Myötätunto mieleen palautettavana

Keskustelimme aamulla vielä hieman elokuvasta, jonka katsoimme liian myöhään. Vompsu mainitsi elokuvan taas hämmentäneen tunteitaan aika tavalla, koska siinä esiintyy tämä hänen kaukorakkaudeltaan näyttävä näyttelijätär. Huomasin, etten ollut lainkaan tällä kertaa hämmentynyt itse koko asiasta. Se tarkoittaa kai, että kyseessä on Vompsun möykky, ei minun. Minun näkökulmani koko kysymykseen taitaa olla, että sehän on jo käsitelty, no worries. Tämä on tuon toisen yhdelle sivupersoonallisuudelle vaikea juttu, so what.

Se, minkä niin helposti unohtaa, on se seikka, että jos jokin asia on toiselle möykky, sen möykkyisyys ei katoa käsittelemällä, ei ennen kuin toinen tosissaan tahtoo antaa möykylleen huutia, saa sen supistettua osuviin sanoihin ja onnistuu kiistämään nuo sanat ja sitten vielä niiden jälkeen tuon niiden merkitsemän olon. Ja kun ajattelen näin, äkkiä muistan hämmästyneeni ja säikähtäneeni tällä lailla toisten ihmisten möykkyjen jatkuvaa esiin punkeamista ja vähän ärtyneenikin: eikös tämä nyt muka jo käsitelty viimeksi, pitääkö tähän taas palata? Ja siitä huolimatta minulla on omatkin möykkyni, jotka eivät tunnu sulavan mihinkään kertakäsittelystä, niin kätsyä ja keskustelukumppania imartelevaa kuin sellainen instant cure olisikin. En mielelläni ota saman ihmisen kanssa puheeksi möykkyä uudestaan, koska arvioin sellaisen olevan pitkästyttävää. Haluaisin, etteivät ystävät hylkää minua silkkaa pitkästyttävyyttäni ja möykkyisyyttäni.

Onneksi voin kirjoittaa möykyistä. Tätä ei ole pakko kenenkään lukea. Ei edes itseni, jos minusta käyn pitkäveteiseksi. (Niin käy hyvin usein.)

Kuinka monta kertaa pitää jokin seikka oivaltaa kuin uutena, saada siitä suoranainen oivalluselämys, todellisuuselämys, jotta jokin vanha, arkaainen möykky paljastuu vain hieman sotkuiseksi vyyhdiksi, joka voidaan avata näin ja asettaa tuolinselkämyksen ympärille ja kietoa siitä kerälle?

Joskus toisten huomaa käyvän kärsimättömiksi itsen kanssa. He saattavat sanoa, että oletpa sinä nyt itsekäs tai että minusta kyllä sinulle tekisi hyvää jos tai että olen aina ajatellut, että tuohon voisi auttaa jos. Seuraavan kerran, kun joku ärtyy minulle tuohon tyyliin - koska minulla tosiaan on omat möykkyni - koetan suhtautua häneen myötätuntoisesti. Tiedän, miltä tuntuu ärtyä siitä, että toinen vain makaa kuralätäkössään kyynelehtimässä sen sijaan, että ponnistautuisi jaloilleen ja tarttuisi ystävällisesti ojennettuun käteen. Koetan myös palauttaa myötätunnon mieleeni tietoisesti, jos toinen onkin se rypevä löllö, jonka itse tahtoisin tarttuvan elämäänsä niskasta ja nostavan sen vaaterista. (On monia ihmisiä, joille en ärry. Useimmille osaan ärtyä. On myös päiviä, jolloin en ärry kenellekään. Luojan kiitos ei ole sellaisia päiviä, jolloin ärtyisin kaikille.)

Ja - koetan palauttaa mieleeni myötätunnon, jos toisen sijaan itse olenkin se, joka ei saa itseään liikkeelle.

En kyllä tiedä, onko puhe myötätunnosta mieleen palautettavana jo liian toiveikasta. Ehkä pitäisi puhua mieleen pakottamisesta tai mieleen tahtomisesta tai mielialana ottamisesta. Hmm.

Ajattelin tänään suhtautua myötätuntoisesti aurinkointooni ja pitää vapaapäivän. Kävelylle!

Vaihdos

Tänään tuntuu, että elämä palautuu hitaasti. Sunnuntait saattavat olla karmivia, ja eilinen oli sellainen, karmiva, lukuunottamatta ystävän kanssa kahvilassa istumista. Äkisti on siinä tyhjyydessä, jota kutsutaan elämäksi, tietoinen vioistaan ja vaikeistaan oloistaan, ja samalla tuntuu siltä, ettei saisi olla niistä vihainen eikä surullinen, vaan pitäisi vain ponnistaa iloon. Sunnuntaisin se saattaa olla vaikeaa. Mies makaa sängyllä, laskee laskujaan. Sunnuntai kuluu...

Tänään heräämme aikaisin, mutta yhtä aikaa. Eilen valvoin monta tuntia yksikseni ja tein skeematerapiasivuilta vanhemmuuden vaikutusten testin kaikille neljälle tukiaikuiselleni eli vanhemmille ja kahdelle mummolleni. Tuloksia oli raskasta lukea ja itkin lohduttomasti siinä vaiheessa kun Vompselis heräsi. Minusta tuntuu vain niin väärältä, että minusta tuntuu, ettei minua aina ole tuettu ihanteellisella tavalla ja että oikeastaan isoäiti oli ainoa minua reilusti kohdellut tukiaikuinen. On niin vaikeaa käsittää, että niin saisi ajatella. Se tuntuu niin kiittämättömältä ja vihaiselta, vaikken ajattele kenenkään tehneen sitä ilkeyttään, osaamattomuuttaan vain, että sitä on vaikeaa sietää itsessään, ja siitä on hyvin lyhyt matka siihen ajatukseen, että olisi aivan oikein, jos kaikki suuttuisivat minulle ja hylkäisivät minut lopullisesti. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta juuri niin ajatukseni haluaisi langeta ja tuntuu välillä kauhean hankalalta vain harata vastaan. Olisi niin helppoa ja oikean tuntuista vain heittäytyä siihen ajatukseen, ettei ansaitse elää. Mutten tahdo, koska tiedän, että rankaiseminen ei auta mitään. Eivät asiat ratkea niin, että vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja kasaan todisteita siitä, miksi olen niin huono ihminen, että olisi oikein, että kuolisin. No, olin kyllä jo aika syvällä, koska itkin sillä lailla, mutta en kuitenkaan halunnut kuolla, vaan että joku pitäisi minua sylissä ja halaisi, ja se on hyvä juttu. Se, miten minua on kasvatettu, on se, miten minua on kasvatettu eikä siitä muuksi muutu. Minä kyllä muutun ja olen jo muuttunutkin ja ratkaissut ihan kohtuullisella tavalla ystävien avulla ja ominkin päin monta ongelmallista ajatusmalliani, tajunnut, etteivät ne ole ainoa totuus koko maailmasta, mutta ei tarvita kuin tarpeeksi hankala tilanne, ja nuo typerät haamut kömpivät haudoistaan taas. (Olen aika uupunut niihin.) Toisaalta esimerkiksi olen lakannut tuntemasta itseni hylätyksi parisuhteessa, mikä on valtava harppaus. Lopulta Vompsu sai minun ulinani rauhoittumaan kysymällä, miksen saisi loppujakin skeemoja hallintaani, kun kerran olen jo suurimman osan saanut nitistettyä. Se jotenkin tasoitti minut. Niin, miksen? Tosiaan, miksi en... tahtoa ei ainakaan puutu, vaikka keinoja puuttuisikin, vielä. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Eikä Vompsu ole minulle vihainen siitä, että etenen niin hitaasti. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Olin eilen koko lopun päivää jotenkin uupunut siitä itkemisestä. Ystävän kanssa puhuimme kahvilassa siitä, miten vaikeaa on kuvitella itsensä mihinkään ammattiin. Hänelläkin on aika hankala kotitausta joissain suhteissa. (Hassua, etten vielä kolme-neljä vuotta sitten osannut ollenkaan hahmottaa, että kotitaustani saattaisi olla jotenkin hankala ja että se voisi jotenkin vaikuttaa minuun. Minusta tuntui silloin hyvin tärkeältä ajatella, että tahtoni ja hallintani alla on paljon enemmän asioita kuin itse asiassa vielä onkaan tai etenkään silloin oli.) Sain myös ihanan kirjeen, joka oli kauhean valoisa ja täynnä viisaita ajatuksia ja olin siitä hyvin kiitollinen. Äkkiä hahmotin taas asioita uudella tavalla keskellä uupumustakin. Ihmeellistä, miten äkisti jonkun tutun kanssa alkaa käydä kirjeenvaihtoa ja kaikkea todella mielenkiintoista ja hedelmällistä nousee esiin.

En tiedä, missä kaikki ajatukset loksahtivat kohdalleen, unessako, mutta tänään heräsin loistavalla tuulella. Ehkä se on vain sitä, että uskalsin viimeinkin tehdä sen vanhemmuuden lomakkeen, ajatella ne asiat läpi ja lukea tulokset kaikessa koruttomuudessaan. Niin moni asia selvisi, mutta en osannut tuoreeltaan iloita niistä, vaan tarvitsin selvästi unen siihen väliin korjaamaan itkun jäljet. Jotenkin oloni on kauhean kevyt ja iloinen, joskin pinnan alla on sillä lailla raskas olo, koska on hankalaa tajuta itsestään ja elämästään tärkeitä, uusia asioita niin konkreettisesti. Toki kaikki ne asiat on tiennyt sellaisena sekavana silppuna, mutta se, että sen näkee konkretisoituna ja kiteytettynä - siihen en ole kyennyt, se on ollut liian monen kiellon takana. Mikä helpotus, että uskalsin viimein tehdä tuon lomakkeen ja lukea sen tulokset. Aina joskus hermostun itseeni, mutta nyt kun hermostun itseeni, voin muistuttaa itseäni sentään siitä, etteivät lähtökohtani ole ihan helpoimmat. Se ei tietenkään tarkoita, että saisin olla roistomainen, mutta oikeastaan muistuttaa jostakin, mistä Dewey on kirjoittanut etiikkaan liittyen: Tärkeintä on suunta. Ei se, miten hyvin onnistuu toimimaan eettisesti, ottamaan toiset huomioon jne. vaan että haluaa toimia paremmin ja hakee siihen valmiuksia aktiivisesti. Se on lempeä ajatus. Ei tarvitse olla valmis heti.

Tänään sitten aurinkokin paistaa, se kierähti esiin pilvistä viedessäni tammikuun kuitteja postiin ja postin matkassa kirjanpitäjälle. Kävelin ulkona jonkin aikaa nauttien vapaudestani. (Se on minun, kun otan sen, eikä se ole keneltäkään pois.) Sitten suuntasin Pääskylänrinteen Pelastusarmeijan kirpputorille, joka on lopettamassa. (Siellä on kaikki puoleen hintaan, mm. lehmännäköisen voileipägrillin saisi neljällä eurolla.) Ostin farkkumekon, bikinit, intialaisen pöytäliinan, kissan kynsisakset ja sokerisirottimen.

Kotimatkalla tapasin ensin kollegan vaimon ja lapsen ja myöhemmin myös itse kollegan. (Tosin kollegan käsite alkaa olla aika laaja jo kun olen tehnyt niin monia hommia...) Puhuimme auringonläikässä työelämän kurimuksista, virkamiehistä ja pätkätyöläisyydestä. Jossain vaiheessa lapsi kiukkuuntui juttujen tylsyydestä. Ystävä suuntasi eteenpäin viemään Kelalle jotakin selvitystä sovitellusta työttömyyspäivärahasta ja minä puolestani tulin kotiin. Tänne sisällekin paistaa aurinko, loistavaa.

Ihmeellistä, miten ihanan keveä ja iloinen päivä tänään on. Tuntuu hassulta, kun moni valittaa Facebookissa maanantaista ja toivoo sunnuntaiden kahdentumista. Minulla on taipumus kasata "lepopäivään" niin paljon kaikkea kuohuttavaa, että tällainen työpäivä saattaa sujua paljon letkeämmin. Olen myös helpottunut siitä, miten yksinkertaista oli koota kuukauden kirjanpito ja lähettää se tilitoimistolle. Kaksi kuittia ja ilmoitus arvonlisäverosta kuoreen ja postiin. Hmm, ei kovin päätä huimaavan raskasta, vaikka olin etukäteen sureskellutkin, mitähän tästäkin tulee. Ehkä se johtuu niistä raivokohtauksista ja itkunpuuskista, joita kotona oli aina siinä vaiheessa kun vanhempien piti saada kirjanpito tilitoimistolle. He tekivät sitä keskellä yötä. Minä taas varasin koko päivän mielessäni kirjanpitoa varten ja löysinkin kuitit alle kahdessa tunnissa. Saman tien järjestin kaikki toiminimen paperit Vompsun vanhaan kansioon. (Vaikka verotuksessa saisi vähentää kaikkea tuollaista toimistohärpäkettä, ei se minusta ole mikään syy ostella tulostimia ja kansioita, kun kerran vanhoja saa ilmaiseksi. Lisäksi on hassua, että yrityskansioni kannessa komeilee Mikki Hiiri.) Seuraavia kuitteja ei tarvitse edes hakea - työnsin jo postikulujen kuitin taskuun, johon kirjoitin kalvotussilla "kuitit helmi".

Ehkäpä sittenkin ryhdyn vielä kääntämään tänään, kun kellokaan ei ole vielä kahta. Tietysti ulkonakin voisi kävellä koko päivän, mutta se, mitä käännän tänään, on huomisen aikataulusta pois, ja olen joka tapauksessa kamalan hyvässä vireessä. Jos nyt alan kääntää, kääntämäni luku liittyy sosiaaliseen tukeen, ja minusta on hauskaa lukea tuosta aiheesta ja ajatella sitä intensiivisesti. Se tuntuu aika luontevalta jatkolta eilisiin ajatuksiin, keskusteluihin ja oivalluksiin.

Tämä tuntuu oikealta vanhan ajan maanantailta - tyytyväisyydeltä siitä, että uskaltautuu elämään vähän kummallisella tavalla, joka mahdollistaa auringossa kävelemisen keskipäivän aikaan. Uskomatonta, että tällainen onnistuu, vaikkei ole kovin lahjakas eikä tasapainoinen eikä musertavan älykäs tai mitään sellaista, ihan tavallinen vain. (Tosin neljä vuotta sitten minun olisi ollut vaikeaa uskoa, että vaikeuksissani olisi jotakin "tavallista". Luojan kiitos blogit saivat minut huomaamaan, etten ole ainoa, joka toisinaan on jumissa ja onneksi sain työnalakseni psykologiaa käsittelevät kirjat ja sain lukea, että ongelmiin voi suhtautua noinkin suvaitsevaisesti ja kärsivällisesti, rientämättä heti ruoskimaan itseään niistä.) Jos olisi tiennyt tällaisen elämän mahdolliseksi lapsena ja nuorena, olisin varmasti ollut paljon toiveikkaampi alusta pitäen.

Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.

Siivoamisesta

On mukavaa kutsua ystävä kylään, koska silloin tietää, että on saatava siivottua. Siistissä kodissa on toisinaan mukavaa olla. Vähän kuin olisi kylässä jossain ihan toisaalla.

Sitten ystävä peruuttaa: hän on tullut sairaaksi. Koska hieman tämän ystävän perään on kutsuttu käymään toinenkin ystävä (kustannustehokkaan samalla siivouksella kaksi vierasta -periaatteen mukaisesti), sairastumista tervehditään asiaankuuluvan myötäelävästi mutta samalla hieman helpottuneesti - nyt siivoamiselle jää enemmän aikaa, sen voi suorittaa leppoisammissa merkeissä. Ehkä jotakin saadaan oikeasti myös järjestettyä sen sijaan, että eteisen kaappi tungettaisiin vain täyteen tavaraa tietäen, ettei sitä kuitenkaan tule purettua ennen kuin talvivaatteet viedään vinniin ja kevätvaatteet tuodaan sieltä alas.

Kun toinenkin ystävä peruuttaa sairauttaan, tunnenko pettymystä siitä, ettei minun ole nyt saatava siivottua? Ehei, en lainkaan. Tiskit on jo tiskattu ja sänky pedattu ja lattia imaistu, enää kaapinpäälliset ja vessa (totaalinen kaaos) pitäisi korjata. Mutta eivät ne ole niin vakavia, että toimeen pitäisi ryhtyä. Otan levon ilolla vastaan.

Kas, motiivit ja tahtominen eivät ole niin yksinkertaisia. On mukavaa, että on pakko saada siivottua, ja on mukavaa, kun ei olekaan pakko. On perjantai ja äkisti aikaa hakea kirjastosta varattu kirja ja lukea sitä.

Unenomainen elokuva ja tavoitetilakeskustelu

Sain pitkästä aikaa käsiini elokuvan, joka aikanaan kuvitti elämäni ehkä myrskyisintä vaihetta, sitä aikaa, kun siirryin epätoivosta toiveikkuuteen, erosin ensimmäisestä avokistani ja aloin seurustella samantien toisen miehen kanssa, vaikka hän aluksi olikin sitä mieltä, että suhde olisi pitänyt pitää salassa. (Vompsu on ensimmäinen poikaystäväni, joka ei ole jollakin tasolla suhtautunut epäillen tai häpeilevästi kanssani heti avoimesti ulkona liikkumiseen, yhdessä asioiden tekemiseen ja minusta tyttöystävänä puhumiseen. En olisi osannut arvata, miten paljon sellainen voisi merkitä, ennen kuin sain kokea tällaisen asian. Ei se ole helpottanut tunnetta siitä, etten oikein aina osaa olla nainen, mutta on kylläkin saanut minut kokemaan, ettei siinä, etten osaa olla niin naisellinen enkä tietysti oikein muutenkaan cool, ole oikeastaan mitään hävettävää.)

Päätimme katsoa elokuvan. Jo heti aluksi kävi ilmi, että kokemuksesta tulisi kummallinen. Olin nimittäin identifioitunut aina vahvasti elokuvan naishahmoon ja lisäksi muutamakin ihminen sanoi aikanaan minulle tästä tietämättä, että heille oli tullut hahmosta mieleen minut. Nyt kun elokuva pyörähti käyntiin tietokoneen ruudulla, huomasin kuitenkin heti, miten kovasti pääosan esittäjä näyttää itse asiassa eräältä toiselta naiselta - siltä, johon Vompsu oli vuosikausia hyvin rakastunut ja on jollain tasolla edelleen. Siitä tuli kummallinen olo, ei ahdistava eikä painostava, koska olemme puhuneet asiasta aina välillä ja minusta on parempi, että me molemmat saamme olla suhteessa omine kummallisuuksinemme ja menneisyyksinemme, mutta kumman upottava ja unenomainen siinä mielessä, että se nainen, joka oli ennen ollut minä, olikin nyt S. Vai minä? Koska vaikka hän onkin tismalleen S:n näköinen, on hän myös niin monessa muistikerrostumassa minä, ettei hän voi oikeastaan olla vain jompikumpi vaan on yhtä aikaa molemmat, vähän samalla lailla kuin unessa olen usein samaan aikaan ihminen ja hevonen tai ihminen ja orava tai ihminen ja susi, unen tunnelmasta riippuen. (Olen toki myös muita eläinihmissotkuja, mutta nuo useimmin.) Hmm, ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan, mutta jos unesi ovat aivan toisenlaisia, en tiedä, miten sinulle tämän selittäisin. Olennaista tuossa upottavassa unenomaisessa sulautuneessa identiteetissä on joka tapauksessa se, ettei se sillä lailla vaihtele kuin esim. pupuankkakuvion pupu/ankka-identiteetti, josta näkee vain toisen kerrallaan.

Aluksi mietin hieman juonen vielä virittyessä, näkeeköhän Vompsu naispääosan näin, mutta sitten tajusin, etteihän hän tietenkään voi nähdä vain elokuvaa tuijottamalla sitä, miten voimakkaasti olen joskus identifioitunut tuohon naiseen. Unenomaisuus oli aivan omaani ja päätin tutkia sitä kautta sitä seikkaa, että aivan kuten muutkin, myös minä olen tässä maailmassa rakkauden siirtymäobjekti, korvike. Ei siinä ole mitään pahaa, koska sellaista se vain on. Ainoa, joka ei ole rakkauden siirtymäobjekti, on äiti, hänen kanssaanhan lapsi elää varhaisen symbioosin ennen kuin alkaa hahmottua omaksi ihmisekseen, mutta siitä symbioosista on kyettävä rimpuilemaan vähä vähältä irti, enkä itse asiassa ole koskaan löytänyt itsestäni halua olla se, jonka läsnäolo ja poissaolo määräävät toisen olennon tunnetilan niin täysin kuin äidin läsnäolo ja poissaolo määräävät pienen lapsen tunnetilan. (Minusta tuntuu edelleen välillä, että tukehdun, jos huomaan, ettei äiti hyväksy jotakin ratkaisuani.) En halua mitään niin kohtalokasta ja syvää, haluan säilyttää edes jonkinlaisen hallinnan itselläni myös rakkaudessa. En missään nimessä tarvitse lisää kipeitä äitisuhteita enkä äidillistä vastuuta jonkun toisen tunnetiloista!

Elokuva tuntui kummalliselta ja vangitsevalta myös muuten kuin naispääosan unenomaisen identiteetin osalta. Elokuvassa ei yksinkertaisesti ollut Vompsua. Yksikään sen henkilöistä ei muistuttanut häntä yhtään millään lailla. Se on aika erikoista. Kyllähän sitä yleensä löytää elokuvasta kuin elokuvasta edes jonkun henkilöhahmon jonkin piirteen, joka äkisti liikauttaa itsessä lempeän hymyn ja tunnistamisen: "No niin, tuossa on ihan samaa kuin tällä joka makaa tässä vieressä ja katselee myös, tunnistaakohan hän itse tuon piirteen itsestään?" Mutta tässä elokuvassa ei ollut häntä lainkaan. Suunnilleen puolessavälin elokuvaa kävin tästä piirteestä vähän levottomaksi ja minun piti aina välillä vilkaista, että Vompsu tosiaan makasi siinä vieressä, koska äkisti hänen läsnäolonsa oli alkanut tuntua kovin unenomaiselta, eihän hän ollut keskittymiseni kohteessa, jossa kuitenkin olimme me muut, S/minä, muutama elämäni aiempi mies (kummallinen elokuva, jossa on niin voimakasta muistuttavuutta, ehkä se vain heijastuu siitä, miten kuohuvassa tilassa sitä aikanaan katsoin yrittäen jäsentää pääni spagettioksennussisältöä), ja sitten se tunnelma, josta ei voi erehtyä: se aika, sen ajan tavoitteet ja mieltymykset, äkisti muistin ne elävästi. Muistin kuinka tahdoin tulla tempaistuksi aivan erilaiseen elämäntilanteeseen ja että koko menneisyyteni katoaisi, että voisin saada amnesian ja olla joku toinen, joku toinen juuri sillä lailla kuin kumppanini haluaisi minun olevan, niin etten tuottaisi hänelle yhtäkään pettymystä.

En oikein enää ymmärrä, miksi halusin jotakin niin kummallista, koska en ole oikeasti tehnyt mitään niin hirvittävää. En ole vahingoittanut ketään sen pahemmin kuin että kerran läimäytin ensimmäistä avokkiani humalassa avokämmenellä hänen kutsuttuaan minua yliopiston suurimmaksi huoraksi. Ei kovin tyylikästä, muttei nyt ihan hirveän vakavaakaan. Myös tapa, jolla loikkasin suhteesta toiseen, oli aika karsea ja tunsin itseni täydeksi roistoksi. Mutta sellaista voi sattua, kun on tarpeeksi onneton eikä oikein osaa katkaista täysin toimimatonta suhdetta muutenkaan. Tietysti epätoivo ja itsemurhan tiivis hautominenkin on ikävä muisto kannettavana, mutta ei sekään niin paha juttu lopulta ole. En ole ainoa, joka on ollut niin epätoivoinen. Tai koulukiusaaminen - ei se ole mikään syy haluta olla joku toinen ja antaa oma päätäntävalta toisen käsiin, jotta muotoutuisi sellaiseksi, joka saa olla rauhassa. Ehkä halusin jotakin niin kummallista siksi, että olin ollut niin pitkään haluamatta yhtään mitään, epätoivon syövereissä? Minun on nyt hyvin vaikeaa ymmärtää tuota kerrostumaa itsessäni, mutta muistan nuo samat tunteet jo kaukaa lapsuudesta: sen tunteen, että on jotenkin kuolettavasti loukannut toisia ja tehnyt nämä onnettomiksi ja että sitten hyvitykseksi päättää tulla juuri sellaiseksi kuin he toivovat. Vaikka ei se tietenkään ole mahdollista. (Nyt se on jo "ei tietenkään". Edellisen suhteen lopulla se oli "ei ehkä sittenkään".)

Mutta vaikka en ymmärtänytkään höläsen pöläystä siitä, miksi tunsin noin, nuo tunteet joka tapauksessa tulvahtivat minuun nyt kun katsoimme elokuvaa. Tunnistin niiden tuttuuden ja sen, miten pitkään ne olivat olleet hiiskumatta sisälläni. Katselin elokuvaa kuin unta ja kannattelin tunteitani ja tuota oloa. Aina välillä vilkaisin oikealle puolelleni, ja siinä oli Vompsu. Turvassa, ajattelin, olen turvassa.

Mutta tuo olo ei arvosta turvallisuutta kovinkaan korkealle. Olosta nousi monta kysymystä ja annoin niiden pulputella taka-alalla: Onko muka oikein elää sellaisen ihmisen kanssa, jota ilmankin tietäisi selviävänsä elämässä? Eikö se ole tavallaan hänen ja itsensä pettämistä? Eikö ole väärin naida sellainen ihminen, jonka kanssa ei tunne jakavansa jotakin hämärää ja elämää suurempaa kohtaloa? Eikö ole hirvittävä tragedia, ettei kumpikaan meistä rakasta toista sellaisella täysin sokealla ja heittäytyvällä tavalla? Petämmekö itseämme, kun meistä kuitenkin tuntuu, ettemme mitenkään "kuulu yhteen"? Typistämmekö elämämme, kun emme koe musertavan suuria tunteita emmekä sokaisevaa riemua siitä, miten kipeää kiintyminen toiseen tekee?

Jos en olisi veivannut näitä kysymyksiä raskaamman kautta oikeastaan koko suhteen ajan, olisin varmasti säikähtänyt ja tullut itkuiseksi. Mutta olen ajatellut niitä niin paljon, käynyt niitä ja niiden taustaoletuksia läpi ja koettanut suhtautua niihin monesta näkökulmasta: elämänhallinnan näkökulmasta, oman päätäntävallan käsissään säilyttämisen näkökulmasta, siitä näkökulmasta mitä tahdon elämältä, muistuttaen itseäni siitä, miten vaikeiksi ongelmat äityvät jos ne tuntuvat asettuvan kohtalon tielle ja niiden odottaa ratkeavan itsestään, siitä näkökulmasta, ettei kohtalonomainen heittäytyminen ole ennenkään tosiaan tehnyt minua rauhallisella tavalla onnelliseksi, siitä näkökulmasta, että usein ystävien kanssa on helpompaa selvittää asiat kuin kohtalonomaisen rakkauden kanssa ja niin edelleen. Ei sellainen sokea suhteelle uhrautuminen ja asenne, ettei omia etuja tarvitse lainkaan valvoa, ole hyväksi. (Ei tietysti myöskään omista eduista kynsin hampain kiinni pitäminen toisen etujen kustannuksella, mutta se ei ole sellainen suunta, jonka kanssa minulla olisi ollut vaikeuksia parisuhteessa. Minun ongelmani on ollut alistua täysin sille, mitä toinen haluaa minun olevan, pelätä kuollakseni, etten osaakaan olla hänen toiveensa, väsyä lopulta tottelemaan ja sitten harata vastaan ja olla uhmakkaasti jotakin muuta, jotakin "omaani", mistä seuraa tietysti alun kuuliaisuuteni jälkeen aivan karmea valtataistelu, ja sitten palaa loppuun ja paeta suhteesta. Enkä enää tahdo toistaa tuota kuviota. Ei kaikkien rakkaussuhteiden tarvitse matkia sitä kaavaa, jolla lapsi syntyy neitseellisenä maailmaan, koettaa miellyttää äitiä, jottei tämä hylkäisi häntä, ja sitten vähitellen taistelee itsensä äidin vaikutuspiiristä irti.)

Niinpä en kauheasti säikähtänyt näitä kysymyksiä, totesinpa vain hymähtäen, että ne siis edelleen elävät minussa vaikka pitävätkin jo pienempää suuta, niistä on ilmeisesti turha kuvitella irtisanoutuneensa täysin, koska tarvitaan vain yksi elokuva, joka aktivoi tietyn muistojen kerroksen tavoitteineen ja ideaaleineen, ja nuo samat kysymykset supattavat taas korviini.

Elokuva päättyi eri lailla kuin muistin. Hämmentävää! No, se ehkä kertoo vain siitä, miten voimakkaasti olin sotkenut elokuvan ja oman tilanteeni kolmantena opiskeluvuotenani. Kriisitilanteissa sellaista vain tuntuu tapahtuvan. (Aivan samalla tavalla näin viimeiset vuodet edellisessä suhteessani unta, että olin eronnut ja kauhean avuton ja ahdistunut ja hädässä, enkä muistanut tarkalleen, miksi olin eronnut, ja sitten heräsin siitä suhteesta tyyny itkusta märkänä ja huutaen ääneen ja olin loputtoman helpottunut, että se oli ollut unta. Ja sitten kun erosin ja olin kauhean surullinen ja ahdistunut ja arki meinasi täysin nujertaa minut, huomasin oikein väsyneenä, miten todellisuudentaju flippasi tuon unen takia: saatoin itkeä uimahallin suihkussa kyykyssä, pyörrytti ja oksetti, kun en ollut muistanut syödä mitään koko päivänä, ja olin melkein varma, että kohta herään itkeneenä ja kaikki onkin hyvin. Mutta tietenkään en ole edelleenkään herännyt tästä unesta, koska tämä uni on valve. Tai sitten todella hyvin naamioitunut! Mutta olen vähitellen päässyt irti tuosta unenomaisuuden tunteesta arjessa ja olen siitä kiitollinen, en siis aio pallotella liikaa tällä teemalla, voinko tietää olevani valveilla. Jos en voikaan tietää, tarkalleen ottaen, niin sitten voin aivan hyvin vain ajatella olevani valveilla, koska niin asiat sujuvat paremmin, ja sillä siisti.)

Elokuvan jälkeen juttelimme pitkään. Vompsu kertoi, miten kummallista oli katsoa elokuvaa, jonka pääosaa esitti ilmetty S, hänen kummallinen etärakkautensa, jonka takia hänen oli vaikeaa sitoutua oikeaan suhteeseen kanssani. Muutenkin elokuvan asetelmassa oli ollut jotakin hänelle tuttua: toive siitä, että voi vain olla jonkun kanssa kuin olisi ollut tämän kanssa aina, ja että toinen olisi ilman mitään häiritsevää menneisyyttä, vaikka olisikin toisaalta taitava monissa asioissa. (Tällainen järjellä ajatellen aivan hullunkurinen neitseellisen taitavuuden käsitys tuntuu jotenkin kuuluvan romanttisen rakkauden harmilliseen kuvastoon. Paha kyllä sen kannalta, että taidot pitää jotenkin harjoitella jonkun kanssa. En ainakaan minä haluaisi olla kenenkään ensirakkaus. Sellainen on liian kompleksista.) Vompsu kuvasikin elokuvakokemustaan, että oli aivan kuin hän olisi katsonut jotakin aiempaa fantasiaansa S:stä. "Hassua", sanoin, "kun minusta sinä et ollut lainkaan siinä elokuvassa." Vompsu mietti hetken ja sanoi, että se kyllä on ihan totta. Sillä vaikka yleensä pääosaan tai ainakin johonkin sivuhenkilöön identifioituu jollakin tasolla, jotta juonta pystyy seuraamaan ja osaa myötäelää tunteet, tässä elokuvassa ei tosiaan ollut sellaista ihmistä, jonka kanssa hän olisi tuntenut erityistä yhteenkuuluvuutta. Hän jäi aivan yhtä ulkopuoliseksi kuin fantasioissaankin.

Se ulkopuolisuus omissa fantasioissa kiinnosti minua ja puhuimme siitä jonkin aikaa. Olemme puhuneet paljon henkilökohtaisista tavoitetiloista viime aikoina. Joskus kun ei ymmärrä jotakuta ystävää, voi olla hyödyllistä miettiä, mitä tilaa kohti tämä tuntuu kaiken alaa salaa ja itseäpäisesti luovivan. Joku rakastaa selvästi dramaattisia käänteitä ja huomaamatta petaa niitä elämäänsä, toinen on kotoisimmillaan vaisussa surumielisyydessä, joku vaatii jatkuvasti iloa ja paljon virikkeitä, toinen tahtoo maata rennosti sohvalla... ihmiset ovat tässä suhteessa todella erilaisia! Joskus tai oikeastaan suorastaan useimmiten ihminen tuntuu vieläpä täysin tietämättömältä siitä, miten tarmokkaasti hän näyttää ulkoapäin suunnistavan kohti tahtotilaansa. Ja kun hän miettii asiaa rauhallisesti ja harkiten, hän saattaa olla kovin tyytymätön aina tuohon samaan tilaan päätymiseen, mutta päätyy siihen yhtäkaikki.

Vompsulla yksi tällainen tavoitetila on tunnevaje, eli se, että hän rakastaa ja hinkuu yhteyttä, mutta toinen ei vastaa hänen eleisiinsä juuri kuinkaan. Vompsun tapauksessa syykin tiedetään hyvin, äidin vaikea sairaustila Vompsun ollessa vauva ja pikkulapsi. Vompsu on tehnyt terapiassa kovasti työtä näiden tuntemustensa kanssa. Vähitellen hän tajusikin sen, että tavallaan sellainen suhde kuin meillä on tuntui hänestä vieraalta ja uhkaavalta sen vuoksi, että hän ei ollut ikinä ennen ollut sillä lailla kenenkään huomion keskittynyt kohde eikä saanut varauksetta lämpöä aina sitä tarvitessaan. Ja minä taas olen suhteissa aika kyöhnäinen ja tykkään halia, kutittaa ja suukotella, nuhjata kyljessä, tehdä asioita yhdessä ja suunnata huomioni täysin toisen toiveisiin ja kertomaan. Ihme, ettei hän sitä sen enempää säikähtänyt, itse asiassa, jotakin tuollaista täysin uutta ja odottamatonta... Hän piti tunteesta, mutta se tuntui kai silti jotenkin väärältä. Hänestä tuntui pitkään, että "oikea" tapa rakastaa oli se, mitä hän tunsi S:ää kohtaan, koska S oli etäinen ja passiivinen, minä taas lähellä ja aktiivinen, eikä hänen rakkauden kuvaansa kuulunut läheisyys ja toisen aktiivisuus. (Lisäksi olen ollut aika ponteva puhkomaan kuplia, jos Vompsu on ääneen fantasioinut minusta sellaisia; minusta on tärkeää, että hän erottaa, mikä on hänen minuun kuvittelemaansa ja mitä oikeasti tunnen ja ajattelen.) Vähän kerrassaan hän alkoi hahmottaa terapiassa, ettei ole vain yhdenlaista rakkautta ja että erilaisia rakastamisen tapoja saattoi tutkia ja vertailla keskenään, ja nythän asiat ovat siinä pisteessä, että hän tosiaan päätti siinä vuosi sitten, että on kuitenkin parempi tutkia rakkautta todellisessa ja vastavuoroisessa suhteessa kuin vain sitä etäisesti kuvitellen, ja kesällä menimme naimisiin.

Kun Vompsu alkoi eilen puhua elokuvan esiin lietsomasta tunnevajeen tavoitetilastaan, ja miten nykyään suhtautuu koko S-ihastukseensa, ja miten vaikealta tuntuu tavallaan olla naimisissa toisen kanssa samalla kun taustalla on kaikkea tuollaista vanhaa roinaa, kysyin, onko hän sitä mieltä, että ihmisellä voi olla monta tavoitetilaa. Minusta nimittäin tuntuu siltä, enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. Psykologiassa näitä itsen sisäisiä erillisiä tavoitteiden ja kiinnostuksenkohteiden kimppuja kutsutaan sivupersoonallisuuksiksi. Niissä ei ole kyse lohkoutuneista sivupersoonista, kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä, vaan jostakin sellaisesta, mitä meissä kaikissa on: on se minä, jonka mielestä on hyvä idea tehdä näin, ja tähän mielipiteeseen liittyvät tunteet, olot ja tavoitteet, ja sitten se minä, joka empii ja tarrautuu joihinkin toihin asioihin. (No, tietysti noita asioita voisi kutsua perusteluiksikin, mutta usein päättämättömyyteen liittyvä paatos osoittaa, ettei kyse ole ihan viileistä hyöty-kustannus -analyyseistä ;) vaan jostakin identiteettiin kiivaammin ja tiiviimmin kytkeytyvistä kysymyksistä...) Joskus on hyödyllistä tutkia ja puhutella näitä sivupersoonallisuuksia kuin erillisinä henkilöinä, jotta saa paremman kuvan, kehen heistä tahtoo ennemmin identifioitua.

Tunnistan itsestänikin monia tavoitetiloja, joihin kuin huomaamatta saatan pyrkiä. Silti moni näistä tavoitetiloista on sellainen, joita en tahdo tietoisella tasolla lainkaan. (Kuten esimerkiksi se, että antautuisin toisten ohjailtavaksi läheissuhteissa.) On vain tarkkailtava ja tehtävä korjausliikkeitä, pidettävä tiettyjä varoittavia merkkejä silmällä ja kokeiltava kääntää tapahtumien kulkua hellävaraisesti sellaiseen suuntaan, jonka tietää olevan tietoisen tahtonsa mukainen. Kerroin Vompsulle nytkin siitä, millainen kummallinen unenomainen kokemus elokuva oli, ja sitten puhuimme vielä pitkään tavoitetiloista parisuhteessa ja siitä, voiko ihminen tahtoa niin tiiviisti ja päättäväisesti elää ystävällisessä ja hänen oman tahtonsa huomioon ottavassa rakkaussuhteessa, ettei jostakin kohtalonomaisemmasta luopuminen ala harmittaa.

Siinä hyvässä hengessä ja rentoutuneesti ja sallivasti keskustellessamme mieleeni tuli se, mitä monikin on minulle sanonut sivumennen - etteihän tietenkään parisuhteessa voi puhua mistä tahansa, että on tiettyjä aiheita, joista on paras vaieta - ja se, miten vaikea olo minulla on ollut aiemmissa suhteissani, joissa tuota puhumattomuutta on noudatettu molemmin puolin kuin jonkin sanomattoman sopimuksen nojalla. Kummallista kyllä, ei minusta ole ollenkaan niin hankalaa puhua näistä asioista kuin pitää niitä sisälläni ja pohtia, jättäisikö tuo toinen minut niille sijoilleni, jos saisi tietää näistä asioista. Totta kai moni asia tuntuu aluksi kipeältä, muistan esimerkiksi olleeni aika surullinen ja hädissäni, kun selvisi, miten Vomps olisi ollut valmis katkaisemaan suhteemme, jos S olisi ollut hänestä vähänkin kiinnostunut. Tavallaan tuntuu myös vähän haikealta, etten voi tarjota Vompsulle sellaista suhdetta, jossa luottaisin hänen arvostelukykyynsä niin paljon, että hän saisi valtavasti itsevarmuutta siitä, että saisi päättää minunkin asioistani. Tuntuu myös jollakin tavalla kipeältä, että me molemmat tiedämme, ettei toinen ole sillä lailla oman elämän suuri rakkaus, ei mikään hullaantuminen, vaan että suhteemme on syventynyt lähinnä toveruuden hengessä, käynyt tärkeämmäksi vaivalloisesti ja vähän kerrassaan ja että molemmat selviäisivät aivan mainiosti myös ilman tätä suhdetta. Mutta toisaalta tuntuu ihmeelliseltä,että voimme pohtia yhdessä ääneen kummankaan siitä suuttumatta, onko tällaiseen suhteeseen sitoutuminen ja panostaminen järkevää ja tahdommeko tahtoa sellaista ja millaisia epävarmuuksia tähän sitoutumiseen liittyy. Se tuntuu jotenkin vielä tärkeämmältä kuin mikään sellainen hullaantuminen, joka heittää maailman sekaisin ja saa kävelemään talojen lävitse naarmuuntumatta.

Hassua kyllä, tämä ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi luopunut unelmistaan. Päinvastoin, tilalla tuntuvat olevan jotenkin lempeämmät ja toteutettavammat unelmat, jotka näyttävät enemmän tavoitteilta. Kuten se, että suhteen toiselle osapuolelle voi tosiaan puhua mistä vaan joutumatta pelkäämään, että toinen kostaisi sen jollakin tavalla. Se tuntuu kauhean tärkeältä tällä hetkellä.

Voin esimerkiksi aivan helposti kuvitella, miten ahdistavalta elokuva olisi saattanut tuntua, jos emme puhuisi tällaisista asioista keskenämme. Kumpikin joutuisin jäämään omaan kuplaansa eikä koskaan saisi tietää, mitä toinen tarkoitti kutsuessaan elokuvaa "unenomaiseksi" tai "fantasioita muistuttavaksi". En enää tahtoisi elää sellaisessa suhteessa, vaikka minussa onkin sellainenkin sivupersoonallisuus, joka kysyy, onko turvallisuudella mitään virkaa elämässä ja eikö turvallisuus aina tarkoita tylsyyttä ja luovuttamista, luopumista avoimesta näkökulmasta ja seikkailusta, ilosta ja kikatuksesta. Vähitellen hahmotan yhä tarkemmin, miten väärässä tuo sivupersoonallisuus on, miten mustavalkoisesti se jäsentää asiat - ikään kuin läheisyys, lämpö ja sallivuus jotenkin olisivat pois ilosta ja kikatuksesta, esimerkiksi. Ehkä kun tutustun sen argumentteihin vieläkin paremmin, ymmärrän joku päivä, miksi ihmeessä olen halunnut joskus tulla joksikuksi toiseksi hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.