksi, pystyväni tarkastelemaan ikään kuin ulkoa käsin sitä ihmistä, joka istui pari viikkoa sängyssä ja itki tyynyyn ja nousi vain veistämään yhä uusia eläimenkehoja punasavesta. Punasaven olin ostanut aiemmin palkintolahjakortilla eräästä kuvataidekilpailusta. Ostin savea kerralla niin paljon, etten meinannut saada sitä raijattua kotiin saakka.

Sinä päivänä kantamista oli niin paljon ja tunsin itseni niin kassialmaksi, että unohdin kehystetyn, ensimmäisen palkinnon saaneen grafiikanlehteni ilmeisesti raitiovaunuun. Ehkä se on jonkun tuntemattoman kodin seinällä. Sellainen ajatus on jännittävä. Kaupungissa on niin monia tuntemattomien ikkunoita. Jossain tuntemattomassa kodissa saattaa olla grafiikanlehti, jossa nainen istuu sorkkajalkaisessa kylpyammeessa ja lumme kukkii mustasta vedestä nousten.

Vaatehuoneesta löytyy paljon muutakin kiintoisaa. Tylliä, eriväristä suomenlampaan villaa ja merinovillaa huovutusta varten, kirjansidontaliimaa ja sen sellaista. Nopeasti silmäillen näyttää siltä, että kun pakkaan kamani ja raijaan ne vintilleni odottamaan kesää, jolloin ehkä voin tunkea jonkun mökillisen suvun mökkilaiturille huovuttamaan, vaatehuoneesta vapautuu ainakin puolet. Kirjansidontaliiman taidan kyllä viedä kirjastoon, sillä siellä sitä tarvitaan eniten. Nykyään paikkaamme liitoksistaan ratkeilevat opukset kontaktimuovilla tehottomasti, rumasti ja kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti. Jos vien liiman sinne, kenties kirjasto voi ostaa kartonkia, josta voisi taitella painavien opusten selkiä tukevat holkit. Nostelen sängylle pinoon isoäidin sinisen samettimekon, mummun hääpuvun, oopperan poistomyynnistä ostamani bertha-kauluksisen balleriinan mekon ja linnanjuhliin teetetyn kanervanpunaisen iltapuvun. Paljettikoristeltuja rintaliivien irto-olkaimia, kukkaköynnöskuvioiset pitsisukkahousut, farkut joissa on sydämenmuotoiset taskut.

Kaikkea tännekin on jäänyt, luulen heittäneeni ne jos pois, mutta ne ovatkin olleet siellä, odottaneet.

Mukaan tulevien kasa on uhkaavan suuri, mutta en jaksa murehtia. Voinhan viedä iltapuvut vintille ja kaivaa niitä sieltä esiin tarpeen mukaan. Voin pakata lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat tiiviisti laatikkoon. Koetan etsiä erään kansion kuvista LL:ää, mutta en löydä hänen kuvaansa, vaikka tiedämme, että menneisyyksissämme on yhteinen pala, jonka aikana emme vielä tutustuneet.

Vasta kasailtuani ja kiikutettuani kasseja kierrätyslaatikolle tajuan, että teen konkreettisesti sitä, mitä teen myös jollakin toisella tasolla: olen muuttamassa pois, jättämässä taakseni pari hämärää huonetta. Huoneita, joissa kuvittelin asuvani kenties loppuelämäni, joihin kasvoin, jotka tekivät minusta sitä, mitä olen.

Ja muistan, mitä ympäristöesteetikko Arnold Berleant on kirjoittanut maailmalta suojautumisesta. Ettei ole mitään sisätilaa, kotitilaa, sulkeumaa, poteroa, ei kertakaikkisesti mitään alkuperäistä ja ulkopuolisesta riippumatonta tilaa tai itseä, johon voisi sulkeutua. Että sulkeutuminen ja muun ulos sinetöiminen on aina vain illuusio. Tiedän, miksi Berleantin sanat tulevat mieleeni. Ne liittyvät bloggaamiseen, niihin tuntoihin, joita minulla oli hieman yli kaksi vuotta sitten, kun aloitin. Ajattelin, ettei elämässäni ole mitään erityisen kamalaa, josta en voisi puhua julkisesti, vaikka tietenkin on asioita, joista ei tule puhuneeksi ja jotka siten ikään kuin poteroituvat itsekseen. Ja että ajatukseni ovat kuitenkin avoimia ulkomaailmalle, ja että haluan, että ne olisivat vielä avoimempia.

Ajattelin, että jos asia on kerran niin kuin Berleant sanoo, voin varsin mainiosti koettaa, onko itse asiassa niin, onnistuuko sellainen myös käytännössä. Sillä jos joku toinen filosofi minuun oli siinä vaiheessa tehnyt vaikutuksen, niin Richard Shusterman. Se, mitä hän kirjoitti ajatusten koettelemisesta käytännössä, tuntui järkevältä: ajatus on hyvä ja kannattamisen arvoinen, jos se laajentaa havaitsemisen tapoja, tekee havaitsemisesta monipuolisempaa ja intensiivisempää, jos se auttaa toimimaan tavoin, jotka edistävät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä ja niin edelleen.

Siinä sitten seison, tänään, hämärän huoneen laidalla hieman mietteliäänä. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kiitos kirjoittamisen, se kaikki ei ole kadonnut muodottomuuteen. (Mutta en voi olla miettimättä, onko unohdusta vastaan taisteleminen lopultakaan emotionaalisen tasapainon kannalta funktionaalista - olen nähnyt niin monen ihmisen tuhoavan muistonsa kirjatut versiot. Mutta toisaalta, olen antanut itselleni luvan olla epätäydellinen ja hieman hupaisa ja nolo kaikkien lajien aikuisharrastelija.) Sitten ryhdistäydyn, nostan muutaman kirjan laukkuuni, puen koiralle valjaat ja lähden - sillä minun on kerittävä kääntämään sateenvarjoni nurinniskoin.

Kadut kiiltävät kosteina. Koska en osaa lentää tuulen mukana Maija Poppasen tavoin, paarustamme koiran tavoin kuten ketkä tahansa tavalliset kuolevaiset, nimettöminä hahmoina tummanpuhuvassa illassa. On viittätoista yli seitsemän ja pimeämpää kuin kesäöin.

Yksin ja yhdessä asumisesta

On monia kulttuureja, joissa ei voida kuvitella nuoren tytön voivan tai edes haluavan elää yksin, lukee kirjassa. Tai vanhan tytön, ei sen puoleen, tekisi mieli lisätä. Tämä meidän aikamme, yksiöiden aika. Kas tuossa, joidenkin kymmenien metrien päässä, Viive. Hän istuu ikkunan valoneliössä, kävelemme koiraa Kerubivompatin kanssa viimeisenä yönä, koputamme ikkunaan, hyvää yötä, kulta, kissa sängyllä.

"Ette te tässä voi asua kahdestaan", sanoo ystävä vieraisilla luonani ja nauraa. Voimme, meinaan sanoa. Sanon jotakin muuta, koetan olla pehmeä. Liikumme eteiseen, äkkiä kasvot vakavoituvat. "Minä en kyllä voisi, en näin pienessä. Mutta ehkä minä en ole koskaan ollut sitten oikeasti rakastunut."

Se tuntuu kummalliselta asialta sanoa ääneen. En osaa oikein vastata kuulemaani suruun. Pitäisikö asia lyödä leikiksi, voiko tuohon tarttua muulla kuin huumorilla? Mitä on oikea rakastaminen? Onko se sitä nälkää, jota tunnen jo kauan sitten? Nälkää hei hei sanottaessa, kun toisessa perheessä on ruoka-aika? Voi kun teidän äiti ei olisi tommone komentoora, vaan saisi olla ulkona laukata koko yön. Pelkoa kääntää puhelimen numerolevyä ja kuulla tutut keskuksen raksaukset ja sitten hälytysääni kaukana, pelkoa siitä, että ystävä on jonkun toisen kanssa, katsotaan ensi viikolla, jooko.

Kerubivompatti sanoo olleensa aina rakastunut. Jo ensimmäisellä luokalla on ollut joku tyttö, jota hän on rakastanut. Ensimmäisellä luokalla tytöt ovat vielä pitäneet hänestä, koska hän on ollut lempeä ja kiltti. Mutta sitten jokin on muuttunut, se tyttö muuttanut pois. Kerubivompatti suree edelleen sitä, ettei ole ollut hänen kanssaan yhdessä seitsenvuotiaasta saakka ja niin edelleen. Minäkin suren, koska en ole oikein varma, onko minusta tyttöystävänä yhtään mihinkään. Kiintymään toki, rakastamaan. Mutta riittääkö se? Toistaiseksi se ei ole vielä riittänyt. En olisi saanut hermostua, kaivata, itkeä, olla surullinen, olla iloinen, haalia kulkukoiria ja -kissoja. En olisi saanut roikkua netissä, hermostua netti-ihmisistä ja päättää oppia tulemaan toimeen näiden kanssa, näiden virtuaalisella ala-asteella.

Olen kai minäkin rakastunut, joskus.

Minullakin on ollut tyttöjä, mutta en ole ajatellut rakastavani heitä tai rakastuneeni heihin. Ne ovat aikuisten sanoja, eivät lapsen, ainakaan minun lapsena. Olen tahtonut leikkiä heidän kanssaan, selvähän se, leikkiä hevosta ja luontodokumentin kuvaajaa. Ehkä piirrellä tai tehdä teatteriesitys. Laskea pulkalla mutamäkeä, kun lunta ei tule riittävän nopeasti meidän mielestämme. Tanssia balettihameessa, istua vierekkäin solmimassa nauhoja. Rusetit pitää tunkea piiloon nauhankauluksen alle. Nauhankaulus, onko sellaista sanaa edes? Olen maannut yökylän vääränhajuisissa lakanoissa, katsonut vieraita varjoja seinillä, haistellut hengityshajua, toivonut, että saisin aina nukkua näin, jonkun kanssa.

En ole kutsunut sitä rakkaudeksi. Vaikka varmasti olisin voinut kutsua. Tyttöjen molemminpuoliset kiintymyssuhteet ovat tiiviitä, erot raastavia, arki tasapainottelua. Olemme kulkeneet isojen talojen sivuitse, pareittain, katselleet niitä jotka osaavat ja jotka myös pelaavat pesäpalloa ja muita joukkuelajeja. Olleet ensin liian pieniä ja pöhköjä, pipoja niskoittelematta käyttäviä lettipäähapsiaisia, sitten uhmakkaan pipottomia, liian honkkeleita ja pöhköjä, aina vääränkokoisianäköisiä, vääräpäisiä, vääräleukaisia. Äkisti pelottavista pihapelaajista on tullut lapsia, kakaroita vain.

Rakastun, niin kuin sen itse sanoisin, sitten vasta myöhemmin. Ehkä pitäisi puhua jostakin muusta, en osaa sanoa. Pahimman hyrskyn jälkeen toinnun kuitenkin samaksi lapseksi, joka soittaa, saako tulla yöksi. Poikaystävä sanoo, ettei juhlissa sitten jutella keskenämme, juhlat ovat vieraisiin tutustumista varten. Jälkeenpäin kuulen, että hän on koettanut tutustua vieraisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Tahtoisin maata samassa huoneessa, samassa sängyssä. Ei haittaisi, vaikka lattialla olisi käytettyjä laamapaitoja ja muita epämääräisiä kasaumia. Koiranpurema tennispallo, ammoin kadonneet ripsentaivuttajat. Tietäisin, päivästä toiseen, että voisimme leikkiä avaruusoliota ja yhdyssanakauppaa. Töitäkin on mukavinta tehdä makuulla, jonkun käsi reidellä tai vatsanpeitteellä. Ei tarvitse turhaan olla neuroottinen, vaan voi turvattuna keskittyä lauseisiin yksi kerrallaan varmana siitä, että saa nukkua jotakuta hengittäen.

En osaa hahmottaa ystävättärien pientä tyrmistystä, puolituttujen uteliaita kulmakarvoja kertoessani, että Kerubivompatti muuttaa yhdeksääntoista neliööni. Miten me mahdumme? Hyvin kai. Miten me kestämme sitä? Hyvin, ehdottoman hyvin, ainakin toistaiseksi. Kaipaan lisähuonetta enemmän uunia, koska jonkun pitäisi opettaa Vompatti tekemään paistettuja perunoita, lasagnea ja sen sellaista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja rutiköyhän on oltava kekseliäs.

Rasitan itseäni koettamalla kuvitella, millaista olisi haluta asua yksin. Koetan muistaa, mistä niin kovasti riemuitsin viime talvena. Mutta viime talvi haisee neurooseilta. Juon kahvia ja sauhuan ideoita, poden krapulaa ja tunnen olevani kuollut. Ja siivoan, herranjumala, saatan imuroida kahdestikin viikossa. Ei, se ei ole hyvä. En osaa istua rauhallisesti samalla tavalla kuin Vii pöytänsä ääressä. Minä nousen seisomaan, keitän teetä, venyttelen, syön kokonaisen leivän, vatsan kipeäksi. Vaadin mahdottomia itseltäni ja suutun, kun en ymmärrä, vaikka ponnistelen jo monetta tuntia kykenemättä keskittymään mihinkään. Kukaan ei tule silittämään siinä vaiheessa, että älä tyttö hyvä höyryä tuota tahtia.

Saattaa tietysti olla vain niin, etten ole harjoitellut riittävästi yksinasumista. Olen asunut yksin viime talven lisäksi peräti kolme kuukautta opintojeni alussa, ja sitten yhdeksän kuukautta entiseni ollessa vaihdossa. Yhdessäasumista olen harjoitellut siten lähestulkoon kolmekymmentäyksi vuotta. Ei ole kovin omituista, että yhdessäasuminen tuntuu luontevalta. Ilahdun lukiessani kirjasta, että monelle naiselle se fakta, että useimmissa kulttuureissa heidän halunsa olla yhdessä, jakaa ja kuulua olisi pelkkä hyve, on jo vapauttava. Olen ounastellut näin itsekin, mutta tätä kaikkea on välillä niin vaikeaa muistaa, kun minulla on kasapäin itsenäisiä ystävättäriä, jotka tuntuvat pärjäävän hyvin omillaan, eikä oikeastaan lainkaan niin paljon parisuhteellisia ystävättäriä. Päätän lukea kirjan, kun on aikaa. Ja sitten lupaan blogata siitä.

Odotan joululomaa, jolloin hermojaraastava viikottainen eroaminen ja kohtaaminen vaihtuu tasaisensoljuvaan oloon. Olen ajatellut parantaa maailman tilaa neulomalla apupupun. Jos en saakaan aikaan suuria muutoksia - en millään keksi, kuinka riittävästi vaikuttaa suuriin asioihin, kuten suvaitsevuuteen, maailmanrauhaan, eläinten kivun yhteiskunnalliseen tunnustamiseen ja vakavastiottamiseen, lapsuuden erityislaatuisuuden kunnioittamiseen, ilmastonmuutoksen ehkäisyn tuomiseen osaksi kaikkia isoja ratkaisuja, ja niin edelleen - voin sentään muuttaa jonkun lapsen elämän neulomalla apupupun, nyt kun kerran olen löytänyt käsitöiden mielihyvän (ja neuloessa voin miettiä noita toisia kysymyksiä rakentavasti ja rauhallisesti, sotkeentumatta). Ehkä pupusta tulee jollekulle yhtä rakas kuin minulle Rouva Nallesta. Rouva Nalle istuu runohyllyn päällä.

Pitää vain ostaa täysvillalankaa. (Ja painaa pinnan alle kysymys siitä, miten lampaat on kasvatettu, onko niille tehty mulesing. Jaa-a, saa nähdä, onnistunko unohtamaan mulesingin vuonna 2010, jolloin se käy Australiassakin laittomaksi.)

Koira ja kissa makaavat sängyllä, Nasun pää Lohen takapuolen päällä, Lohi röllöttää. Koetan ajatella yhteisön, jossa ei tarvitsisi pelätä, että jää yksin, joutuu nukkumaan ilman jotakuta, jota vasten käpertyä. Pelkäsin sitä nuorempana monta vuotta, ja niin pelkäsi Kerubivompattikin. Luultavasti Clarice Lispector on oikeassa kirjoittaessaan, että jokin olemisen ytimessä on lähempänä kasveja ja eläimiä kuin ihmistä. Se ihminen, josta hän noin kirjoittaa, on tietysti jokin kuva vain, tai rooli. Mutta on monia ihmisiä, jotka pitävät tuosta kuvasta enemmän kuin siitä muodottomasta, läheisyyshakuisesta ja alituiseen surumielisestä möykystä sisällään.

Kun tulen kotiin kirjastosta, ystävätär istuu valoa uhkuvassa huoneessani kirjoittaen, koira liehakoi eteisessä, kissa mönkii esiin housuhyllyltä. Vaikka ystävätär on vain hoitamassa koiraa ja lähtee saapuessani, on ihanaa tulla kotiin niin, että voi sanoa monta kertaa hei. Silloin tietää olevansa turvassa, kotona. Voihan esineillekin toki sanoa hei, mutta ne eivät vastaa, ja kasvien vastaaminen on niin hidasta, vegetatiivista, että se särkee sydämen, ja sitten jokin talvi kasvi saattaa kuolla tuosta noin vain ilman näkyvää syytä, ja tuntee pettäneensä sen. Kun parhaansa yrittäminen ei ole riittänyt, alkaa epäillä, olisiko voinut yrittää vielä enemmän. Jos patterin nollilla pitämisen lisäksi olisi keittänyt ja seisottanut kasteluveden, sumuttanut päivittäin ja niin edelleen. Toistaiseksi kukkaikkuna voi hyvin. Kahvipuu on hyvä opaste: kun se alkaa nuupottaa, ja se nuupottaa koko olemuksellaan, on aika kastella muutkin.

Kun ystävätär on lähtenyt valkosipuli laukussaan, sammutan muut paitsi kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista akvaariossani. Hykertelen mielessäni ajatukselle, että moni ihminen tuntee minut lähinnä henkilönä, joka harrastaa pelargonioita. Ja sitten on niitä, jotka tietävät minut koiraihmisenä. Tänään minua sanottiin käsityöihmiseksi. Mitähän nuo kaikki sanoisivat, jos paljastaisin olevani oikeastaan jotakin aivan muuta. Pieni, vikisevä eläin, joka ilahtuu, kun saa syleillä ja sanoa kymmenen kertaa hei kotiintullessaan. Varmaankaan he eivät yllättyisi. Tai mistä minä tiedän, sillä kun tänään sanon ystävättärelle, että huonokin parisuhde on ollut minulle yksinoloa parempi mielialan kannalta, hän vaikuttaa yllättyneeltä.

Kuulen myös jotakin muuta lohduttavaa, erään keskustelun pätkän. "Me juttelimme silloin melko syvällisiä."
"Niin taisimme tehdä."
"Se on tosissaan jäänyt mieleen..."
"Niin, olin juuri sitä ennen eronnut."

Ehkä muidenkin mielet askaroivat syvissä vesissä erojen jälkeen, ehkä on vielä toivoa paluusta parempaan, mutkattomampaan olemiseen. Olemiseen, jossa voin keskittyä tuottamaan iloa. Välillä minusta näet tuntuu, että vaikka koetankin olla pehmeä ja ystävällinen ja tuottaa iloa, säikäytän ihmisiä. Usein he sanovat, että näytän surulliselta, tai kysyvät, onko minulla vaikeaa. (Nämä kysymykset ovat vaikeita. Yleensä mietin asioita, en itseäni. Miten tämä juttu pitäisi hoitaa, saanko sen ihmisen kiinni ajoissa, sellaisia. Kuinka pyrkiä maailmanrauhaan.)

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että olen liian surullinen edelleen. En epätoivoinen enkä katkera, ainoastaan pohjattoman surullinen. Surullinen, pelokas. Pelkään, että Kerubivompatin mieliala laskee kanssani, ja hän ansaitsisi jotakin muuta, puhdasta iloa ja kultaisuutta. Realismi ei tee parisuhteelle hyvää, ja tällä hetkellä näen vielä liian selvästi ongelmia. En voi myöskään uskotella kuten edellisen suhteen alkaessa, että olen niin nuori, että muutun vielä täyskäännöksenomaisesti. En ole enää kahdenkymmenenyhden ikäinen. Minusta ei voi tulla enää ihan mitä vaan, enkä taatusti tunne itseäni jälleen nuoreksi, kuten ollessani kahdenkymmenenyhden. Tunnistan itsessäni kertyneen kokemuksen, surullisuuden, halun tehdä iloa, alttiuden polttaa itsensä loppuun.

Mutta yhdessä asumista en osaa pelätä. Se on aina tuntunut hyvältä. Voi pelleillä hammasharja suussa, vaahtoa tippuu varpaille saakka jos alkaa nauraa kesken kaiken, voi puristella toisen finnejä ja tutkia sormenpäin jokaisen lihastonuksen. Voi kysyä, otetaanko teetä vai kahvia vai kenties yrttiteetä. Ei tarvitse päättää kaikkea itse. Onko tämä hame hyvä vai tämä. Tämä on parempi, näytät siinä putkelta. Putki, en tiennytkään, että naisen pitää näyttää putkelta. Yksin tuskin sitäkään keksisin.

Keskustelua mahdottomasta

Kuinka keskustella siitä, mistä ei yleensä puhuta? Sanat jäävät kesken. Että on tärkeää, että joku on kirjoittanut, kuinka joku on niin yksinkertainen, että hymyilee kadulla vastaantulijoille. Yksinkertainen, tai monimutkainen. Minä luultavasti olen niin monimutkainen, että hymyilen kadulla vastaantulijoille. Ajattelen artikkeleita takaisinkytkennästä, mielihyvähormoneista, mielialan säteilemisestä ja levittämisestä. Ja se on suurta yksinkertaisuutta, sillä on paljon monimutkaisempaa ymmärtää, kuinka toisen hymy on liipasin, kuinka liikutuksen ilme, selittämätön ilme silmien ympärysiholla saa minut kuiskaamaan, koska on asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mutta en ajattele sitä, ajattelen isän sanoja, että kiltteys ei maksa mitään, ettei hymy maksa mitään. (Se ei ole muuten totta. Maksaa se. Mutta takaisin saa jotakin rahaa arvokkaampaa... jotakin muuta kuin tyhjyyttä ja närästystä siitä, mihin tämän kaiken käyttäisi.)

Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua olemiseen? Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten Ernest Hemingwayn kerrontaide (ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin. Myös Hemingway kuoli. Ei kai häntäkään sanottu intellektuelliksi.

Kaikki me kirjoitamme ja havaitsemme kehollamme, jos kirjoitamme ja havaitsemme, näemme maailman uutena ja sädehtivänä ja kosketustamme odottavana, näemme kosketuksemme hetkellisyyden, sylitanssin ihmiseltä ihmiselle, puulle, koiralle, uninallelle.

Pitäisikö ehkä puhua ihmisistä, jotka kirjoittavat, ja ihmisistä, jotka eivät, ihmisistä, jotka huomaavat, ja ihmisistä, jotka eivät?

Pitäisikö puhua suurista linjoista ja pienistä tosiseikoista? Pitäisikö huomata, että ihminen on riittävän suuri, kun hänen sydämeensä mahtuu ohileijuva hymy ja kasvoilla selkeästi näkyvät kohtalot. Hänellä on se jokin, hänet rakastetaan mustelmille ja ruhjeille, puolikuoliaaksi. Hän taas, hänessä on ihmeellistä rauhaa, hänelle syntyy tytär. Vain omat kasvot ovat kohtalottomat, tuntemattomat. Itsestä tuntee paremmin kädet - kädet, jotka etsiytyvät trapetsilihakselle keskustelun tauotessa, kädet, jotka näyttävät enemmän ihmisen käsiltä vuosi vuoden jälkeen, ihon ohetessa, suonten ja lihasten piirtyessä esiin nuoresta taikinaruumiista. Ihmisen käsien malli on äidin käsien malli. Mutta kasvot ovat aina jonkun muun.

Sisareni menee tammikuussa naimisiin, mutta sitä en toki sano keskustellessa. Sisarellani on kaikki seurapiirikaunottareen tarvittavat ainekset paitsi sellaiseen sosiaalisuuteen sopiva mieli.

Kun luen Tähden hetkeä, en voi välttyä ajatukselta, että päähenkilö Macabea ei ole vain tietämätön, köyhä ja oppinut olemaan haluamatta sitä, mitä ei pidä oikeutenaan. Hän on kuka tahansa meistä. Meidän elämämme ovat yhtä muodottomia, meidän hatarat haaveemme, joiden kautta olemme olemassa, yhtä typeriä toisaalta saksittuja kiiltokuvia.

Kurjuuden kuvaus on loistava. Tunnistan Macabean tunteita omalta au pair -kaudeltani. Olla näkymätön suurkaupungissa: näkymätön, rahaton, silti edelleen hymyilevä. Olla laittomasti töissä, pelätä jäävänsä kiinni siitä. Olla kahdeksantoista, kuumeessa, nälkäinen, yskiä verta nenäliinaan. Sukulaiset ovat oikeassa - työ on paras lääke siihen, ettei jaksaisi opiskella. Opiskelun aloitus tuntuu aivan omituiselta laittoman pestin jälkeen: joku maksaa siitä, että opin, tutustun suuriin mieliin, haen yhtenäisyyttä ololleni. Eikä tarvitse pelätä, että jään kiinni, koska tämä on laillista. Mutta entä jos olisin ollut toisesta maasta? Sellaisesta, johon ei olisi palaamista. Jos jatkaisin laitonta oloani vuodesta toiseen, naisin toisen laittoman ja niin edelleen.

Kummallista, kuinka aika kuluu. Huomaan ohittaneeni Veloenan kaksivuotispäivän hiljaisuudella, pian olen rakastanut Kerubivompattia keskittyneesti ja tietoisesti viisi kuukautta. "Se on pitkä aika, mutta mennyt niin nopeasti", sanoo Vomp. Tässä ajassa ei ole juonta. Sitä hengitetään, nukutaan, sitä katetaan pöydälle, syödään ja ulostetaan. Sen hiuspohjaan työnnetään sormet yksi kerrallaan, pyöräytellään ihoa, ihmetellään pohjoista päin lentävää auraa.

Mietitään, onko johtajalintu nielaissut magneetin. Parvi vai futon.

Näkymättömästä, merkityksettömästä, muotoutumattomasta kirjoittamisen eettisyyttä voi perustella vain yhdellä asialla: Elämä on enimmäkseen juuri tätä. Tiedän hyvin tunteen, että joku on repinyt minusta useita vuosia. Yleensä tuo tunne nousee esiin jonkun puhuessa siitä ja siitä vuodesta. Koetan muistaa, mitä tein vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän, esimerkiksi. En osaa nimetä oikein mitään. Kaksituhattayksi, vielä vaikeampaa. Kaksituhattakolme, silloinko menin ensimmäisen kerran feldenkrais-tunnille ja kohtasin asenteen, johon en keksinyt muuta vastetta kuin hiljaisen kunnioituksen. "Huomaat, kuinka kehosi on kenties jostakin kohdin vinossa. Saatat huomata, että ristiselkäsi on jännittynyt tai että toinen kätesi liikkuu toista vastahakoisemmin. Panet sen merkille. Näin on tänään. Et koeta muuttaa tilannetta, panet sen merkille, ja olet siihen tyytyväinen."

Taju siitä, että minulla ei tarvitse olla tälle nimeä, jos pystyn välittämään tunteen jollekulle, joka osaa ottaa sen käytöksessään huomioon, kenties myös ilmiötä nimeämättä. En kuuntele vain lihaksia, vaan myös ajatuksia. Tällainen tämä, kinnaa tuolta, olen siihen tyytyväinen, panen merkille, merkeiksi.

En pidä termistä naiskirjoitus. Moshe Feldenkrais esimerkiksi oli polvivammainen mies. George Herbert Mead oli mies, joka vietiin kampusalueen putkaan sata vuotta sitten satiinishortseissa lenkkeilyn siveettömyyden takia. Ja niin edelleen. Harva mies pelastaa maailman, istuttaa puun tai edes siittää pojan. (Olen varmasti ainakin pojan veroinen jälkeläinen vanhemmilleni; osaan iskuporakoneporaamista, lauselogiikkaa ja virkkaamista, vaikken olekaan se pikku siivoojatar, jollaisen isä kuvitteli saavansa. Harvemmin lapset ovat sitä, mitä vanhemmat kuvittelevat heidän olevan. Vanhemmat tietävät kyllä lastensa käytöksen parisuhteessa melko hyvin, mutta muista unelmista eivät.) Naiskirjoitus kuulostaa liikaa naisten oikeuksien penäämiseltä siitä, mikä on yleensä inhimillistä. Se kuulostaa vihaiselta ylilyönniltä - joka synnyttää vain uutta heiluriliikettä, murjaisuja tippaleiväaivoista ja niin edelleen. Eivät nämä ole sulle-mulle -asioita, jotka loppuvat jakamalla. Mutta koska ihmisen todellisuuteen kuuluvat vain asiat, jotka hän huomaa (ja jotkut asiat ja tapahtumat, kuten hammassärky, ovat parempia tekemään itsestään etualan esiintyjiä kuin toiset, kuten ohimenevät huomiot siitä, kuinka miellyttävää on valon heijastuminen tuuletusparvekkeen ovesta viereisen talon raplinkiin, valoneliön keskellä hartiavarjokuva, jonka kädet puistelevat isoäidin tekemää päiväpeitettä samaan tahtiin kuin omani), on väärin pimittää joitain asioita häneltä. Yksi pimittämisen tapa on leimata asiat noiden jutuksi. Joksikin, johon ei kannata tutustua, tai me nauramme sinulle vähintäänkin selän takana.

(On tietysti jokaisen oma asia, antaako tuolle naurulla uhkaajalle vallan, jota hän tavoittelee. Mutta se on myös toisten asia - tässä on etiikan kipukohta. Uskallanko mennä ja sanoa, että olet hyvä ihminen, jatka tuohon malliin, minä en ainakaan naura sinulle. Uskallanko mennä ja sanoa, että et nyt taida huomata, kuinka paha olo tuolle ihmiselle tulee sen takia, mitä sanoit. Kuuluuko se minulle, jos se on viedä minulta yöunet? Sotkeennunko? Loukkaantuvatko kaikki? Onko se niin vaarallista? Leppyvätkö he? Hyväksynkö sen, että erehdyn ja erehdyn ja erehdyn?)

Esimerkiksi kuukautiset eivät ole naisten eivätkä ejakulaatiot miesten juttuja. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä. Meitä ei olisi ilman niitä molempia. On monia muitakin juttuja, joita ilman meitä ei olisi, vaikka aika vähän noita juttuja ajattelemmekin.

Istumme pöydän ääressä, keskustelu on vaimeaa, vetämätöntä, syksyn vähäinen valo tuntuu. Haluaisin vain syödä ja nukkua, ja herätä joulukuun alussa järjestämään skypejoululaulua, joku pianoasuntoinen saisi ilmoittaa asuntonsa paikaksi ja niin edelleen. Että olisi äkisti räntäsateita, että saisi kaivaa pahvilaatikot täynnänsä kimmeltäviä nauhoja ja värivalosarjoja, laulaa yhdessä twelve days of christmas, kieli olisi taas aivan solmussa, leipoisimme Ilveksen kanssa taas korkeaharjaiset Vallilan kaksikymmentäluvun piparkakkutalot.

Kauhistun haluani kelata aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on mahdotonta. Olen tässä, panen sen merkille, olen tyytyväinen, sanon itselleni. Olen tässä, on syksy, olen edelleen väsynyt edellisestä syksystä, vaikka alan päästäkin takaisin johonkin olemisen tapaan, jonka tunnistan eettiseksi itseksi. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä oikein sitäkään, kuinka tähän olen päätynyt, miksi istun pöydän päässä, kuka on käynyt ostamassa uusia tuoleja ja vahannut ne epäsiististi, kuinka kauan saan rakkautta tällä kertaa, palanko vielä uudelleen loppuun, onko minulla jokin päivä rahaa enemmän kuin välttämättömään ruokaan ja vuokraan, en tiedä edes, mitä tarkalleen haluaisin.

Haluaisin, että kaikki olisivat jos eivät onnellisia, niin ainakin tyytyväisiä, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen tarkoittaisi käytännön järjestelyjen tasolla. (Minun "kaikkeni" sisältää tietenkin myös muut eläimet kuin ihmiset.) Että jokainen voisi sanoa Maija Poppasen eläintarhayön kuningaskobran tavoin: "On jokseenkin sama, syönkö vai tulenko syödyksi."

Vasta kotona tajuan, minkä aiheen Tähden hetkestä olisi voinut nostaa keskusteluun: kertojan toteamuksen siitä, kuinka kammottavaa olisi ollut syntyä Macabeana, tyttönä, joka on niin muotoutumaton. Etiikan keskustelun siitä, kuinka yhteiskuntajärjestystä pitäisi miettiä aina näkökulmatta, tietämättömyyden verhon takaa, tajuten, että olisi voinut syntyä paitsi täksi kehoksi, terveeksi, vahvaksi ja maailman ja ihmiskunnan historian mittakaavassa uskomattoman hyväosaiseksi, myös toiseen aikaan, paikkaan, kehoon. Että olisin sokea tyttö Afrikassa tai intialaisessa asbestitehtaassa töissä oleva poika, jolla on tulehtunut allerginen ihottuma sääriluun tietämillä. Tai että olisin vanha siperialainen nainen, joka on raiskattu lapsena ja joka on siitä pitäen änkyttänyt. Tai että elämäni suurin murhe olisi se, että arkeni on niin tylsää, muotoutumatonta, mautonta, että sitä pitää jatkuvasti maustaa viinalla. Tai mikä pahinta, että olisin yhteiskunnan jäsen ilman ääntä, periaatteellisestikin. Lehmä parressa, kana häkissä, kenenkään silittämättä, ilman väljää auringonläikkää.

Kun kävelen koiran kanssa kotiin, en osaa olla ajattelematta sitä, kuinka asioihin voi suhtautua positiivisesti tai negatiivisesti. Voi sanoa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman toisten hyväksyntää ja on siksi sen orja. Ja voi sanoa, että toisten tuki ja kunnioitus antaa ihmiselle voimaa olla lujana vaikeissa tilanteissa. Voi sanoa, että unelmamme ovat valoisia, kirkkaita mutta yhtäkaikki ulkoa annettuja kuvia, joihin suhtaudumme jääräpäisen kritiikittömästi. Tai voi sanoa, että ilman mielikuvitusprojektioitamme tallaantuisimme kuraan joka syksy.

Minua järkyttää edelleen, kuinka vähän piirteitä minuun tarttui entisestäni yhdeksän ja puolen vuoden aikana. Kuvittelin pitkään kasvaneeni kiinni häneen, mutta tajuan kasvaneeni kiinni enemmän asuntoon, heräämisen ja nukahtamisen rytmiin, eläimiin. Ajatukseen, että hän tarvitsee, mutta ei vain jotakuta, vaan juuri minua. (Hänhän väittää tuolloin tahtovansa olla juuri minun kanssani, uskon hänen puhuvan totta enkä muista, ettei hän välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei - eivät tahtomiset ole sillä tavalla itselle selkeitä.) Sitä erhettä en aio kenenkään kohdalla tehdä, en enää. Sillä en ole korvaamaton. Entisenikin vaikuttaa nyt, toisen kanssa, paljon onnellisemmalta. Kukaan ei saisi olla eikä saisi kuvitella olevansa korvaamaton, koska silloin palaa loppuun liian helposti. Ja jos joku onkin korvaamaton, hän on asettanut itsensä putoavien päiden linjalle, ja sinne en haluaisi joutua.

Kerroinko jo, että siskoni on menossa naimisiin? Olen onnellinen hänen puolestaan puolisäikyllä tavallani. Olen jutellut liian monen eronneen ihmisen kanssa viime talvena. Nähnyt liian monta hämmennystä. "Yhtenä aamuna tajusin vain, että tämä ei voi jatkua... en tiedä, mitä tapahtui." Kunpa siskoni osaisi olla onnellinen paremmin kuin minä tai ystäväni.

En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä. Mutta toisin kuin shakkihevoset, me voimme ennen deadlinea tehdä muutakin kuin hypätä kuuliaisesti saman hypyn kerta toisensa jälkeen.

"Ei shakkihevonen liiku noin."
"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olen sellainen?"
"Näytät siltä."

En ole varma, mutta leikin ajatuksella, että vallanhimo liittyy sokeuteen: sokeuteen elämän muodottomuudelle, muovautumattomuudelle. Leikin ajatuksella, että tähän sokeuteen liittyy vaade, että sen tulisi olla jotakin muuta, suuri tarina, juonikertomus, loppusoinnutkin pykälässä. Saattaa olla, että olen väärässä. Useimmiten olen, ja olen siihen varsin tyytyväinen, ainakin saadessani selville, missä menin pieleen.

Mutta ainakin yksi puoli vallanhimossa pistää silmään suhteessa elämän muotoutumattomuuteen: sen kyvyttömyys havaita pieniä pahoinvoinnin merkkejä, sen kyvyttömyys vastata niihin hellävaraisin korjausliikkein. Johtuuko se siitä, että tietyssä ajattelussa ei olla tyytyväisiä tähän nyt? Että ajatellaan, että muutosten on oltava runnovia, näkyviä, käsin kosketeltavia... ja sitten tehdään ne siten, ettei niitä kosketeta käsin, vaan että ne nirhautuvat ihoa vasten, telkeävät pääsyn juoma-automaatille ja niin edelleen.

Tarkalleen ottaen, minä en olisi voinut syntyä sokeana Afrikassa. Mutta sellaisia lapsia syntyy. He ovat yhtä todellisia kuin minä. Yhtä todellisia ovat niinikään lihalehmät laitumella ja pihatoissa, sianpoikaset tuhansien sikojen kasvattamoissa, broilerit murtumat jaloissaan ja niin edelleen. Niinpä ne, jotka sanovat, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet, ovat oikeassa. Minussa on jokin vika, en osaa unohtaa. Silloinkin kun kirjoitan iloisista asioista tai ojennan kopiokortin asiakkaalle, muistan.

Joskus mietin, olisinko jo joillain pillereillä ilman pinttynyttä tapaani ponnistella hymyyn vastaantulijoille ja ilman niitä muutamaa hymyä, jotka ovat vastanneet kasvojen merestä, ohittaneet rentoina ja ystävällisinä, nimeämättä, tunnistamatta. Että jaksaa hymyillä, että on niin yksinkertainen tai monimutkainen. Että on ollut sillä tavalla onnekas, että on saanut istuttaa jo monta puuta. Ei koskaan omaan pihaan, mutta eihän maata voi omistaa kuten ei kehoakaan. On suhteita, jotka eivät perustu omistukseen, vaikka niiden pohjalle saatettaisiinkin pystyttää monimutkaisia instituutioita, joissa maapalat irroitetaan toisistaan ja annetaan tietyille ihmisille kerrallaan, tai joissa jonkun keho suorittaa tietyt liikkeet ja saa siitä hyvästä ravintoa ja kenties muitakin etuja.

Iltapalalla kuikeloa

Rakkaus tekee huolimattomaksi. Ojennan muovikassin postivirkailijalle. Hän frankkeeraa kuoria, katsoo sitten hämmentyneenä pussin pohjalle ja tuo minulle - kamerani. Onneksi on niin, että postissa on ollut väljää ja frankkeeraus on hoidettu heti. Yleensähän kirjepino vain jätetään laatikkoon, maksetaan ja häivytään. Vasta kävellessäni kotiin tajuan, että olisi hyvin saattanut käydä siten, että kamerani olisi vain kadonnut jälkeä jättämättä. Mutta eihän niin käynyt, tarkalleen ottaen. En hermostu lainkaan.

Rakkaus saa säteilemään. Viereisellä kassalle seissyt latino on jonkin ajan tuijottamisen jälkeen kysynyt ujosti, olenko ehkä movie star. Puistelen päätäni. Eihän toki... No sitten pappi, hän yrittää. Tässä vaiheessa putoan kärryiltä täysin. Elokuvatähti tai pappi? En saa kiinni miehen logiikasta, ja kysynkin, miksi juuri nämä ammatit. Mies sanoo, että kasvojani katsellessa tulee niin rauhallinen olo. Jaha, sanon. Filosofihan minä olen, sallin ulkomaankielellä tämän oikopolun tarvitsematta selittää, että oikeastaan siis koulutettu tutkijaksi mutta enhän sellaista tietenkään tee, ehei. (En viitsi myöskään mainita, että muistutan Benny Hilliä, itselleni.) Mies sanoo: Well, that explains everything. Ei nyt aivan kaikkea sentään, mutta olen yhtäkaikki hyväntuulinen kävellessäni sille etniselle kaupalle kurvissa, josta saa Eufemian kerran tuliaisiksi tuomaa taivaallisen hyvää inkivääripastilaata. (Vietnamilainen ginger candy, jos joku nyt innostuu.)

Rakkaus tekee varomattomaksi. En jaksa kaivaa tikkaita kaapista, vaan kurkottelen ikkunanylishyllyn liinavaatekoria pujottaen siivousluutun varren korin sangan läpi ja ojentaen käteni vastaanottamaan putoavaa koria. Mutta passiflora on kietonut kärhiään liinavaatekoriin, ja romahtaa hyllynreunalta alas kiskaisten mukanaan käytännössä katsoen koko kaktuspenkin. Osa kaktuksista putoaa trikoohon verhotuille säärilleni. Olen näet ottanut hameen pois, ettei siivotessa tulisi kuuma. Ei tule kuuma, tulee kaksi säärenmitallista piikkejä.

Rakkaus tekee itsevarmaksi. Kun aurinko alkaa laskea ja tajuamme kävelleemme liian syvälle metsään, en hätäänny. Otamme auringosta suunnan, koira kirmaa kallionseinämää porona. Päädymme pellon laitaan Velskolantien risteyksen lähettyville. Olemme ylittäneen monta suota ja monta korkeuskäyrää, mutta hitto vie, nyt on kyllä kangasrouskuja pakastimessa seuraaviksi sadoiksi vuosiksi. Tattipolenta on loistavaa, kaavimme vielä ennen yötä pannun puhtaaksi.

Rakkaus.

En näe elokuvia, ehdi kutoa. Mutta voin katsella pupunopeutettuja elokuvia, nauraa, juoda kuikeloa. Kuulemma savossa kaikki eivät sanokaan kaakaota kuikeloksi. Nukuttaa, on nälkä. Elämä palautuu hitaasti, on hirvittävän vaikeaa uskoa tähän, kun on yksinäisen päivän ilta tai alkuviikko, mutta viikonloppuna hengittäminen on paljon helpompaa.

Kahvikoneen huoltaja

Kahvikone avataan samanlaisella avaimella kuin vinnikomeron oven riippulukko. Koneen sisätila ei ole yhtä kutsuvan oloinen kuin ulkokuori maireanprameine kupinkuvineen. Suuttimiin on kerrostunut epämääräisen näköisiä tahnoja. Säiliöihin mahtuu tavaraa kilokaupalla. Kuppionteloitakin on useita. Kun ruskeapintaiset muovikuppipinot kantaa varastosta, ne ovat niin pitkiä, että helluvat eestaas epäautoritatiivisesti.

No, eipä kahvinkoneen huoltaja muutenkaan vaikuta auktoriteetilta. Se johtuu siitä, että tänään hän on minä. Tämä on yksi akateemisen yhteisön työtehtävistä, joihin meitä ei ole koulutettu mitenkään. Kohtaan koneen ensimmäistä kertaa.

Mikäs tämä avain olikaan ja niin edelleen. Oven sisäpuolelle kirjatut ohjeet koneen huoltajalle eivät auta oikeastaan lainkaan. Laita nokkaan punainen korkki, vedä säiliöstä, pidä säiliön alapuolesta kiinni. Joo, tähän asti hyvin. Sitten pitäisi vain täyttää kahvijauhetta, mustaherukkamehujauhetta tai kaakaojauhetta, kermajauhetta tai sokeria. Mutta kahvisäiliöpä ei liiku mihinkään, vaikka vedän sitä olan takaa. Koska en uskalla avata koneen kantta purkinavaajalla tai muulla väkivaltaisella esineellä, kahvi ei luonnollisestikaan siirry säiliöön, sillä säiliön yläreuna on kiinni koneen katossa. (No niin, ja nyt kuulostan yhtä selkeältä kuin ohjelappu. Anna anteeksi - tärkeintä on nyt vain ymmärtää, että säiliö pitää saada vedettyä ulos, mutta se ei vedy.)

Asiakas auttaa ja tulkitsee ohjeita innokkaasti mukana. Mukaan kutsutaan ylitöissä oleva ihminen, joka muistaa kerran täyttäneensä konetta.

Kuinkahan usein koneeseen oikein vaihdetaan purut? Voin jopa tahtoa tietää, koska siitä, kun olen viimeksi juonut kahviautomaattijuomia, on sentään lähestulkoon kymmenen vuotta.

Automaatin sisuksissa on omituista hitua, kai jäämää tuprahtelevista kuiva-aineista. Kun viimein ylityöläinen keksii, kuinka kahvisäiliö saadaan irti ja olemme kaataneet säiliön täyteen jauhetta, asiakas vaikuttaa vilpittömän hämmästyneeltä todetessani hänelle, että on se ihme, kuinka opintoja ja tutkimusta tehdään tällaisen hermostoa stimuloivan huumeen voimin. Sullomme säiliöt takaisin koneen sisään. Väännämme testiajoavaimesta. Kone kurluttaa kupillisen aivan oikean näköistä kahvia.

Mutta pöydällä lojuu sekalainen kasa metallisia ja muovisia esineitä koneen sisältä. Ei auta kuin avata ovi ja asetella tasokappaleita ja säiliöiden hattuja paikalleen ja tunkea säiliöitä uudestaan paikoilleen. Uutta testiajoa kone ei silti suostu antamaan. No, pöytä on tyhjä, olemme saaneet kaikki muovit ja metallit takaisin koneen sisään. "Ihan kahvia se on", sanoo asiakas puolentoista tunnin urakan päätteeksi eikä vaikuta olleenkaan häiriintyneeltä, vaikkei olekaan saanut tutkimustaan etenemään. Ehkä hänestäkin on ollut hauskaa tonkia kahvikoneen uumenia.

"Vähän tässä on kyllä puruja."

Myöhemmin eräs asiakas valittaa kaakaon maistuvan oudolta. Laite on törähyttänyt hänen muovimukiinsa vain hitusen jauhetta, joka on paakussa pohjalla. "Kaakao taitaa olla loppu", hän ehdottaa. Joudun kertomaan, että olen laittanut tänään kahvikoneen sisään kolme kiloa kaakaojauhetta, joten ei se ainakaan lopussa ole. Paarustan kahvikoneelle, avaan oven ja kopistelen vähäsen kaakaosäiliötä. Nyt kone kieltäytyy antamasta ilmaista testiajoakaan, joten palautan vain asiakkaalle koneen nielemän rahan ja kehotan pelaamaan varman päälle. Kaakaosta ei kai kukaan voi tällä erää mennä takuuseen.

Koneessa on teipillä kiinnitetty lappu, jossa lukee "kaakaotoiminnossa jotain häikkää".

Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että teksti pitäisi varmasti olla myös ruotsiksi ja englanniksi. Toisaalta, kirjasto on auki enää viisitoista minuuttia.

Pyöräretkellä sisätiloissa

Tapaamme kujalla puoli kahdeksalta. Vii näyttää uniselta otsatukkansa takana. Poljemme aamuliikenteen seassa kohti uimahallia, solahdamme pukutiloihin. En ole varma, tulenko kipeäksi, mutta päätän vesijuosta joka tapauksessa. Usein lempeästi liikkuessa flunssanalut unohtuvat pukuhuoneen puolelle. Vai saunaan?

Olen nukkunut, saanut nukuttua monta tuntia, joten alan palautua takaisin siksi kehoksi, jonka tunnen. Pystyn taas hymyilemään. Muistan, kuinka rakastunut olen. Kävelemme suihkuista altaalle vesijuoksuvyöt jo valmiiksi ympärillä.

Pari tuntia myöhemmin, syötyäni työhuoneeksi kutsutussa komerossa suurimman osan keskiviikolta jääneistä sormiruoista, talutan pyörän teollisuushissiin ja matkustelemme kerroksesta toiseen. Harvemmin olen retkeillyt sisätiloissa pyörää taluttaen, mutta kaikkeen tottuu eikä sisällä ainakaan sada. Vedän pipon päähän vasta valojen luona. Unohdan oikaista sukkien pitsisuut (sukat näkyvät tyylikkäästi minihameen helman alta) ja koetan pysyä aisoissa, vaikka tietysti se on vaikeaa.

Luonnollinen on perjantaisin suunnilleen sama kuin voltteja heittelevä.

En päästä sisäistä klovniani vauhtiin, sillä tiedän, että ihmiset eivät kuitenkaan uskoisi, että kyse on minusta. Sillä tavalla he katsovat lapsuuskuviakin uudestaan, vähän otsa rypyssä - sinä, tässä puussa, ylösalaisin? Voin vakuuttaa, että useimmissa lapsuuskuvissani on vähintään armeijallinen karvaeläimiä tai ulkotila. Yleensä hymyilen niin, että naama on vieläkin leveämpi kuin normaalisti. Jalat venkoavat. Kui kui. Päässä on joulukuusenkranssia tai silmillä lasittomat pinkit kehykset ja huulipunaa puoli naamallista. Jalassa äidin korkokengät. Vielä yksi kuva pliis.

No, nyt pitää olla asiallinen. En osaa päättää, hymyillä vai ei. Kumpaakin on kokeiltu koulukuvissa, enkä ole varma, kummat tulokset puhuvat enemmän puolestaan. Tavallaan hymyillessä on helpommin lähestyttävän oloinen, mikä on hyvä, sillä en ole möreä keski-ikäinen setä. (Enkä oikeastaan taida enää pelätäkään niitä niin paljon, en viime talven jälkeen. Taisin kasvaa talvella aikuiseksi tai jotakin.) Mutta toisaalta, naamani on sen verran pyöreä, että oikeastaan minun pitäisi kai vetää poskia sisään. Lisäksi kärsin ystäväni Viin tavoin siitä, että joku on kerran sanonut minua Benny Hillin näköiseksi. Näen Benny Hillin joka ikinen kerta peilistä, etenkin laskuhumalassa. (Paha kyllä, taitaa olla niin, että minulla on myös Benny Hillin luonteenlaatu.)

On enemmän puolia kuin kerkiän luetella enkä oikeastaan ehdi miettiä sitäkään, hymyillä vai ei, kun kuvat on jo otettu. Manaan ajattelemattomuuttani - muistin illalla miettiä vain vaatteet valmiiksi, en ilmettä. Pitäisihän minun tietää. Olen harrastajavalokuvaajan tytär ja monen harrastajavalokuvaajan nykyinen tai entinen ystävä ja koulutoveri. En pelkää kameroita vaan mikrofoneja. Toisaalta, ilmettä tuskin näkyy kuvassa, koska olen siinä incognito. Jos tahdon tulla tunnistamattomaksi, voin vetää lampunvarjostimen päähän ja vaieta. (Paitsi etten enää voi, sillä tämän kirjoitettuani asia on niin, että jos näet vaitonaisen lampunvarjostin päässä liikkuvan ihmisen, tiedät sen olevan minä jonkinlaisessa en-tahdo-tulla-havaituksi -kammossani.) Ihminen on helppo tunnistaa, mutta tunteminen on vaikeaa. Kuvittele, ja erehdyt.

En osaa nyt sanoa muuta kuin että on perjantai ja minulla on yksi stressinaihe vähemmän. Se tarkoittaa, että olen aika lalalalalallalla. Saan seistä junalaiturilla ja rakkaani tulee tänne. Tänään jo, loistavaa. Siivoan kämppää, raahaan postiin vapaaehtoistyönäni sataseitsemänkymmentäkuusi kirjettä ja oikoluen rahatyönä toisten tekstiä, josta tulee kirja ihmisille, jotka eivät osaa käyttää internetiä. (Aihe ei ole internet, mutta kaikki tiedot löytyvät sieltäkin. On paljon ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä.) Elämä on yksinkertaista. Alkuviikkojen paino on liikaa, liian kovaa ja metallinmakuista. Mutta perjantaina, viimeistään, askel on äkisti kevyt, pyörä vastaa päkiään ja istuinluihin.

Enkä ole tulossa kipeäksi, ehei. Eihän nyt toki viikonlopuksi.

Taivas niskassa

Taivas niskassa on paha pyöräillä pelkässä hameessa ja villapaidassa. Kesäsateet tulevat myöhässä. Parempi nyt kuin ei koskaan. Rännit laulavat, kadut peseytyvät. Ala-astelaisen sateenvarjolla on keltaiset korvat. En ole osannut valita oikeanlaista CD-pakettia, koska myyjä on toisaalla. Tahdon polttaa musiikkia, kuvia ja tekstejä, enkä tiedä, millaiselle levylle niitä voi laittaa. Paketeissa lukee "recordable" mutta niissä on erilaisia lukuja ja kirjaimia. En uskalla ostaa pakettia, enkä kai voisikaan, koska kassalla ei ole ketään, vaikka odottelen kymmenen minuuttia. Sitten lähden.

Sataa ulkomaisen hotellin suihkujen tiheydellä. Kaunis hame ensin pilkuttuu, sitten alkaa muistuttaa rahkasammalsuota. Kun riisun hameen kylpyhuoneessa, huomaan, että tuoteselosteessa vesipesu on kielletty. Viskoosipaita on jäykkää kylmää puukuitua, villapaita haisee talville, trikoot lirisevät kaakeleille. Pitäisi pukeutua ulkoiluasuun, joka on ruma ja kahisee, olisi pouta.

Luen ystävän taskuihin sataneen ja tämän ajatelleen, että jos taskuihin sataa, voi pullonkin suusta sataa sisään. Pullo on turvaton muoto, sanoo toveri Timo. Mutta pullon voi sulkea kynttilällä. Kynttilä voi olla tyhjyyden korkki.

Ajattelen hajamielisesti Pandoran pulloa, jossa on moderni vitsaus, tyhjyyden tunne. Älä polta kynttilääsi edes toisesta päästä, käväisee mielessä, tyhjyys voi luikerrella suusta. Äläkä potki tikkaita, voi tulla mustelma ukkovarpaaseen. Jokin aivoissani ei toimi normaalisti, alan olla turta unettomuudesta. Tikkaathan ovat abstrakti metafora. Miten potkaista abstraktiota? Tyhjä - tyhjä on abstraktio, se ettei ole mitään. Miten potkaista tyhjää? Absurdi, tylsä huumorintaju haisee pohjaanpalaneelta.

Tarkalleen ottaen pullot harvemmin ovat täysin tyhjiä. Värillistä sakkaa jää herkästi pohjan kulmaan. Pohjassa on ympyränmuotoinen kulma, neliöikäämme tämä ympyrä, sen toisella puolen usein pieni pykällys. Kolmiulotteinen ajatus on vaikea. Hiukset eivät ehdi kuivua. Korvapuusteja jää. Yksi kynttilöistä sammuu, kun luemme tekstejä. Syksyä luonnehtivat teksteissä villiviini, virtsatietulehdus ja salamat.

Voiko musiikkia jakaa ihmisiin kuten viiniä? Nyt juomme vain jogiteetä, etteivät yöunet mene. Sivuutamme lyhytproosan ja proosarunon eron aika pikaisesti. Emmehän ole tässä tutkimassa teosta, jonka kirjastoluokitus meidän tulisi päättää. Ehkä tässäkin pätee nyrkkisääntö, ettei universaaleja luokkia kannata olettaa. Liimaamme osoitetarran sataanseitsemäänkymmeneenkuuteen kirjekuoreen. Puhelin on rikki.

Seuraavaksi ajattelemme kirjoittaa kirjeen sille, mikä ei muutu. Kirje voisi alkaa: Oppisinko uskomaan sinuun tarkoittaa kohdallasi samaa kuin oppisinko jo. Silti "uskoa sinuun" ja "jo" eivät ole synonyymeja.

Kävelen yöllä kotiin, kuja kaartuu, puukengät kopisevat kuin yhden ponin kengittämättömät kaviot vuonna 1986. Ponissa oli yhtä paljon karvaa kuin viidessä normaalissa ponissa. Se on lihava pieni peikko. Sillä on suomalainen pojannimi. Se tuntuu loukkaavalta ponia kohtaan. Ponia ei haittaa. Poikiakaan ei taida haitata. Muut tuntuvat solahtavan nimiinsä vaivatta, kasvavan niiksi, niiden kokoisiksi. Ainoastaan minua näyttää kiusaavan, etten kykene olemaan sellainen, kun tahdotaan.

Vanhemmat tahtoisivat, että olisin virassa ja ajaisin autolla. Heistä on omituista, että olen näin vanha ja autoton. Että asun pienessä asunnossa kantakaupungissa ja niin edelleen. Voi pitääkö minun kirjoittaa niin synkistä asioista kun maailmassa olisi koiranpentuja ja kukkasia. Eivät ne synkät asiat ole minun ongelmiani.

Paitsi että ovat. Kuten sanon ovensuussa, eilen, neuvottelun jälkeen, on sille syynsä, etten asu rivitalossa lapsiperheen äitinä. Ilmastonmuutos, esimerkiksi. Ei vain taskuihin ja pulloihin sada, myös korviin sataa. Toinen niistä on lukossa jo monetta tuntia eikä osoita avautumisen merkkejä. Ravistelen päätä onnettomana, kallellani, mutta korva ei tahdo toeta.

Kun tulen kotiin, harmaa kolli nukkuu sängyssä eikä viitsi aukaista silmiään. Tapaamme aamulla kujalla puoli kahdeksalta, menemme polkemaan turkoosia. Ei ole riittävästi, että olen tänään kastunut altaassa kerran ja sateessa kaksi. Aivastan, aivastan, aivastan. Taivas on niskassa niin viileä, että päätän nukkua huivi kaulaan kiedottuna, pipo päässä.

Moraalista ja sormiruoasta

Pöydällä on mehutetrallinen luomumehua ja kaksi pientä kulhoa. Nykyään kulhojen sisältöä tavataan kutsua naposteltavan sijaan sormiruoaksi. Tiesitkö, että sormiruokatottumuksen arvellaan olevan yksi yleisimpiä tekijöitä aikuisten kihomatoepidemioissa? Minä tiedän sen. Tunnen ihmisen, jolla on ollut kihomatoriesa. Tarjoaisinko sormiruokaan hänen ollessaan seurueessa? Ei, en tarjoaisi. Keskity, komennan itseäni. Se ei ole helppoa, sillä sormiruoka on niin hassu sana. Liharuoka, kasvisruoka, sormiruoka. Istun sohvalla, jolle on kehotettu istumaan, nojaudun kulmaan.

Toisessa kulhossa on kuivattuja karpaloita, toisessa cashewpähkinöitä. Aiemmin cashewpähkinöitä kutsuttiin munuaispähkinöiksi. Hassua, että kohtaan sormiruokakulhot samana päivänä, jona olen puhunut aiheesta ystävän kanssa aamulla, ennen kymmentä turkkilaisessa saunassa.

Olen sanonut: "Löysin nettisivun, jossa oli ohjeita työnantajille. Yksi testeistä on sormiruokatesti. Siinä haastateltavan eteen laitetaan pari pientä kulhoa sormiruokaa ja katsotaan, imuroiko hän ne tyhjiksi." Ystävä on katsonut, en osaa tulkita ilmettä. Kuumassa ja kosteassa hikeä valuu kummankin kasvoilla. Olemme puhuneet toisesta ystävästä, joka on sivulauseessa ilmaissut närkästyksensä eräästä lapsesta, joka on tyhjentänyt keksikulhon loppuun saakka. Hänelle on jo lapsena opetettu, ettei niin saa missään tapauksessa tehdä. Käy ilmi, että ystävää saunassa on niinikään kielletty ottamasta yhtä tai kahta enempää. Minulle taas on sanottu, että syö lapsi kulta jotta kasvat, ja ei kukaan tule sinulle keksejä suuhun pistämään vaan pitää ottaa itse kaikki mitä haluaa ja kaikki on kotiinpäin. (Ehkä tämä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen kotikasvatuksen ero?)

Ja jos jotakin on jäänyt, on kysytty, että pitääkö tämä nyt todellakin laittaa sivuun, eikö tätä saataisi lopeteltua näillä eväin? Kaikki ovat laihduttaneet, on ollut hyvä, että keksit ja karamellit syö joku muu, sillä se on pois selluliittihuolista. Syö nyt ne loppuun, ole kiltti. Olen ollut kiltti ja lopettanut kulhot säntillisesti.

Olen tyhjentänyt autuaan tietämättömyyden tilassa monet keksi-, hedelmä- ja karamellikulhot tähän ikään, ihmetellyt hiljaisesti, kuinka kokouksen muilla osanottajilla ei todellakaan näytä koskaan olevan nälkä. Mieleeni ei ole juolahtanut, että minua on saatettu paheksua moisesta. (Tiedän kyllä, ettei nainen saisi syödä niin, ainakaan julkisesti - Norsu nailoneissa opetti tämän - mutta toisaalta, enhän ole oikein naiseksi koskaan identifioitunutkaan, ainakaan kovin yksitotisesti.) Kukaan ei ole sanonut mitään. Sekin on omituista, varsinaista suomalaista keskustelukulttuuria. Hemmetti vie, on ihan turha nurista selkien takana asioista, jos ei vaivaudu ensin kertomaan omaa kantaansa niille, joita paheksuu. (Koska ehkä se oma kanta on heille täysin ennenkuulumaton. Toistan selvyyden vuoksi: me emme elä yhtenäiskulttuurissa.)

Tällaista kaikkea roskaa pyörii päässäni, kun istun sohvalla, kuuntelen ja mietin, ottaako sormiruokaa uusi hyppysellinen. Juu, taidan ottaa. Tämä on luomua ja vegaanista ja pyöräillessähän kuluu energiaa.

Olemme saunassa keskustellessa päässeet sellaiseen välitulokseen, että tuollaiset yksinkertaiset moraaliarvostelmat tyyliin "keksikulhon tyhjentäminen osoittaa ongelmia nautinnoista pidättymisessä ja liikaa ahneutta" saattaisivat toimia yhtenäiskulttuurissa, joissa kaikilla olisi tiedossa, mitä keksikulhon tyhjentäminen tarkoittaa. Mutta sormiruoan tapauksessa näin ei ole. Ystävälle on opetettu, että kielto seuraa hyvin pian, minulle taas, että on pahaksi jättää mitään, ja että jos muille ei maistu, on yksinomaan kohteliasta syödä astia tyhjäksi. (Ja siten muistaa Afrikan nälkäisiä pikkulapsia - voi tätä lapsuudessani usein esitettyä ajatusta, että jos jätän jotakin syömättä, Afrikan lapsia itkettää.)

Ystävälle sormiruoka kulhossa tarkoittaa, että kaikki on kunnossa, minulle taas, että tuo kaikki pitäisi vielä saada mahtumaan minuun. (Toki olen sen verran kranttu, etten ala marttyyriksi. Jos jokin on pahaa tai siitä seuraa paha olo, kuten kahvista, saan olla kajoamatta tarjoamisiin. Moraalini on tässä suhteessa opportunistista, vaikka tunnenkin syvää tyytymättömyyttä itseeni, jos tarjolla on vain asioita, joita en syö ja juo. Aika usein näin onkin. Monissa kekseissä on esimerkiksi herajauhetta ja aika usein kahville ei ole järkevää vaihtoehtoa - kuten kotimaista yrttiteetä, mehua tms.)

Samalla ymmärrän jotakin tärkeää ystävien vierailuista ja kulhoista, joihin jää ruokaa. Olen ajatellut, että jotakin on vialla, etteivät he pidä tarjoamisistani. Mutta he ovatkin koettaneet olla kohteliaita. Vai tehdä hyvän vaikutuksen? Olen monesti sanonut, että haluan kulhot tyhjiksi, niitä ei ole tyhjennetty. Kun vieraat ovat lähteneet, olen sullonut jäämät itseeni hämmästellen heidän huonoa ruokahaluaan.

Miksi heille on sanottu niin eri tavalla kuin minulle? Jos tiedän, että kaikki tahtovat keksejä yhtä paljon, jaan mielelläni keksit tasan. Jos toinen pitää kekseistä minua enemmän, voin varsin mainiosti antaa hänelle jopa suurimman osan (tästä ihmiset muuten aina kieltäytyvät, jos tarjouksen tekee - ilmeisesti he ajattelevat minun koettelevan moraaliaan, vaikka olen itse suorittamassa puhtaan käytännöllistä sulle-mulle -toimenpidettä). Mistä voin tietää jonkun tahtovan kolmannen spelttikeksin, jos hän kieltäytyy tunnustamasta haluaan?

Joka tapauksessa, on hyvä, että asia nousee esille nyt, kun olen kolmenkymmenenyhden. Mainitsen sormiruoasta ja moraalista toiselle haastattelijoista isomman kihon poistuttua käytävälle puhumaan puhelimeensa vielä isommalle kiholle, joka ei kuitenkaan ole hänen pomonsa, onpahan iso muuten vaan. Kihomadoista en mainitse, koska en halua kuulostaa paranoidilta, en edes huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muustakin voisin puhua, mutten tule puhuneeksi - voisin puhua siitä, kuinka äiti seisoo jääkaapilla ja kysyy: "Sinäkö söit kaksi kiloa persikoita?" ja vastaan "mmh" ja äiti sanoo: "Oletko syönyt muuta?" ja kiellän syöneeni, ja äiti tulee luokseni ja halaa ja käskee kuunnella, mitä vatsa haluaa. "Teillä lapsilla kun on vielä tieto siitä, mitä ruokaa tarvitsette. Kun kuuntelet kroppaasi, et joudu ikinä laihduttamaan." Katson äitiä, nauran: "Kuten sinä?" Äiti myöntää. Kuten hän. Se on totta. En joudu laihduttamaan. Jokin päivä tarvitsen kaksi kiloa persikoita, jokin päivä ruisleivän, jokin päivä en syö mitään. Lapsuus. Kaakaota, saksansämpylöitä, porkkana-omenaraastetta. Opettelen kokkaamaan jo lapsena, teen usein ruoan koko perheelle.

Nykyään tunnun tarvitsevan lähinnä kauraleseestä ja pellavansiemenrouheesta keitettyä puuroa ja erilaisia keittoja. Vatsani inhoaa leipää ja keksejä. Mutta voin syödä keksejä kohteliaisuudesta. Cashewpähkinöistä vatsa pitää, kuivatut karpalot ovat sen sijaan niin makeita, että epäilen piankin kutisevani niiden jäljiltä. Verotan pähkinöitä kuivamarjoja runsaammin.

Kun pyöräilen kirjastoa kohti iltavuorooni, mietin maailman nälkäongelmaa ja ravinnon kulkeutumista maihin, jotka pitävät (siitä tuskin ylpeillen) huolen siitä, että ylipainoa on suunnilleen saman verran kuin aliravitsemustakin. Vallitseeko tässäkin jonkinlainen yhteismitattomuus? Onko joidenkin maiden mielestä niin, että koska siellä liikkuu käteistä, on aivan oikein, että siellä myös pilaannutetaan elintarvikkeita oikein olan takaa? Ja että on niin, että köyhemmissä maissa aliravitut ihmiset eivät vain halua tehdä rahaa, jolla voisivat ostaa ruokaa lapsilleen? Eivätkö köyhien maiden puhemiehet uskalla sanoa ääneen, että he tarvitsevat enemmän apua ja ruokaa vai eikö apua tahdota antaa? Odottavatko he kenties, että rikkaammissa maissa tämä tajuttaisiin ilman erityisiä vetoomuksiakin? Eivätkö he huomaa, ettei sitä näytetä tajuavan?

(Tässä yhteydessä tulee mieleen keskustelu siitä, pitäisikö Suomen kehitysavun osuutta valtion budjetista nostaa vai ei. Eikö kukaan muu tunne kalvavaa hämmennystä siitä, että meillä, joilla on niin paljon, ei muka ole varaa tähän? Oikoradat ja sen sellaiset tuntuvat olevan tärkeämpiä, ihmisten asuntojen koko kasvaa, asunnot koneistuvat entisestään, valoja ei tarvitse muistaa sammutella kun sähkö on niin halpaa, ruokaa mätänee jääkaappeihin, kuten kaupan jakeluketjuunkin. Säästäväisyyttä pidetään mummojen hommana, ja mummoja ei pidetä erityisen mediaseksikkäinä.)

Kiitos nettiartikkelin, en ole syönyt kulhoja tyhjäksi, vaan olen koettanut tehdä kompromissin aiemmin ja myöhemmin oppimani välille ja syönyt vain aika suuren osan. En osaa arvioida, onko annos ollut sopiva ja moraalista huomaavaisuutta osoittava, mutta olen ainakin yrittänyt parhaani. (Varsinaisesti yritän osoittaa ruoka-asioissa moraalista huomaavaisuutta välttämällä eläinkunnan tuotteita. Sekin loukkaa joitakuita.) Samalla minua vaivaa ajatus, että tämä on kaikki silmänpalvontaa: Enhän usko, että loput kuivatut karpalot ja cashewpähkinät siirtyvät niille, jotka niitä tarvitsisivat minua enemmän, esimerkiksi pakolaisleiriin jonnekin kylään, jonka nimeä en tiedä.

Ja kun kello lähenee kirjaston sulkemisaikaa, murisee vatsani jo todella vaativasti.

Todellisesta

Unettomuus kiertyy elämääni yhä sitkeämmin. Koetan juosta vesiallasta maanisesti, jotta yön tullen käpertyisin rauhallisesti kyljelleni, huokaisisin ja nukahtaisin. Kunpa asiat olisivat niin yksinkertaisia! On tapahtumassa useita samanaikaisia, näennäisesti toisistaan riippumattomia prosesseja. Viikkosyklissä Kerubivompatti palaa ja loittonee, joulunaika lähestyy, jouluna Kerubivompatti tulee jäädäkseen que sera sera -ajaksi. Siirrän tekstiä kansiosta toiseen, sivulta toiselle, muutan â:t trademarkeiksi, kuiskaan neljännelle ihmiselle salaisuudesta, josta pian tulee jotakin yleisempää.

Onko jokin todellisempaa siksi, että se on helpompi jakaa kuin jokin muu? En osaa ajatella, että konventioidemme sanelema helppous suhtautua tiettyyn ilmiöön voisi olla todellisen mitta.

Asiaa hämärtää se, että mitä väsyneemmäksi tulen, sen huonommin nukun, sen sateisempi päivä ulkona on, on se sääsyklin vaihe, kun aamua ei näytä ollenkaan saapuvan, vaan iltahämärää jatkuu koko valveen ajan. Valvetta jatkuu kauemmin.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin kirjoitan akateemista esseetä Alice-kirjoista. Tarkemmin ottaen kirjoitin shakkikuninkaan tai Alicen unesta, en enää muista, mitä kirjoitin. Mutta perusasetelman muistan - upottavan tunteen siitä, kuinka itse asiassa todellisuuksia tuntuu olevan yhden sijasta useita, ja kuinka niiden todellisuus, vaikkakin muotoutuu eri tavalla, on tuhottoman vaikeaa taulukoida, kanonisoida, kyseenalaistaa. (Nyt kai voisin lisätä, että unen ja valveen lisäksi tiedetään ainakin kolmas tila - transsi. Tuolloin en vielä tiennyt rentoutustekniikoista enkä aivotutkimuksesta höläsen pöläystä.) Luiskahdin suoraan jonnekin hirvittävään, kartesiaaniseen painajaiseen. Eikä minun maailmassani ole jumalaa, joka vakuuttaisi, että tämä on todellista, tuo ei... mutta on sentään käsiä, jotka käyttäytyvät arvattavasti, materiaa, joka ei muutu sormeillessa linnusta autoksi ja siitä tähdeksi.

Makaan sängyssä kyljelläni, on yö tai päivä, olen saanut työvihkoon kurottua muutaman tunnin lisää, enää ei ole aikaa kutoa eikä virkata. Mutta on kirjoitettava, syötävä. Olisi nukuttava. Pitäisi nukkua. Uni ei tule. Mitä väsyneempi olen ja mitä matalapaineisempi kaupunki, olisi muistettava kaivaa kirkasvalolamppu pöydälle kuten Ilves aikoo tehdä, mitä sekavampi ja onnettomuusalttiimpi olen, nälkäisempi, ärtyneempi, sen enemmän tuntuu siltä, että elämäni sujuu valtaosin jossakin illuusiossa.

Sillä eikö vain olekin niin, että kun luen Jorge Semprúnia, liikun aivan toisessa ajassa ja paikassa kuin turvallisella sängylläni, peitteiden välissä? Nojaako ohimoni todella laiskasti puristettuun nyrkkiin vai kuuluuko se jollekulle muulle, nuorelle miehelle, joka näkee äkisti olevansa haamu? Herään siihen, että on nälkä, kello kolme yöllä. Herään, suljen kirjan. Lusikoin puuroa. Ulkona on puuroisen pimeää.

Vastapäisessä fasadissa ei pala enää yhtään valoa. Yritän ymmärtää, että asun samassa talossa kuin kaksitoista vuotta sitten, että on kaksitoista vuotta siitä kun olin ensimmäisen vuoden opiskelija, joka uskoi, ettei kukaan voi rakastaa minua. Ikkunalaudalla on sama kahvipensas, sama jänönopuntia. Ohimoissa tykyttää väsymys, venytän niskaa ja kaulaa ja hartioita. Teen valeriaanahauduketta, juon sitä hiljaisin, pienin kulauksin.

Muistan ajan, jolloin nukkuminen on toisenlaista, mies osaa kääntyä selkäni suojaksi, kietoutuu ympärilleni liekana, painavana ja lämpimänä, turvallisena. Vain tähän saakka, sanoo koko hänen kehonsa. Nukahdan. Kun herään, olen onnellinen, on aamu, maailma on uusi, tekstinkappaleet innostavia. Kun koetan muistaa tuota aikaa, muistan usein kuiskanneeni hänelle aamulla, että en oikein osaa uskoa, että voin olla näin onnellinen, että tämä on totta.

Jokin aamu lakkaan kuiskaamasta. Oikeastaan pitäisi kai kysyä entiseltä mieheltäni, missä vaiheessa se tapahtuu. Hänellä on akuutti ajantaju. Missä vaiheessa kipuan kylmälle lattialle varovaisena ja epäluuloisena ja otan koirat ja pakenen metsään ja sitten vesijuoksualtaaseen, missä vaiheessa uni lakkaa saapumasta iltaisin, ruoka menemästä alas. Kuinka ajatukset alkavat myllertää, kuinka on päästävä pois, pakoon, millä hinnalla hyvänsä.

Muistan talven, talven onttouden. Kuinka opettelen nukkumaan ja tajuan, etten enää pelkää pimeää enkä kellareita. Ja kuinka kuljen kaduilla ja katson kaiken tarkasti, koetan keksiä asioille uudet nimet, jottei minun tarvitse kävellä raitiovaunun alle. Takerrun koristenappeihin, työvuorojen kalenteriin merkkaamiseen, raidallisiin ylipolven sukkiin, etiikkaan, ennen kaikkea, etiikkaan, takerrun muiden kärsimykseen, sillä tuntuu todellisemmalta kärsiä oikeista vaivoista kuin siitä, mikä minua vaivaa - etten tiedä, mikä näistä erilaisista, selkeästi yhteismitattomista todellisuuksista on todellisin perimmäisessä mielessä. Ja siitä, että tivaan vastausta tuohon kysymykseen, vaikken uskokaan, että mikään niistä on vastaus siihen.

Entä kesä? Kesällä kaikki tuntuu olevan avointa ja mahdollista. Pelkäänkö jo kesällä? En muista (pitäisi kai lukea Veloena alusta loppuun, jotta osaisin vastata tähän kysymykseen, mutta Semprun on kiinnostavampi). Kesällä asiat yleensäkin kyllä tuntuvat todellisilta enemmän kuin talvisin. Jotenkin se tuntuu liittyvän valoon ja siihen, että tuntee tuulen iholla, käsivarsilla ja säärillä, olkapäillä. Talvi on jonkinlaista horrosta, odotusta, levottomuutta. Kesällä mieli lepää, voi istua penkillä ja lukea, tai viltillä ja lukea, tai rannassa ja lukea, tai puhua ystävien kanssa. Siihen ei liity kipua jäätyvistä näpeistä, silmät eivät vuoda eivätkä huulet rohdu. Kaulaliinaa ei ole suun edessä, siihen ei jäädy hengityshöyryä.

On syksy, makaan kerällä sängyssä, odotan unta ties monetta tuntia. Yritän hahmottaa, olenko liian rikki vai en. Pitäisikö minun mennä lääkäriin, kertoa, etten oikein ikinä ole ymmärtänyt todellisuuden luonnetta. Että saatan herätä unesta huutaen, uni tuntuu todellisemmalta kuin lasi yrttiteetä, että kun herään, en ymmärrä, mitä ihmettä teen tässä asunnossa. Piti olla keittiö, jossa on shakkiruutuinen lattia. Kun puhun entiseni kanssa puhelimessa, huomaan rupattelevani valppaana ja vapaasti. Jälkeenpäin olen väsynyt, tahtoisin nukkua. En onnistu.

Viikonloppuisin sentään saan unen, kun saan maata Kerubivompatin vieressä. Siinä maailma tuntuu muutenkin todelliselta. Voin silittää lämmintä ihoa tai työntää sormet toisen hiuksiin. Voin sulkea silmät ja haistaa, että toinen on läsnä. Silloin en ikinä tule kysyneeksi, onko tämä totta. En kysy myöskään, onko viime talvi todellinen, onko psyykkinen tilani silloin normaaliksi luonnehdittavissa. Tai onko todellinen se aika, jonka olimme onnellisia Kissan kanssa, tuo pitkä aika, johon ihmiset viittaavat sanoessaan järkyttyneensä kovasti erosta. Aika, jonka aamuista monina kuiskasin, etten oikein pysty uskomaan olevani hereillä.

Viime talvena tuntui, että olen hereillä. Mutta onko valve todellisempaa kuin uni? Onko tuskaisuus todellisempaa kuin levollisuus lähellä ollessa?

Nuorempana tahdoin matkustaa sotatantereelle nähdäkseni, millaisia ihmiset todella ovat. Ajattelin, että keskitysleireillä ja sen sellaisilla inhimillinen todellisuus jotenkin piirtyisi selvästi esiin. Myöhemmin nauroin ajatukselle. Eikö todellisuutta muka voi tehdä? Kutsuu ystävät pulkkamäkeen, juo kaakaota ja nauraa. Laulaa yhdessä, näkee piirin tiivistyvän, lämmön kasvavan. Sanoo pimeässä huoneessa kuuluvasti hengittävälle keholle, että lapsirakas, sinä vilustut siellä pahemmin, tule tänne, me mahdumme tähän molemmat.

Isoäiti, miksi sinulla on niin surulliset silmät? (Emmekö me muka ole heitä, joihin identifioidumme, emmekö me tunnista itsemme vasta käsialasta ja rubiinikorvakoruista, punertavasta nutturasta?)
Lapsikulta, älä pelkää. Surulliset silmät ovat vain sitä, että olen unohtanut, kuinka sormia napsautetaan ja illuusiot puretaan.

Tiistai tuntuu vähintään torstailta, kun uni ei tule. Vai tuleeko se sittenkin, onko tämä raskaus ja askarrutus unta, joka naamioituu valveeksi. Kuljen työpaikalle ja kotiin, liikun, venyttelen, tapaan ystävän. Odotan koko ajan herääväni jostakin toisesta asunnosta, jonka tunnistan niinikään, mutta joka samalla tavoin herättää kysymyksen, mitä täällä teen ja kuka oikeastaan olen.

Avaruusaluksessa

Avarissa tiloissa on jotakin uhkaavaa. Pinnan allakaan ei ole piilossa, sillä turkoosin lävitse liikkuu pronssisammakkojen harppuunoita pohjanmuotoja myötäillen. Sammakot on vyötetty niukkoihin uimahousuihin. Välillä ne tulevat haukkomaan henkeä vesijuoksuradan päihin, nousevat sormenpäät edellä pintaan, sillä illalla hyppyaltaan reunoilta pulahtelee ja posahtelee veteen jos jonkinlaisia kolmiulotteisia kappaleita.

Kappaleita, bodies. Muistan hämmennykseni Hobbesista tenttiin lukiessa. Että Hobbesille oli oikeastaan vain bodies. Kehoja, ajattelen silloin. Kappaleita, tracks. Jälkiä. Pääni refraktoi veden säännönmukaisuudella, runttaa ja venyttää, laittaa kiinteän lihan tanssimaan luikertelevaa huilutanssia kaukana putkinäön alapuolella.

Väistän miehiä allaspäädyissä, päädyn juoksemaan elliptistä rataa. Ikkunoiden takana on jo yö valolla mitattuna. Syksy, siitä ei ole epäselvyyttä. Kukaan muu ei ehdi, jaksa. Olen yksin ihmisten keskellä, voin keskittyä hengittämiseen ja pronssisammakoiden arastelemiseen. Lapset läsähtelevät veteen kaoottisesti. Kuvittelen olevani avaruusaluksessa, jossa harjoitellaan kuukävelyä uima-altaissa. Juoksen kungfujuoksua, loikin näkymättömien kääpiökraaterien laidalta toiselle.

Vähitellen liika höyry pihisee ulos, pystyn keskittymään kainalon takaosaan, lavan aluseen, vatsalihaspanssariin, rukoilemaan lihassäierukouksiani. Päälakeni venyy ylöspäin, työntää näkymätöntä koria yhä ylemmäs. Mitä korissa on? Ei ainakaan snorkkeleita. Hedelmiä ehkä, betarypäleiden terttuja, maatiaispäärynöitä. Jos alkaisinkin päärynänviljelijäksi. Varpaat puolestaan venyvät yhä alemmaksi, niihin on kiinnitetty koukuin sievät pienet hopiapunnukset. Kling kling, sanovat tiu'ut, tanssin kevyenä ja lantio pitkän käärmemäisenä reunalta reunalle ja pyörrän pakoon pronssisammakoiden edestä.

Viimein minulla on mies, joka on tyytyväinen jokaiseen ruumiinosaani. Ja mieleeni, ja siihen, että minusta vuotaa sanoja täysin kaoottisesti. Sanoja, liikettä, eleitä. Kaikkea turhaa maailmassa, jossa pitäisi asettautua yhdeksi hammasrattaista. Viikonloppuna meitä on jo kehotettu miettimään häitä ja asunnon ostamista. Olen kamppaillut, jottei leukani loksahtaisi auki. Sanonut jotakin sellaista, että suuria asioita kannattaa harkita rauhallisesti.

On monia asioita, josta minun on pakko kai ajatella, etten piittaa niistä. En jaksa hoitaa kynsiäni, värjätä kulmakarvojani riittävän usein, kehossani on aina pehmeitä kohtia ja ilmeissäni epävarmuutta. Toisinaan käy, että joku huutaa kadulla, mutten keksi mitään sanottavaa, ja jälkeenpäin olen siitä vain onnellinen, koska tuskin olisin ollut riittävän selkeä ja rakentava kuitenkaan. Ja jos joku suuttuu, saatan olla vastaamatta sähköpostiin kaksi vuorokautta, koska tahdon vastata vasta kun olen tarpeeksi pehmeä, peloton ja rauhallinen, vasta kun onnistun itse itkun sijasta nauramaan toisen raivolle.

Muistan sen kerran, kun luen jostakin lehdestä, että valtaosa nuoria tyttöjä keskittyy vatsansa sisään vetämiseen. Kiitän onneani siitä, että olen rumempi sisar, joka on hyväksynyt jo varhain sen, ettei ole se tyttö, johon hurmaannutaan. Että on se, joka puhuu enemmän kasvien ja eläinten kuin ihmisten kieltä. Uimahallissa ainoat kasvit ovat nekin muovia. Voiko niitä oikeastaan kutsua puiksi?

Barbitytöillä ei ole rasvagrammoja missään kohdin kehoaan. Mietin, mitä heidän aivoilleen kuuluu. Miten he elävät. Tai pronssisammakot. Barbitytöt katselevat pronssisammakoita, mutta eivät samalla tavoin lievän paranoidisti kuin itse teen. En osaa kuvitella lihasmiesten elämää. Ylipäänsä, en osaa kuvitella pronssisammakoita päällysvaatteissa. Enhän ole ikinä ollut miesten pukuhuoneessa ja nähnyt, kuinka takeista kuoriutuu sammakko koteloituakseen niihin uudestaan liikuntatuokion jälkeen.

Naiset olen nähnyt, olen nähnyt kuinka kynsiä leikataan, kuullut leikkurin nakseen ja kiristyvien kengännauhojen narahduksen, selinkin pystynyt päättelemään, milloin urheilutoppia kiskotaan pään yli. Kiusallisinta on jäädä vangiksi topin sisään, olla vangittuna rinnat paljaina toppi kasvojen edessä, haroa epätoivoisin sormin ilmaa, joka ei auta, tietää toisten kuulevan. Vängyrrellä, taipua, vuoroin kaventaa, vuoroin loitontaa kyynärpäitä, työntyä ihmeen kaupalla ja hiukset riistäytyneinä lavanvälinen alue edellä ulos vaatteen elastaanikahleesta. Ei ole lupa huutaa apua topin sisältä, se olisi liioittelua. Ja topin on oltava tiukka tai rintoihin sattuu kovasti tunnin lopulla. Tiedän, kuinka toppatakkien sisältä kuoriutuu tanssijattaria ja pelottomia uimareita ja kuinka he kääriytyvät villoihin uudelleen, uneliaat suihkunjälkeiset tyytyväiset sudet, livahtavat pakkasiin ja pimeyksiin, tiehensä. Mutta pronssisammakot ovat arvoitus. En ole koskaan seurustellut lihaksikkaan miehen kanssa. En tunne heihin vetoa, he ovat jollakin tapaa liian kliinisiä, näyttävät käveleviltä panssareilta.

Rullaan flamencokäsiä veden sisässä. Vannon itselleni, että huomenna, huomenna varmasti, menen katsomaan sen hemmetin satulatuolin. Pian taivaasta sataa rahaa, saan selän, joka ei suutu. Mutta jotkin asiat pysyvät ennallaan. Taloyhtiöni ala-aulaan on ilmestynyt hallitukselta lappu, jossa kielletään pyörien säilyttäminen ulkona pyhäinmiesten päivän jälkeen. Pyörät pitää säilyttää kellarissa, jonne on pitkät, jyrkät portaat, sillä pyörien kohdalle tehdään lumikasa. On silkkaa mahdottomuutta kantaa pyörä alas ja ylös joka kerta sitä tarvittaessa. "Taloyhtiö pahoittelee talvipyöräilijöille tästä aiheutuvaa vaivaa" ja asentaa myötätunnon eleenä kellariin seinätelineen - johon ei tietenkään kiinteäkorillista pyörääni pysty nostamaan.

Mietin vettä juostessani, kuinka selviän talvesta ilman pyörää. Lumihangessa töihin kävelee siinä tunnin. Se tarkoittaa, että kolmen ja puolen tunnin työvuorosta tulee oikeasti viiden ja puolen tunnin pituinen. Järkevää yhteyttä ei oikeastaan ole, joukkoliikennevälineinkin matkaan kuluu yli puoli tuntia vastineena vartin pyöräilylle. Sitä paitsi silloin liikunta uhkaa jäädä turhan vähälle. Toisaalta, kävely on ilmaista hupia ja pitää kuntoa ihan siedettävästi yllä. Tai sitten pyörälle on löydettävä turvallinen parkkipaikka jonkin lähitalon pihalta.

Sitten muistan, että minun piti olla avaruusaluksessa, koska ikkunoiden takana on niin mustaa, että on kuin uimahallin kloorinhajuinen, kliininen ja tarkasti valaistu panoptikon leijuisi ja pyörisi ylväässä yksinäisyydessään tyhjyydessä, kaukana, kylmässä. Ei avaruudessa murehdita pyörien parkkipaikoista! Hengitän kahdeksan askelta sisään, pidätän neljä askelta, kahdeksan askelta ulos, pidätän neljä askelta. Nousen ja lasken suurin kaarin.

Tänään en törmää kuitenkaan jäävuoriin enkä muihinkaan kiinteisiin suuriin kappaleisiin. Atlantti on kaksikymmentäviisi metriä leveä ja ylitän sen lukemattomat kerrat. Ajatella, valtameri avaruusaluksessa. Olen käynyt läpi kaikkien kanssajuoksijoiden elämäkerrat monesti ja hämmästynyt, kuinka monenlaisia elämiä yksille kasvoille saattaa manata.

Kun olen juossut tunnin, saan nousta ja käydä venyttelemään. Pohkeet ovat kireät, kipeät, lavat jumissa. Mutta en ole enää huolissani enkä levoton. Asiat järjestyvät epäilemättä jälleen yksi kerrallaan. Istun turkkilaisessa saunassa, kunnes olen nestehukasta heikkona. Kun käännän avainta kaapin lukossa, jännitän, ovatko tänne pyöräilyni jäljet edelleen tunnettavissa.

Ovat ne. Verryttelyhousujen takamus ei ole edelleenkään kuiva pukiessani ne päälle.
Satulan kuva perseessäni astun avaruuteen toisen kerroksen ovesta ja osaan hämmästyksekseni hengittää painotonta, hapetonta tyhjyyttä.

Palaamisesta

Harmaa huutaa vaativaa huutoaan jo avaimen työntyessä lukkoon. Niin, kaikki on kunnossa, seuraa kollirakas vain haluaa. Se ei malta pysyä sivussa vaan on kanssani avatessa posliinikukkaa kuljetuspaketista, laskostaessa kukkahuivia hattuhyllylle, halkaistaessa granaattiomenaa. Seuraa-maauuu!

En pysty kommunikoimaan ystävälleni kuinkaan, että olen löytänyt joululahjan ja että olemme kommunikoineet nyt Vompin sukulaisille muutosta joululomalla. Ja että viikko kestää vähintään vuosisadan, tekemistä on yötä myöten, asiat kasvavat, sivut läiskyttävät lukujaan. Että en joudu vähään aikaan pelkäämään, että rahat loppuvat loppukuusta. Mutta että vastineeksi minun on kuljettava jo aikaisin aamusta uimaan ja etten voi vain maata sängyllä ja miettiä, kuinka elää oikein. Jos mietinkin tuollaisia, sormieni on samanaikaisesti tanssittava valkoisilla näppäimillä.

En pysty kertomaan harmaalle kollille myöskään, että on ihmisiä, joiden mielestä on varmasti aivan hyvä, etten mietikään liian monisyisesti. Että luotan vain siihen, että joidenkin seurassa on helpompi hengittää luonnostaan, ja että on myös niitä, joiden varassa oppii hengittämään, että melkein mihin hyvänsä tottuu. Että olen taas alkanut lukea keskitysleireistä kertovia kirjoja, koska niiden avulla saatan osoittaa itselleni, että on aika ryhdistäytyä ja lakata tuskailemasta. Täällä on kaikki varsin hyvin, suhteellisesti ajatellen. Toisenlailla kuin toisena aikana, paikassa, siinä, jossa istun, kun luen junassa. "Siinä missä muut turtuivat vankeudesta, nääntyivät nälästä, jatkuvasta unen puutteesta, ja etenkin lohduttomasta yksitotisuudesta kaikkien noiden tuntien ja päivien aikana, joita ei pitänyt kasassa mikään muu kuin merkityksettömät rutiinit ja jatkuva pelko sairastumisesta tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta, Milena teki välttämättömyydestä hyveen. Parakeista ja leirikaduista, jotka olivat heidän väylänsä toistensa luo, hän loi oman mielensä huoneita: oman leirin, jossa hän sai liikkua niin kuin itse halusi. Seisoessaan Valitusmuurilla hän seisoi omalla leirikadullaan, oman muurinsa vierellä. Hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa, tai kuunneltavaa - niinpä hän kertoi, tai kuunteli."

Sillä vaikka täysin vapaata tilaa ei ole, on tiloja, joissa voi silti oikaista ryhtinsä, katsoa pelotta silmiin ja sanoa, että on erilaisia tapoja elää, hankkia rahaa ja ponnistella tärkeiden asioiden edestä. Kuten Milena Jesenska kirjoittaa Willy Schlammille vuonna 1938, elämässä tapahtuu joskus sellaisiakin outoja ihmeitä, että tapaa ihmisen, joka ei tunnu vieraalta. (Mutta Milena jatkaa: Mutta joka kerran elämä heittää päällemme saman petoksen ja todellisuus riistää heidät meiltä... Riistääkö?)

Junassa kuljen ravintolavaunuun, heilun vaunuosastojen lävitse ja ajattelen Meadin junaesimerkkejä suhteellisuusteoriasta. Universumi laajenee, maapallo kiertää aurinkoa ja omaa akseliaan, juna liikkuu raidetta pitkin, junan sisällä liikun ravintolavaunuun ja takaisin, koivut ikkunan takana heiluvat pimeässä tihkusateessa. Tytön käsi nostaa appelsiininviipaleita suuhun pakastepussista. Liikaa päällä, tajuan jo Tikkurilan kohdalla. Pohjoisessa puutkin ovat jo keltaisia. Kotona ilma on vielä lempeää.

Viereisen penkin mies kertoo apurahoistaan ja kerhosta, jonka jäsenenä saa matkustaa erikoiskohteluin. Hänelle se kaikki on selvästi hieno juttu, ja koetan kuulla pinnistäen, miten hän ei ole kohtelustaan kiusaantunut. En kuule, vaikka kuinka pinnistän.

Kun mies jää junasta, jatkan Ravensbrückin lukemista. (Kursivoidut sitaatit tässä päreessä ovat tuosta kirjasta.) Sem- Sandbergin kirjoittamassa Milena Jesenskassa on jotakin tuttua. Tämän raivossa siinä, kuinka tasa-arvoa korostavat ideologiat saavat dogmaattisten kannattajiensa käsissä aikaan sen, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Entä mitä tulee mieleen seuraavasta tekstinkappaleesta: "Kasvojen ilmeet vaihtelevat uhmamielisyydestä teeskenneltyyn välinpitämättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin yhteistä kaikille. Vaikka piirteitä korostaa kuin kasvoille liimattu, ylikorostettu pilkka, kaikista on silti perimmäisesti nähtävissä taipumaton, loukattu tyhmyys. Keittiöpiikoja kenraalin univormussa, kuten eräs puolalainen vanki sanoi heistä. Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia. Itse he näkevät armollisen suosionsa ja mahdollisuutensa vallankäyttöön vain luonnollisena seurauksena ylivoimaisuudestaan."

Joskus mietin välähdyksenomaisesti, onko julmuus ja vallanhimo todellakin vain loukattua typeryyttä. Kaikkia on tietysti loukattu, mutta vaatii jonkinmoista typeryyttä laittaa joku aivan muu maksamaan siitä. On helpompaa hyväksyä se, että on hyväntahtoinen ja typerä ja rakastuu puhelinpylväisiinkin kuin että tavoittelee aseman todistaakseen, että loukkaajat ovat väärässä ja te muut maksatte. En jaksa olla enää edes vihainen siitä, kuinka turhautumista ja vihaa johdetaan sivullisiin. (Ja kuinka estoitta siitä puhutaan, ikään kuin se olisi oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta ei viha purkaannu sitä elehtien ja välittäen. Se vain lisääntyy. Jos vaihtoehtona vihalle on suru, valitsen mieluummin vaikka pohjattoman surullisuuden ja tunteen, että tämä meidän maailmamme ei ole kovinkaan kaukana sotakentistä ja kuolemanleireistä. Voi kyllä olla, että tämä on vain rakastumisasiaa. En ole koskaan rakastunut ilman tunnetta, että minua viedään junalla silmätkin sidottuna, että kaikki on pimeää ja kauheaa, että tämä päättyy vielä tuhoisasti. En tiedä, millaista olisi kepeä tai onnellinen rakastuminen. Oikeastaan on siis aivan oikein sanoa: rakastan sinua hirveästi, rakastan sinua kauheasti. Eri asia on sitten, kun tunnemyrskyt taantuvat seesteiseksi, arkipäiväiseksi rakastamiseksi. Kun voi juosta eteiseen ja huutaa ilosta toisen palatessa töistä kotiin.)

Tietenkin aina, kun luen keskitysleireistä, näen yläasteen ja ala-asteen käytävät. Porraskäytävät, lasiruutuiset ovet, tyttöjenweeceet. Kiirastulen ovista sisään pimeänä talviaamuna käyvät kumarat, tummat hahmot, joista kuoriutuu arvostelevia silmiä ja torjuntaa. Pelon, joka kiertää vatsassa. Mutta näen myös muuta - nyt - viime talven jälkeen: näen lumisen puistonrinteen, jota kuljen ylös ja alas ja koetan ymmärtää, että olen elossa, että se tarkoittaa, etten saa kävellä tuosta noin vain raitiovaunun alle. Että voin elää ja hengittää ja juosta ja laskea pulkalla, vaikkei olekaan ketään joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta, ja vaikkei tunnukaan siltä, että elän ja hengitän. Minun on muutettava maisema kuva kuvalta ja sisäänhengitys sisäänhengitykseltä joksikin muuksi kuin minä olen sitä ajatellut, siitä on tultava jotakin, jota voin kutsua vapaudeksi.

Tajuan jotakin muutakin - jotakin siitä, miten havainnoin asioita. Tajuan, kuinka kertomukset alkavat keriytyä esiin juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat pelkkiä selkiä. Ja kun äkisti joku hahmo armollisesti kääntyy ja ojentaa kätensä kohti, ja juoksen sinne päin, ja sitten äkisti hahmo kääntyykin uudelleen ja selkien muuri on koskematon. Ymmärrän, että juuri tuossa kohdin opin havaitsemaan asiat, sanallistamaan ne. Aloitan jostakin kaukaisesta, planeetoista ja eläimistä ja kasveista, mutta vähitellen etenen sinne, minne on edettävä, jotta pääsisin joskus pois noilta pihoilta, joilla välituntien vartit ovat vuosisatojen pituisia. Etenen pahaan oloon.

Kun näen jonkun voivan pahoin, tiedän, mitä hän kokee. Kun näen jonkun kääntävän pahan olon kiukuksi, tiedän senkin. En ole aina varma, ymmärränkö jotakuta tämän kaikissa valinnoissa, mutta pahan olon taatusti ymmärrän. Oli vuosia, jolloin pahan olon katkaisivat vain valoisat iltapäivät metsissä, jalat takoen kuraista tai loskaista polkua, olin hevonen niin monta tuntia kuin sallittiin, juoksin.

Asemalaiturilla tajuan, kuinka raskaita ovat siirtymät tilasta toiseen. Ei ole vapaata tilaa hengittää, ajatella, elää. Kaikissa tilanteissa ja tapauksissa on omat rajoitteensa ja hämmenteensä. Mutta on pysyttävä liikkeessä. Sporasta purkautuu seitsemän hunnutettua tyttöä. Yhdellä on käsilaukku. Kipuamme sisään, kaksi tennarityttöä ja minä. Kiskoliike jatkuu, kolisee mäkeä ylös. En näe yötä.

On vain yksi paikka, jossa pystyn pysähtymään. Se on lähellä, hengityksen pudotessa kasvoille. Tila, jossa huulia voi liikuttaa äänettä. Tietää, että toinen tietää, ettei hänelle sano tämän olevan uuni. Tietää, äkkiä ja kouriintuntuvasti, ettei ole hevonen eikä kasvi, ei planeetta eikä mekaaninen koje, josta lähtee kerta toisensa jälkeen samanlainen sävelmä. Tietää olevansa ihminen, koska hukkuu nimenomaan ihmisen silmiin, ja on siitä onnellinen ja kiitollinen, rakastunut. Mutta on erottava, kerta toisensa jälkeen, erottava ja oltava erillään ja juostava, pysyttävä liikkessä. Horjuttava ravintolavaunuun ja takaisin keskikäytävää, pitkä juna täynnä ihmisiä, junat aina myöhässä. Takerruttava ikävältään kirjan keskitysleirikuvaukseen ja appelsiininviipaletta suuhun vievään käteen.

Ja nyt - nyt on juostava perjantai-iltaan saakka. Vasta silloin saan vetää henkeä.

Harmaa kolli makaa jalkojeni päällä.

Lähden

Olen pakannut tavarat ja hoidan sähköpostitse viimeisiä asioita ennen pitkää viikonloppua. Poikakulta ilmoittaa tuskin pysyvänsä housuissaan illan ajan. Saavun puolen puolenyön junalla. Huut huut tsukutsuk.

Hetkinen, sumutorvi taitaakin olla laivassa, ei junassa. (Mutta Ruu on palannut. Ruu Äm.)

Tietty riemukkuus täyttää minut ajatellessani, että vietän viikonlopun vieraassa kaupungissa, paineita tai ei. Loppuviikko on muuttunut niin painajaismaiseksi säädöksi, että mikä hyvänsä on parempaa. Sullon pääni turvaan villaisen retuliininvärisen neulebaskerin sisään ja lähden.

Housuissaan tuskin pysyvä poikakulta ei tiedä, mikä häntä odottaa. Kun ystävätär kysyy, kuinka voin kutoa ilman ohjetta, Möbiuksen pipostahan saattaa tulla omalaatuisen kokoinen, nauran ja sanon, että sehän on villaa. Kas, kun villaa kuumentaa, sen kitistyy. Ja toisaalta, märkää villaa on helppo vanuttaa myös suuremmaksi, sen kun repii vaan. Esitän runsaasti käsiä heiluttaen, kuinka pipo ensin kuumennetaan lähes tulikuumaksi vedessä kattilassa ja sitten vedetään hatturin päätukille - minulla ei tietysti ole sellaista, mutta onhan Vompilla pää, mikäs sen mukavampaa kuin sulloa hattu siihen päähän, johon sen pitäisi sopia eikä millekään universaalitukille - ja sitten läimitään sitä puisella paistinlastalla, kunnes villa on kuroutunut tukkia myötäileväksi.

"Sinä siis vedät Vompin päähän tulikuuman märän pipon ja sen jälkeen vielä pieksät päätä paistinlastalla?" Nyökkään, ja jatkan samaan hengenvetoon: "Ja niin sitten ehkä jos se ei kitisty tarpeeksi, kaadan päälle vielä vähän kuumaa ja sitten hetiperään ihan jäistä vettä ja läimin oikein kovasti."

Niin. Ei taida poikaparka tietää, mikä häntä odottaa. Kun huovuttajanainen ryhtyy kutomaan miehelleen pipoa sormituntumalla, se on oksat pois.

"Kuulostaa vähän väkivaltaiselta tuo sinun käsityöhommasi", huokaa ystävätär.

Mutta luulen kyllä että pipo on sopiva ilman pieksämistäkin. Ainakin jos Vomp lukee tämän ennen sovittamista, hän oletettavasti sanoo sen olevan sopiva, vaikka sinne mahtuisi kokonainen junavaunullinen marakatteja hänen päänsä lisäksi. Silloin voin luonnollisesti säteillä tyytyväisyydestä ja ylistää hetken mielessäni sitä, kuinka akuutti näppituntuma rakkaani päästä minulla on.

Pipo kyllä vaikuttaa sopivan kokoiselta, ainakin minulle. Pääni on hyvä lunttilappu.

Olen jo virkannut lisäksi melkein kokonaisen baskerin. Käsitöissä on jotakin rauhoittavaa silloin kuin pitäisi kirjoittaa esseetä, eivätkä aivot oikein toimi.

Olen tyytyväisillä mielin, sillä olen tänään solminut sopimuksen seuraavasta kirjakeikasta free-kustannustoimittajana. Ja kun nousen junasta, saan halauksia ja suukkoja. Vielä viisikymmentäviisi minuuttia töitä ja esseen hiomista. Epäilen kyllä, että joudun jatkamaan sitä vielä maanantai-iltanakin, jolloin palaan.

Mutta toistaiseksi ajattelen vain loittonemista.

Pupilleja

On miltei hämärää, kun kerkiän puistoon, livahdan rautaportista sisään. Pensaiden hahmot ovat tummat, suihkulähdepihalla ja pergolapenkillä valo sentään viipyilee. Tuoksupielusta on kokonainen järviseudullinen. Tuoksuherne kiipeää, punervat nuput sinnittelevät yhä. Erilaisia lehtiä on miellyttävän runsaasti. Ei tarvitse tyytyä ylikäytettyihin peruskoivuihin ja sen sellaisiin.

Koska elämässä voi toteuttaa erikoisratkaisuja yhtä helposti ja edullisesti kuin perusratkaisujakin, ulkoilen puistossa, jonka jokainen puu, lähestulkoon, poikkeaa. Mistä ne poikkeavat? Normista? Ei, vaan toisistaan. Kun tuulenhenkäys kulkee käytäviä pitkin, näen yhtäaikaisesti useita eri tapoja värähtää ja läpättää, syksyisin myös leijua maahan korkeuksista.

Mustaseljassa on komeat tertut. Aurinkoinen kesä on saanut sen satoamaan aivan kaoottisessa mitassa. Ahdan marjoja suuhuni, eikä mitään edes vielä näy. Tästä riittää monelle. Maku on ihana. En jaksa ymmärtää, kuinka kukaan ykkösvyöhykkeellä maata omistava voi jättää mustaseljan tuikkaamatta pihaansa. Vaikka marjasatoa ei tulekaan säännöllisesti vuodesta toiseen, kukkasato tulee joka vuosi. Mustaseljan kukista tehty sima on luksusta.

Ja marjat, kuinka kauniit. Rangat ovat kauniin viininpunaiset, marjat mustia pupilleja. Kiilusilmiä. Essee pitäisi saada valmiiksi, mutta seison puistossa ja maistan pupillin kerrallaan. Aurinko on jo painuksissa. Kun olen tullut aidanviertä, olen kiivennyt kiviaidan yli nurmen puolelle ihailemaan nurmesta törröttäviä vaahteransirpaleita ja kiivennyt sitten kiviaidan yli takaisin jalankulkijoiden puolelle. Joku on tuijottanut, olen hymyillyt hänelle lempeästi.

Kyllä kiviaidan ylitse saa kiivetä.

Portit suljetaan kello kaksikymmentä. Penkeillä istuu vaihto-opiskelijan näköisiä ihmisiä. Kaupungin romanttisimmalla penkillä ei istu ketään. Allas, jota tuijotimme tyhjänä se päivä, kun Hurina osti kameransa, kuivalla betonilla silloin pinossa monta laattaa, on nyt pulputtava, pyöreäkalkkikivipohjainen. Sinne voisi työntää jalan.

Murokulhon kokoiset ruusut kukkivat yhä ja tuoksukasvien aromit etenevät häikäilemättä kosteanholotnaa ilmaa pitkin. Puutarhassa on helppoa uskoa ihmisen kauneuden ja hyvyyden kaipuuseen. Tällaisessa tieteellisessä opetuspuutarhassa vielä helpompi siihen kolmanteenkin, kaipaukseen totuutta kohden. Totuutta, leimaamista, luokittelua.

Eräällä kurssilla opettaja jakoi meille kurssilaisille kullekin useita objekteja, jotka olivat kaikki toisistaan poikkeavia. Pyöreä pinkki paperinpala. Pinkki papiljotti. Hopeanvärinen kolikko. Klemmari. Sakset. Kuiva lehti. Paperinpala, jolle on piirretty lehti. Pala sanomalehteä. Meidän piti järjestää objektit luokkiin. Mutta kuuluuko papiljotti enemmän samaan luokkaan saksien vai toisen pinkin objektin kanssa? Jos papiljotti ja sakset ovat samaa luokkaa, tarkoittaako se, että myös papiljotti ja klemmari ovat samaa luokkaa? Toisaalta hopeanväriset sakset olisivat kotonaan kolikon ja klemmarin kanssa. Mutta väri ei tunnu oikealta perusteelta luokitella esineitä. Ja jos esineet jakaa paperisiin ja muihin, jää kuiva lehti omituisuudeksi toisessa luokassa. Jako kompostoituviin ja ei-kompostoituviin tuntuu vähän liian elinkaaren loppupäätä painottavalta. Ja niin edelleen.

Tuijottaessani esinekasaa pulpetilla ymmärrän, miksi teorioita on. Jotta asiat voitaisiin luokitella, jotta niistä voitaisiin puhua, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi evoluutioteoria on erinomainen, kun katsellaan hevosta, seepraa, sarvikuonoa, karhua, tuoksuköynnöskuusamaa ja mustaseljaa.

Mutta on ilmiöitä, joihin kohdistuvat teoriat tuntuvat epämääräisiltä ja tieteellisesti huonosti koetelluilta. On teorioita, jotka tarkalleen ottaen eivät ole tiedettä, vaikka sitä matkivatkin. Kuten teoriat siitä, mitä on olemassa.

Tulen ajatelleeksi tätä asiaa aina kasvitieteellisissä puutarhoissa. Niissähän puissa riippuu nimilappuja. Tulen ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka tutkivat kasveja pitäen mielessään jatkuvasti niiden lajin syntyhistorian. He ymmärtävät hienostuneemmin, kuinka ympäristö muokkaa eliölajia hitaasti ja päinvastoin. Kuinka lajikohtalot kietoutuvat. Tätä ajatellessani tulen myös ajatelleeksi, miten omituista on pitää jotenkin ylivoimaisena etuna itsetietoisuutta. Jossain jutussa Leonard Cohen -dokkarista, joka on nyt elokuvateattereissa ja arvatenkin poistuu niistä ennen ensimmäistä vapaailtaani, halvatun kalenteri, Cohenin siteerataan sanovan, että runot ovat palamisjätettä - sujuva elämä palaa sujuvasti tuhkaksi, runot ovat todiste jostakin muusta.

Kenties koko kieli.

Tiedän kyllä, että kielestä on paljon hyötyä. Mutta en ole varma, olisinko sittenkin onnellisempi, jos saisin yrittää ja erehtyä. On hyvä elää kulttuurissa, joka on perustettu muullekin kuin yritykselle ja erehdykselle yksityiskohdissaan. Suurena liikkeenä toki yritämme ja erehdymme aivan selkeästi. Mutta kenties olisi hienoa poistaa oma itsetietoisuutensa, tietoisuus velvollisuuksista ja erheistä. Voisi vain toimia, ei muistelisi menneitä eikä kammoaisi tulevia. Ei tulisi surulliseksi asioista joita kaipaa ohimennen uskaltamatta silti kaivata niitä vakavasti. Mistä minä tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Katselen puita ja yritän tajuta, että joidenkin kantojen mukaan ne eivät itse asiassa ole todella olemassa. Että todellista on informaatio niiden dnassa, tai todellista ne lajin prosessina. Lajin prosessina olen itse turha nirkko, koristepitsiä. Jos en vielä, niin hyvin pian ainakin. Ei se mitään - meitä on liikaa. Köynnös kiipeää lehtipuuhun, kaksi lajia nousee aurinkoa kohti, lainaa valoa ja lämpöä. Maan pinnassa on jo viileä, sinisävy maalaa puutarhan surullisen oloiseksi.

Pian on talvi, ja kuten ystävä kirjoittaa talvesta tässä puutarhassa, silloin aidan takaa kuuluu luistinradan kiljaisuja, jotka äkisti täyttävät takin taskut lapsuuden kohmeisilla appelsiininviipaleilla. Suihkulähdepiha on valkeaa kinosta.

Kunpa osaisin siirtää iloa ihmisestä toiseen välittömästi. Olen huolissani ystävästäni kaukana. Kävelen vielä kerran pensaalle ja syön mustia pupilleja. Vanhempi mies, joka kuvaa lintuja, tulee kysymään, olenko varma siitä, että marjoja voi syödä.

Kyllä ihminen voi syödä mitä vaan, mitä suuhunsa saa tungettua ja nieltyä. Eri asia sitten on, ovatko marjat myrkyllisiä. Mustaseljan pupillit eivät ole. Varmuus, mitä on varmuus. Vastaan kyllä. Juu olen varma.

Kotona ymmärrän käyneeni tavaratalossa ostamassa lisää lankoja puoli naamaa mustaseljamehusta violettina.