Kuuntelen ihmisten kommentteja ja kuulen tahtomatta kuulla, kuinka moni suhtautuu työelämään jonkinlaisena hyvänä Isä Jumalana, joka tietää itseä paremmin, millainen pitäisi olla. Jos työnantajat arvostavat näitä ominaisuuksia, avot, teen itsestäni sellaisen. Kysytään, onko Rorschachin musteläiskätestiin oikeita vastauksia, kertokaa nyt joku, jos olette psykologiaa lukeneet. Mitä sellaiseen voi vastata, liikun aina väärällä tasolla näissä työnhakukeskusteluissa. Että on toki, on yksi ainoa oikea vastaus, koska on yksi ainoa oikea tapa olla ihminen. Se, minkä kukin työnantaja kulloinkin keksii haluta. Se on ainoa oikea tapa, siinä tilanteessa. Jos ei ole sellainen, sitten teeskentelee, jos osaa arvata, mitä haetaan. Kuka jaksaa teeskennellä puoli vuotta tai viisi vuotta? Miksei samantien olla rehellinen, ja jos ei sellaisena kelpaa, ottaa asia niin, että tuossa firmassa ei taaskaan tajuta, mitä menettävät? Päätä särkee.
Tajuan, ettei minusta ole nöyristelemään rekrytointihenkilöille: pidän itseäni heitä parempana. Ja juuri siksi, miksi olen heistä epäillyttävä. Koska en halua olla kätevä paketti, tarkasti asiakaskommenttien mukaan hiottu hajuton ja mauton tuote. Jos minulla ei muuta kutsumusta olekaan, niin ainakin liikkumatilan ja haisemisen kutsumus. En suostu olemaan Cheshiren irvikissa: hymy ilman kasvoja. Ja luulen, suuressa naiiviudessani, että he ovat tehneet vaivalloisesti ja tuskaisesti itsestään kasvottomia hymyjä ja jopa kasvottomia ilmeettömyyksiä, laskelmoineet ja tuotteistaneet, ottaneet inhorealiteetit realiteetteina.
He eivät ole lukeneet, kuinka Dewey kirjoittaa, että ideat ovat yhtä todellisia kuin käsinkosketeltavat asiat. Ei, nykyään ei puhuttaisi enää kosketeltavista asioista, koska niitä todellisempina pidetään niitä, joista kirjoitetaan lehdissä. Kyllä, se sama Dewey, pragmatisti. Dewey on minun paimeneni ja niin edelleen.
Meidän pitäisi edetä vahvuuksiemme ylöskirjaamisesta niiden muotoiluun sieviksi paketeiksi, niiden tuotteistamiseen. En pidä sanasta "tuote". Sanana konekin on miellyttävämpi, ja jopa fasismi. Kohtaan jatkuvia ongelmia etenemisessä: En usko, että on pysyvää persoonallisuutta, vaikka uskonkin joihinkin suhteellisen pysyviin temperamenttipiirteisiin ja opittuihin käytösmalleihin, jotka tietynlaiset tilanteet laukaisevat. Mutta uskon myös tilanteiden uudelleenkäsitteellistämisen mahdollisuuteen. En pidä siitä, että puhutaan psykologisista ominaisuuksista. Puhuisin mieluummin käytösmallien piirteistä erilaisista tilannetyypeissä. Se kuulostaa liian tekniseltä, mutta teknisellä kielenkäytöllä on funktionsa. Ilman sitä keskustelu raahaa mukanaan ikäviä konnotaatioita vanhentuneisiin ihmismieltä selittäviin malleihin. Tuhatkuusisataaluvun ja tuhatseitsemänsataaluvun psykologiaviritelmää kaksituhatluvulla prekariaattihädän iskiessä, haastattelutilanteiden konsultteja, joiden mielestä työ on ihmisen mitta.
Kaiken huippu on arvoista kertova koulutuspaperi, jossa ilmoitetaan tylysti, että arvoja on kolme: totuus, hyvyys ja kauneus. Ja että näillä ei ole mitään yhteyttä konkreettisiin asioihin. Sitä, että arvot on napattu kivasti Platonilta (eikä herra Siltä-ja-Siltä, suomalaiselta, johon paperissa viitataan, kirjan nimen perusteella kenties sosiaalipolitiikan asiantuntija) ei mainita mitään, kuten ei sitäkään, että platonlaisessa systeemissä ideatodellisuus on tositodellisuus, että muut arvot ovat oikeastaan redusoitavissa hyvän ideaan ja että konkretia on pelkkää illuusiota, varjoa. Koska ideoiden maailma on ainut, millä on tosiolevaisuus, on jollain työllistymisen kaltaisella varjomuodostumalla aika laimea merkitys. Yhtä harhaa, oletko työssä tai et. Mistä vitusta nämä määritelmät on revitty työllistymiskurssin paperiin? Miksi mukana ei ole sellaisia moderneja arvoja kuin vaikkapa elämä tai tasa-arvo? Luen paperin neljästi läpi, pyörittelen päätäni hiljaisesti ja mietin, onko tässä tarkoituksella tähdätty ironiaan. Uskotteko sielunvaellukseen, ystävät? Parempi uskoa, jos tämän ostatte! Sieluun, jota onneton rakkauskaan ei laita verinaarmuille ja ruhjeille, kuten Alkibiadeen sielulle tuntuu käyneen tämän oman todistuksen mukaan, kuten kenties joillekin meille muistakin. Ei, kurssi käy tuskaiseksi heti jos on hiemankin aatehistoriallista, filosofista ja psykologista lukutaitoa.
Tuotteista nyt sitten tuskaisuus kulttuurisen onttouden ääressä. Marssinko työhaastatteluun ja ilmoitan, että teidän työpaikkailmoitus oli sikaköpsä, mä voisin tulla laittaan teille vähän stailimmat prujut. Että mua alko säälittää, kun te ette osaa tehdä työpaikkailmoitustakaan, herramunjee. Tai että kun te ette selvästi tajua, millainen ihminen teidän kannattaisi työllistää. Ei sitä hapanta muijaa, joka tekee itsestään tuotteen, vaan elävä, hengittävä tyyppi, joka ei suostu ajattelemaan, että te tiedätte, mikä on paras tapa hoitaa hommat.
Matkalla tauolle pysähdyn katsomaan täydennyskoulutusesitteitä. Kas vain, nettikirjoittamisen kurssi, seitsemänsataakuusikymmentä euroa. Jos sellaisen kävisi, sen voisi iskeä ceeveehen. Vaikka kuka vaan voi laittaa nettiin mitä vaan kirjoitusta, kun vain alkaa tehdä. Esimerkiksi, alkaa blogata. Senkin voi laittaa työhakemukseen, vaikka tällainen merkintä ceeveessä ilmiselvästi on melkein yhtä hyödyllistä kuin vetäisisi hakemuksen samantien veeceestä alas sen sijaan, että pistää sen menemään elektronisena ja miettii, tuliko se koskaan perille. (Mutta silti, pääsinhän sentään haastattelukierrokselle sillä hakemuksella, jossa mainitsin blogin osoitteen. Taidan tehdä sen uudelleenkin, kunnes löytyy paikka, jossa tätä osataan pitää hyvänä juttuna ja itsen ammatillisena kehittämisenä. Jei.)
Koetan tehdä atk-luokassa tehtävää, mutta takarivin tädit juoruavat niin kovaan ääneen, että jään pakostikin kuuntelemaan heitä. "Ai sä olet ollu siellä. No tunnetko sen X.Y:n?" Naurua, tuntee. "Voi herranjumala, mikä tyyppi. Kuvitteli ainakin meillä, että asiat voisi tehdä uudella tavalla. Oli esittämässä parannuksia johdolle." Nauravat uudelleen. "Joo just, kuulostaa tutulta. Musta se ongelma siinä oli se, että se suoriutui töistään liian nopeasti. Sille jäi liikaa aikaa ajatella ja sitten se keksi näitä suunnitelmiaan muiden kiusaksi." Toinen: "Nopeahan se oli. Se on yksinomaan huono ominaisuus työyhteisössä. Ei semmoista katsota hyvällä. Meilläkin se kysyi, kuvittele nyt, että saako tehdä vielä tän ja tän jutun. Ei istunu kahvihuoneessa niinku normaali ihminen, vaan teki jotain parannuksiaan." Nauravat uudestaan.Tajuan jotain keskeistä: Ehkä minustakaan ei ole pidetty työpaikoilla. Olen tehnyt juuri noin. Jos aika on käynyt pitkäksi, olen kysynyt, onko jotain hommaa. Yhdessä paikassa siitä meinasi nousta hälykin, kun satuin mainitsemaan loistoideani kollegalle. Muut pelkäsivät, että nämä ekstrahommat laitetaan kaikille pakolliseen työlistaan, jos työnjohto keksii, että työplaanissa on ilmaa. En sitten kysynyt työnantajalta mitään, siinä paikassa, kun muut olivat niin vihaisia. Istuin ja ajattelin, että tuntipalkka on liian pieni pelkästä istumisesta. Se oli kamalaa. En pidä istumisesta jossain tekemättä mitään. Siellä ei voinut kirjoittaa, keskustella eikä lukea. Piti vain istua ja odottaa. Olisin tahtonut lajitella löytötavarat, mutten voinut kysyä sitä. Istuin ja ajatukset pyörivät kehää, pelkäsin tulevani hulluksi siinä istuessa. En osaa olla tekemättä sisätiloissa. Ulkona jaksan karehtia, sisällä odotan toimettomana vain ulospääsyä, kuin koirat.
Ihmiset ovat yleensä niin hemmetin hitaita. Ehkä ne tekevät siitä tuotteen. "Olen supersymppis, koska suoriudun aina hitaimmin. Puhunkin hitaasti. Omia ajatuksia ei ole tai jos on, en suostu sanomaan niitä ääneen." Kurssilla jo muutaman ihmisen puheen hitaus ärsyttää kohtuuttoman paljon. Pidän nopeasti puhuvista ja ilmeikkäistä ihmisistä. Mieluummin pientä maanisuutta ja hysteriaa kuin venykästä viiliä, kiitos. Se kerta, kun lounastan erään filosofin kanssa, jonka mielestä nopeasti puhuvat naiset vaikuttavat huonoälyisiltä, keskustelu huvittaa avoimesti. Hän, superhitaasti: "Keiden - - - teoriat- - - sinua - - - kiinnostivatkaan?" Ja salamannopea pingpongvastaus, ja toisenlainen kysymys takaisin. Hän miettii ainakin minuutin vastaustaan. Tietysti puhun normaalia hiukan nopeamminkin, koska haluan vähän testailla, onnistuuko hän klassifioimaan minut huonoälyiseksi, vaikka sanonkin kaikkea ihan kiinnostavaa ja relevanttia jopa hänen oman suuntautumisensa kannalta, asioita, joista tiedän hänen olevan vielä pihalla.
Sen sijaan AnelmaUnelman kanssa on hauskaa puhua, kun kumpikin puhuu helsinkiä, enemmän tai vähemmän kiireesti. Kikattaa, räpättää ja niin edelleen. Ja silti, aiheet eivät ole aina aivan yksinkertaisiakaan. Kun puhuu nopeannopeasti, tuntuu olo kevyemmältä, leijuvammalta, rytmikkäämmältä. Sanat soivat, niiden onomatopoeettisuus nousee paremmin esiin. Varmasti tämä on vain tottumiskysymys. Olen mieltänyt hitauden ärsyttäväksi piirteeksi jo kauan sitten. On suotavaa olla hidas suurissa kysymyksissä, mutta käytännön kommunikaatiossa ja pienissä, rutiininomaisissa tehtävissä hitaan lähestymistavan valitseminen tuntuu oudolta vatvonnalta.
Miksi naiset eivät tee tehtäväänsä, vaan juoruavat? Ulkona on kaunis ilma. Pakkaan kamat ja ajattelen vitut tehtävästä, menen kotiin. Kävelemme koirien kanssa muistinvaraisesti kauneinta syksyä pitkään aikaan. Ei, ei tuotteistumista eikä tuotteistamista tähän osoitteeseen, kiitos. Jos ei riitä, että olen vetänyt aikuisten opintoryhmiä kaksikymmentäyksivuotiaasta saakka, ja kirjoittanut lehtiinkin saman verran, sitten se ei riitä. Hitaaksi en ryhdy. Ajattelemattomaksi en ryhdy. Arvottomaksi en ryhdy. Enkä valehtelemaan, että työ olisi tärkein asia elämässä. Anteeksi, tarkoitin sanoa palkkatyö. Työtähän on jo, enemmän kuin ehdin tehdä. Palkkatyö on eri asia, käytännöllinen rutistus rahan eteen.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyy kerran eräs nainen. "Emmehän me elä enää vaihtotaloudessa."
Haluaisin sanoa, että niinkö kuvittelet. Että jotkut meistä elävät. Suurin osa meistä. Sinä vaihdat vapautesi ja aikasi, motivaatiosi ja arvosi istumiseen ja rahaan, jakkupukupakkoon. Minäkin elän. Minä vaihdan pääasiassa ajatuksia ja ideoita, ystävyyttä ja rakkautta, ja vaihdan vapauttani rahaksi niin vähän kuin mahdollista, juuri sen verran, että tulen toimeen menettämättä täysin mieltäni. Toistaiseksi.
Kirjaan salaiseen puutelistaan, jota emme saisi tehdä emmekä ajatella, ei ainakaan puutteina, vaan muuttamista kirkuvina haasteina, seuraavat kohdat: liian nopea, leikkii työllä, uskoo muutoksiin ja järkeistämiseen, uskoo inhimilliseen kohtaamiseen, uskoo uusien ideoiden ja käytäntöjen mahdollisuuteen, rakastaa liikaa vapauttaan, tietää liikaa siitä ettei kukaan muu tule häntä vapahtamaan työelämästä, tietää ja muistaa liian selkeästi ja kirkkaasti elävänsä ainoastaan yhden ainoan elämän, tietää olevansa uniikki ja silti ketään kiinnostamaton. En aio tehdä näille mitään. En ole tuote. En aio tulla tuotteeksi. Minulla ei ole kohderyhmää, tavoitteita eikä markkinointistrategiaa.
Kirjoitan mitä mieleeni juolahtaa.
Tekstit
