Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.  

Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee. 

Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Riippuvat pilvet saivat nimet

Ortopediltä ulos kävellessä - kävellessä, hitaasti, mutta ei enää mummotöpöttäessä, tässä on kokemuksellisesti iso ero, vaikka edelleen seniorit painelevat ohitseni, kun matelen magneettikuvaan ja lääkärille - tunnen helpotusta: viimein vaivalla on nimi, se on todennettu magneettikuvassa, enkä ole enää se hulluämmä, joka käy itkemässä mysteerijalkojaan ja väittämässä, ettei pysty. Totta kai osa minusta tiesi, että jotain on pielessä, kun ei pysty olemaan jalkojen päällä ja aiemmin problematisoimaton käy vaikeaksi ja kivuliaaksi, mutta sitten osa myös kysyi, että entäs jos kuvitteletkin kaiken? (Lapsuuden kaikuja; oletko nyt ihan varma, että maha on oikeasti kipeä, oletko varma ettet pysty menemään kouluun, mitä jos menisit vaan, usein tulee parempi olo kun menee vaan. Ja sitten takaisin kotiin lähettäminen, kun oksentaa tai yskii niin kovasti, että koulussa ei haluta katsella sitä.) Että entäs jos oletkin jotenkin - - harhainen, spesifisti omien jalkojesi suhteen? 

Mutta tosiasiassa en ole ollut yhtään harhainen. Itse asiassa diagnoosi on juuri se, josta sanoin alusta saakka hoitoon hakeutuessani, että oletan tämän olevan x, koska näin ja näin.  

Ortopedillä kaikki kuulostaa vielä kovin valoisalta ja helpolta. Ensinnäkin, on aamu, jalkani eivät ilmoittele. Toiseksi, ne ovat olleet edellisinä päivinä huomattavasti leppoisammat. Olen päässyt kävelemään muutaman minikoiralenkinkin, todella hitaasti ja lyhyesti, mutta silti: kyllä tämä sittenkin on elämää. Kolmanneksi, nyt on nimi ja voidaan alkaa kuntouttaa täsmällisesti. Neljänneksi, ortopedi on kanssani samaa mieltä, että työhön voisi lähteä hitaasti palailemaan, jotenkin vaiheittaisesti tai asteittaisesti, sillä kuntoutus on tässä vaivassa pikemminkin kuukausien kuin viikkojen souvi. (Mutta olen kuntoutettavissa, se on tärkeintä.) Hän neuvoo etenemään varoen: nyt kun tuntuu jo vähän paremmalta, ei kannata innostua liikaa. Aloittaa osalla töistä, se leppoistaa työhön palaamista, kun ei tarvitse edetä on/off. 

Kaikki vaikuttaa hyvältä, melkein liian hyvältä. Juttelen muutaman työnantajankin kanssa tuosta mahdollisuudesta, että voisi alkaa palailla kevennetysti. 

Sitten tarkistan vielä Kelasta, mitä tapahtuu oikeudelleni sairauspäivärahaan, jos lähden kokeilemaan kevennettyä työtä. Kun tietoni ja työsuhteideni tiedot on katsottu läpi, selviää, että ei tässä olekaan mahdollisuuksia mihinkään osasairauspäivärahaan, sitä voidaan myöntää vain vähintään 30 tuntia viikossa työskenteleville. Kohdallani on siis vain täysi sairauspäiväraha mahdollinen, ja kaiken pitää mennä on/off. Joko olen työhöni täysin kyvytön tai sitten täysin kykenevä. (Tätä muotoilua virkailija ei sano ääneen, mutta sitähän se käytännössä tarkoittaa.) Ja arvio koskee koko kutakin sairauspäivärahakautta kerrallaan, eli jos opettaisin vaikka ne kolme kurssia, joissa minun ei käytännössä tarvitse olla jalkojeni päällä, ja joiden kohdalla "ryhmäliikunta" on vähän hassu kuvaus, kun jengi lojuu liikkumattomana, Kela katsoisi, että olen ollut koko viikon ja liikkuvampienkin kurssieni opetuksen osalta työkykyinen, ja siltä viikon sairauslomalta ei voitaisi myöntää lainkaan sairauspäivärahaa. Kevennetyn työn sairauslomatodistuksella saan kokeilla tunnin tai kahden työtä viikossa, se ei vielä veisi päivärahaoikeutta. 

Enää kaikki ei vaikutakaan niin selvittävältä kuukausissa mitattavine kuntoutuksineen. Mutta yhtäkaikkisesti tästäkin jotenkin selvitään. No, kokeilen ensi viikolla opettaa sen yhden kaikista keveimmän tunnin, jos isompaa takapakkia ei sitä ennen tule. (Vaan saattaapa tullakin, kun maanantain fysioterapiassa käydään puhuttelemaan kipeää kohtaa.) Sittenpähän nähdään, mitä jalka siitä toteaa. 

Tämän maailman kokoaikatyöfetissi tuntuu vuodesta toiseen yhtä uskomattomammalta. Siitä huolimatta en osaa katua omia järjestelyitäni. Olen vain koettanut pysyä hyvinvoivana, terveenä ja jopa iloisena. Hitot siitä, että aina välillä ahdistaa, kun huomaa, että jokin hyvä asia jää saamatta siksi, että olen järjestänyt työni toisin kuin jonkun toisen mielestä pitäisi.

Sataa, pilvet riippuvat alhaalla. Aamun kivuttomuus on vaihtunut iltapäivän jomotukseksi. 

Katselen taas ikkunan läpi, koska jalalla - toinen on jo kivuton - on mielipiteensä eilisestä magneettirallista ja tämän päivän lääkärirallista. No joo, ei tällä ehkä ihan heti opeteta. Ensi viikoksi on kirjoitettu sairauslomaa.

Lisäpanoksia

Tulen ortopedin vastaanotolta kotiin jotenkin keveänä. Ortopedi on diagnosoinut vaivan samoin kuin itse leikkidiagnosoin aluksi ja arvelee, että muu nyt voi olla vain jotain tauhkaa sen ympärillä. En osaa teeskennellä, etten tiedä anatomiasta ja kuntoutuksesta mitään. Seuraavaksi työterveyden pitäisi antaa lähete magneettiin, joka pitää mennä ottamaan toisessa kaupungissa. Ja soittoaika ortopedille, ja lisää sairauslomaa työterveyslääkärin kautta, kuntoutus työfysioterapian kautta. Prosessi alkaa selkiytyä. Ehkä minun ei kohta tarvitse juosta siellä kahdesti viikossa esittelemässä asiaani, kun diagnoosi selkeytyy. Jos se on sitä, mitä ortopedi arvelee, kuntoutuksessa puhutaan kuukausista, ei viikoista. Tunnen keveyttä, koska se, miltä jalka tuntuu ja millainen toimintakykyni on tätä nykyä, sopii paremmin yhteen kuukausien kuntoutumisajan kanssa kuin päivien tai viikkojen kuntoutumisajan kanssa. Ehkä kohta pystyn paremmin nukkumaan, kun en joudu jatkuvasti miettimään, pystyisinkö kuitenkin kylmiltäni hyppäämään fyysisesti vaativaan työhöni, vaikken pysty viemään koiraa edes viiden minuutin pissilenkille. Jotenkin sitä yhtälöä on ollut vaikeaa hahmottaa.

Heti kun astun sisään, Vompsu näyttää minulle läppäriltään kokousdioja. Hänen työpaikkansa yt-neuvottelut ovat alkaneet. 

Juuri siinä kohdin, kun kaikki muukin on hajoamassa käsiin. Vompsua pelottaa. Koetan sanoa, kokouksen loputtua, että hänhän on saanut paljon kehuja ja vakinaistuksen ja kaikkea, että hän nyt jos kuka on turvassa. Mutta tietysti on olemassa se toinenkin juonne - työterveyden tukema pyyntö, ettei tarvitse mennä lähityöhön, koska se kuormittaa liikaa mielenterveyttä ja uhkaa työkykyä. Kuka tietää, mikä kaikki vaikuttaa siihen, ketkä irtisanotaan. Enintään joka seitsemäs siellä joutuu irtisanotuksi tai osa-aikaistetuksi. Se kuulostaa aika paljolta. (Tällä hetkellä Vompsulla on ylityömääräys. Kotiylitöistä puhumattakaan, nyt kun en pysty suureen osaan kotitöistä.) 

Tänä syksynä olen puhunut oppilailleni paljon joogan kovasta ytimestä. Minulle se ei ole mitään asanoihin liittyvää, vaan ihan yksinkertaisesti paluuta hengitykseen, kehoon ja tähän hetkeen, tapahtui, mitä tapahtui. (Kirjoittaminen täydentää sitä hyvin - tässä voi päästää tarinat laukalle, ja sitten ne neutraloituvat, alkavat kyllästyttää, niihin voi palata havainnoimaan ja oivaltamaan, mitä kaikkea spagettioksennusmylly suoltaa. Mutta sitäkin tärkeämpi on tuo palaaminen aisteihin ja aistien takaiseen olemiseen vain.) Tämä syksy on kyllä ollut melkoinen koetinkivi ja olen ollut kiitollinen jokaisesta vippaskonstista, jota olen harjoitellut. Palaan, palaan, palaan ja palaan. Kuinkahan palasina olisin, jos en osaisi tai jos ei olisi tällaista luontumusta, harjoitusta?

Muutama mainio lause ja ikkunasta katsomisesta

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen vanhan filosofianopiskelukollegan kirjaa. 

Kuinka monesti olenkaan miettinyt, miksi asioista on niin vaikeaa puhua ja miksi filosofia etenee niin supertekniseksi ja hankalaksi, ja miten paljon se onkaan vaikuttanut siihen, että on itse käynyt varsin vaikeastiymmärrettäväksi - no, ei ehkä enää, mutta ei minun tarvitse kuin lukea tekstejä, joita kirjoittelin parikymmentä vuotta sitten, kun jään miettimään, että mitä ihmettä, eikö tätä nyjt olisi voinut käsitellä jotenkin vähän yksinkertaisemminkin. 

Ja nyt sitten, Jussi Ahlroth kirjoittaa Derridasta: 

Derridan monimutkaisuudelle on kaksi syytä. Ensinnäkin hän toimii monimutkaisessa kentässä, länsimaisessa filosofiassa. Hän käyttää perinteen sisäistä kieltä perinteen kritiikkiin ... Toinen syy varmaan on, että hän pitää monimutkaisuudesta. Derrida sanoo Il gusto del segreto -dialogiteoksessa, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. Koska olemme onnistuneet tekemään asioista mutkikkaan sekasotkun, pitää sitä sekasotkua käsitellä mutkikkaana. (Lähde: Jussi Ahlroth, Kirje Buddhalta. Länsimaisen filosofian buddhalainen historia, s. 595-596.)

Mutkikas sekasotku! Arvaa vaan, mikä tulee mieleen. Spagettioksennus, tuo nimi, jolla olen kutsunut jo kauan yritystäni ajatella. Aina, kun avaan sanaisen arkkuni, sieltä tulee spagettioksennusta. Tai siis, lähes aina. On kuitenkin muutama runo, johon olen saanut kiteytettyä jotain olennaista. Siis olennaista itselleni, kokemuksen uskomattomasta itsepäisyydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, siitä laadusta, joka puskee läpi ja äkisti hulmauttaa kaiken hetkeksi kovin todelliseksi. (Ja tämä, tietysti, on se syy, miksi lähdin suuntautumaan liikkumiseen, kosketukseen, hengitykseen, meditaatioon ja joogaan sen jälkeen kun ajauduin henkilökohtaiseen umpikujaani filosofian kanssa, niin kovasti kuin sitä halusin rakastaakin - onhan se ensimmäinen ammatti-identiteetti ja aikuisidentiteetti, johon olen kasvanut tai jonka muottiin minua on suostuteltu, joskaan ei kovinkaan onnistuneesti.) 

(Kirjaa on hauska lukea, koska kollegalla on ollut samansuuntainen intuitio kuin itselläni. Ei ihan sattumalta harhailin kuin koditon aave, kunnes löysin ne ensimmäiset filosofini, jotka halusivat purkaa subjektin ja objektin välisen erottelun. Ne olivat eri filosofeja kuin mitä kollega käsittelee kirjassaan, mutta yhtäkaikkisesti, kovin samantapaisen kenkäkiven hiertämiä, olettaisin. Ja itsehän etsin filosofiasta juuri jotain henkilökohtaista, terapeuttista ja samalla skaalattavaa muutosta. Siihen olisi saattanut löytää suoraviivaisempiakin teitä, mutta toisaalta: en ole katunut päivääkään niitä keskusteluita ja sitä ponnistelua, ja lopultahan löysinkin näkökulman, joka auttoi minua eteenpäin sen verran, että sain todettua, että saattaisin olla toisaalla enemmän omalla paikallani.) 

Naurattaa tuo kohta, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. No, filosofiassa asiat eivät totisesti ole yksinkertaisia, mutta muualla elämässä aika usein ovat. (Ja eikö vain mieleni ala taas riekkua olla-verbin kanssa; miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa runko on "o" kun muissa muodoissa "ole"; "ovat" on taatusti itselleni vaikein suomenkielinen sana, jonka kanssa typerä kielikorvani on näemmä vuosikymmeniä poterosodassa. Huokaus.) Ja aika monista asioistahan sana on levinnyt. Muistan sen ällistyksen, kun hierojakoulussa opiskellessani luin jotain näyttötyötä varten koulun kirjastosta jotain perus hoitotyön etiikan kirjaa, jossa käsiteltiin suhtautumista kipuun, sairauteen ja kuolemaan. Tajusin, että hemmetti, tässähän tämä on laitettuna ihan todella selvästi ja nätisti, näitä ohjeita minä etsin paljon enemmän kuin sitä, minkä pariin opinnoissa etenin. 

Halusin oppia, miten tulla toimeen vaativissa kommunikaatiotilanteissa. (Onko muunlaisia? On, mutta jos mukana ovat sanat, taas tuo "ovat", helposti lähtee laukalle, kirjoitan.) (Kirjoittaminen huonotapaisuutena, kirjoittaminen yksinäisyytenä, kirjoittaminen tottumuksena, kirjoittaminen muistiinpalauttamisena.) Miten niissä filosofian ajatuskoeleikeissä ei ikinä kerrottu sellaisesta, että voi vain antaa olla, kuunnella, antaa aikaa ja lopulta hyväksyä asiaintilan? Ettei ole oikeaa ja väärää tapaa kokea tietty asia eikä kaikkea tarvitse yrittää analysoida puhki (mikä ei onnistu, vaikka ei tarvitsisi syödä tai nukkuakaan, saati sitten muuta). Että kokemus muovautuu jonkinlaiseksi, äilehtii ja lopulta antaa tilaa muulle, silloinkin kun kyseessä ovat suuret käänteet. Ja että kun noiden asioiden äärellä on, niin että toiset ovat niitä isojen asioiden pääkokijoita, on usein viisampaa ihan vaan antaa tilaa sille, tilaa, ja läsnäolonsa. Ehkä myös lupa, sanallisesti. (No, kai sekin voi jotakuta ärsyttää. Varmasti.) Mutta itselleni ikäänkuin lopullinen niitti siihen kaikkeen käsitevatkuttamiseen oli se, miten tajusin, miten paljon enemmän oli se, että ojensi joskus kätensä ja kosketti toista kevyesti, jos tällä oli vaikeaa. (Vaan eivätpä kaikki kosketustakaan halua. Se voi tuntua liian pelottavalta.) 

No, joka tapauksessa: kun luen tuon kohdan, nuo muutamat lauseet, huvitun, koska tunnistan, mistä puhutaan. Pyrkimys selkeyteen, pyrkimys varmuuteen, pyrkimys yksiselitteisyyteen todellisuudessa, joka on sotkuinen, alati varioiva ja määrityksiä pakeneva. Pyrkimys tarjota lohtua pyörittämällä käsitemyllyä. Parhaimmillaan se muuttaa asioita. Onhan se muuttanut asioita. Ymmärrän hyvin motivaation selkeyteen, puhuttelevuuteen, vaikuttavuuteen. 

Kirjassa on myös mukava kuvaus siitä, miten kuluttavaa on toivon ja pelon vaihtelu, ja että niiden vaihtoehtona voisi olla toivottomuus. Tämä puhuttelee jalkojeni kanssa pulatessa. On hyvin kuluttavaa läikehtiä toivon ja pelon välillä: Ihan varmasti nämä tästä kuntoutuvat entiselleen! - Onko tämä nivelreumaa tai kihtiä? - Entä jos tämä on fibromyalgiaa, siitä saa lopullisesti leiman otsaansa täällä Suomessa? - Jos vain tänään nousen koivilleni ja teen varovasti kivun rajoissa, miksi nämä eivät kuntoutuisi? - Mikä erehdys, nyt en pysty nukkumaan kivuiltani! Mitä tämä on, kun kipulääkkeet tuntuvat olevan ihan yhtä tyhjän kanssa? Onko tämmöiseen edes olemassa hoitoa? - Nyt vain pää kylmänä maanantaihin saakka, ortopedi ymmärtää tästä jotain. - Entä jos ei ymmärräkään, jos saan taas vain kolmen päivän saikun ja sitten juoksen sinne uudelleen itkemään? - Jotenkin tästä alhosta noustaan, tätä on jatkunut vasta kolme viikkoa, tietenkään kukaan ei voi vielä tietää, mitä tämä on. - Kerran toisensa jälkeen pysäytän itseni, palaan hengitykseen, rauhoitan hengityksen, hieron jalkoja, annan niille tenssiä tai punavaloa, liikuttelen ja venyttelen varovasti, välillä lepään kokonaisen päivän, jos ne tuntuvat aivan raivokkailta. Mutta olen viidenkymmenen, tässä iässä ei voisi vain levätä, luut ja lihakset liukenevat olemattomiin. Ja joka kerta, kun ylitän rajani ja uskaltaudun esimerkiksi käymään lääkärissä tai purkamaan ja täyttämään tiskikoneen, jalkahelvetti karkaa valloilleen. Eilen uskaltauduin tekemään ilmajoogaliinasta käsillä auttaen muutamat askelkyykyt, koska isojen lihasten työ toisaalta vähentää kipua ja luiden on saatava kuormitusta ja lihasten jänteyttä, muuten polvet sakkaavat seuraavaksi. Työterveyslääkäri kehotti vesijuoksemaan, mutta hän ei selvästikään ymmärrä, etten voi vesijuosta täältä vesijuoksemaan, vaan sekin edellyttää maa-askelia niin paljon, että sitten en pysty nukkumaan seuraavana yönä täysillä kipulääkeannoksillakaan. Tunnistan siis tuon toivottomuuden käyttökelpoisuuden, tai ehkä tunnistan sen väärin. Mutta ajattelen näin: Jos ei olisi painetta osata kertoa työnantajille, milloin olen taas opetuskunnossa, tilanne olisi helpompi. Jos tähän kaikkeen ei liittyisi huolta toimeentulosta, tilanne olisi helpompi. Olisi helpompaa edetä päivä ja hengitys kerrallaan, jos ei joudu soittelemaan kerran tai kahdesti viikossa läpi kolmea työnantajaa ja käymään lääkärissä tai fysioterapiassa kerran tai kahdesti, joko aina uuden henkilön tai edellisen käynnin unohtaneen henkilön pakeilla. Olisi helpompaa todeta, ettei pääse takaisin entiseen elämäänsä, mitä se tarkoittaakaan. Ja sitten jos jossain vaiheessa tilanne alkaakin helpottaa, no, elämä luultavasti virtaisi takaisin niille alueille, joilta se on nyt padottu ulos. 

Eihän kukaan tietenkään pääse takaisin edes edelliseen hetkeen. Joidenkin hetkien rajat ovat vain suurempia kuin toisten. Kissa elossa - kissa kuollut. Jalat toimivat - jalat liian kipeät edes vaatimattomaan arkeen, saati sitten ammattiini.

Katselen syksyä ikkunan läpi. Nyt olen kiitollinen teettämästämme ikkunaremontista. Sen ansiosta makuuhuonen ikkunan pinta-ala kaksinkertaistui. Koivujen mustavalkoiset rungot kohoavat kohti taivasharmaata pointillistin täplittämästä maasta. Koivujen takana, urheilukentän hiekka, joka näyttää täältä käsin kovin yhtenäiseltä massalta. 

Maailma pienentyy, kuroutuu. 

Kunhan Vompsu herää, haluan ulos. Vompsu voi ottaa koiran, minä voin olla mukana sähköpyörällä. Haluan pois ikkunan takaa. Vompsu nukkuu iltapäiväyhteen, koska olen valvonut kivun kanssa ja se on häirinnyt hänen untaan.