Etanointia

Joskus, jollekulle, luonnehdin itseäni hitaaksi oppijaksi. Tätä vastustettiin. Olin närkästynyt; kai minä nyt itse tiedän, miten hitaasti omaksun asiat? 

Pari yötä sitten heräsin siihen, että vatsatauti teki tulojaan. Oksetti, pakotti, ihan kamala olo. Mietin kuumeisesti, olenko ehkä syönyt jotain pilaantunutta, mutten osannut arvata, mitä. Yritin yökkiä pönttöön, epäonnistuin. Pissaamaan sentään onnistuin. En saanut unta siltä ololta, enkä uskaltanut särkylääkettäkään ottaa, koska vatsa oli jo valmiiksi niin sotajalalla. 

Muutaman tunnin kuluttua menin uudestaan vessaan valvottuani tuskaisena piehtaroiden. Havaitsin verenpaisumuksen tulleen: ne viimeiset kuukautiset, ehkä, toivon. Gynekologihan sanoi, että niiden pitäisi vielä tulla, kiitos edellisen kuukauden vuodollisen hormonikorvaushoidon. Ne vain ottivat oman aikansa ilmaantua. 

Tunsin itseni typeräksi, mikä toi mieleen tuon hitaan oppijuuden. Olen pulannut kuukautisten kanssa pakon edessä, mitä, noin kolmenkymmentäviiden vuoden ajan. Kun laskee tuohon sen keskimääräisen kiertoaikani (joka tihentyi huomattavasti hormonikorvaushoidon myötä, se on laskettu kaavaan mukaan), lienen ollut kuukautisten ensioireiden kanssa tekemisissä ehkä 350-360 kertaa. Silti kuvittelin nytkin saaneeni mahataudin. (Internet väittää, että naiset kokevat paljon useammat kuukautiset elämänsä aikana. Monella täytyy olla paljon lyhempi kierto ja pidempi - käytännössä vuosia aiemmin alkanut - hedelmällisyysikä.)

(Tulee mieleen se kerta, kun palasin opettamaan noron - se oli aito mahatauti - jälkeen ja kerroin oppilaille kuvitelleeni, että se oli sydänkohtaus ja menoa nyt, sinne saakka, että oksensin komeasti kaaressa ja totesin ilahtuneena, että ei kun ei sittenkään, tiedänkin tän jutun. Ja yksi oppilaista kertoi, että hänen äitinsä uusi aviosiippa oli päätellyt samoin, ehtinyt jo kutsua ambulanssinkin paikalle ja päässyt sitten oksentamisen makuun vasta sen sisässä. Noro on kyllä melkoinen.) 

Ilmeisesti yksi hedelmällisyysikä ei saanut minua oppimaan kuukautisteni ensi merkkejä. Tällä on ollut seurauksensa, runsaasti tuhottua materiaa. Olen ehkä, toivon mukaan, viimeisten kuukautisteni ääressä liki yhtä hönö kuin ensimmäisteni kanssa. (No, enää en sentään yritä pärjätä päiväkausia yhdellä kuukautissuojalla; äitini neuvoi minua aika suurpiirteisesti ja harmitellen, että onpa kamalaa, että sait nuo riesaksesi, ota tuosta side, laita se housuihin, noin - mistään vaihtamisesta ei ollut puhetta, joten lopulta vuosin ohi ja side muuttui kammottavaksi, kökkäreiseksi, haisevaksi, litimäräksi, ja koetin tunkea sen päälle lisää vessapaperia: kerrassaan kammottava kokeilu. Vasta useampien kuukautisten mentyä minulle valkeni - en enää muista mistä - että niitä kuukautissuojia pitäisi vaihtaa, ehkä monta kertaa päivässäkin. Vain hivenen myöhemmin opin, että ratsastusharrastus ja ulkoinen side eivät oikein rimmanneet yhteen. Ostin äidin kauhuksi tampooneja ja opettelin käyttämään niitä sen pienen rasiaan ahdetun kirjallisen käyttöohjeen mukaan. Pyörrytti ja oksetti ja pelkäsin hirvittävän paljon toksista shokkisyndroomaa, mutta pysyin tajuissani ja terveenä.) 

Jotkut asiat kyllä tarttuvat mieleen, kuten vaikkapa kasvien tieteelliset nimet. Mutta tällaiset seikat eivät. Tai se, mitä minun pitäisi opetella: opetuspaikkojeni pelastussuunnitelmien yksityiskohdat. Olen nyt lukenut pelastussuunnitelmat useamman kerran läpi ja aina on kuin kohtaisin aivan uuden tekstin. Epäilisin jotain muistisairautta, ellen tietäisi, että toiset asiat opin varsin nätisti. Tarvitaan vain kiinnostus. 

Kun sitä ei ole, käy etanaksi. 

Innostavampia asioita: halvalla ja kuolintoreissaan viime keväänä haalimani kamelia kuntoutui kesän aikana pihaillessaan ja kukkii nyt innolla. 

Tasankoa näkyvissä?

Oli kyllä ihan paras aloitus uudelle vuodelle käydä gynekologilla ruinaamassa vähän isompiannoksista hormonikorvaushoitoa. (Edellinen ei selvästikään enää riitä, uni on taas silppua.) Nimittäin nyt saan kokeilla vuodotonta hoitoa. En osannut olla toistelematta gynelle että no jopas jotakin ja että tämäpä siunaus, niin hämmästynyt ja onnessani olin, ja varmasti hymyilin kuin puuhevonen. Toki voi olla, että kehoni sanoo stop ja joudutaan perumaan suunnitelmat, mutta olen kyllä älyttömän innoissani tästä näkymästä ja laulaa loilottelen täällä kotonakin silkasta innosta. Jospa vaikka loppuisivat samalla ne hormoniheiluntamigreenitkin! On todella vaikeaa edes kuvitella, että voisi saavuttaa tilan, jossa oikeasti elämä on tasaista eikä tarvitse mitä tahansa menoa suunnitellessa kosahdella sen suhteen, että no tuossa en kyllä jaksaisi mitään, ja että tuossa olen yli 3/4 todennäköisyydellä migreenissä, ja onhan varmasti tarpeeksi mustia leggingsejä ja verkkareita puhtaana, koska sitä verta tulvii kuitenkin yli kaikista suojista. (Onneksi sentään migreenini ovat sellaisia, että yleensä pystyn mitenkuten funkkaamaan, vaikka kaikki onkin semmoista hampaat irvessä selviytymistaistelua niiden aikana, ihan yksinkertaisetkin asiat.) 

Kauas on tultu siitä ajasta, kun kuukautiset alkoivat selkeästi paljon myöhemmin kuin kavereilla, jolloin olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä sittenkin vältyn niiltä täysin. Vaan mitäpä vielä, ei näiltä noin vain vältytä. Hedelmällisyysikäiseksi naiseksi en koskaan halunnut, se on sen verran koiranhomma tässä maailmassa, mutta taitaa olla niin, että se aika alkaa olla lusittu! Nyt kun alkaa olla kaikenlaisia vanhenevien naisten vaivoja, niin on kyllä ihan oikeus ja kohtuus, että on myös vanhenevien naisten edut.

 
Toki tässä on se haaste, että uusi kuuri alkaa juuri samalla kellonlyömällä kuin kevätkauden opetuksetkin, ja ensimmäiset kuukaudet voivat olla aina semmoisia vähän mielenkiintoisempia, kun keho vasta totuttelee uuteen annostustapaan. Mutta pieniä hormonimääriähän nuo ovat verrattuna hedelmällisyysikäisen naisen elimistön määriin, joten uskon kyllä kestäväni muutaman kuukauden rintojen arkuudet sun muut, etenkin jos tämä korjaisi unet. (Edellisestä annoksestahan ei edes tullut mitään haittavaikutuksia, pelkästään valtavasti virtaa ja palautumiskykyä.)

Aika näyttää, miten tämän kokeilun käy. Mutta olen onnellinen jo siitä, että siihen edetään. 

Vääränmuotoinen palikka

Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti. 

Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.) 

Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa. 

Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen. 

Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.) 

Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita. 

Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä. 

Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä. 

Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä. 

Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä. 

Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.

Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa. 

Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.  

Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee.