Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?
Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.
Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.
Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.
Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.
Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.
Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.
Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.
Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.
Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)
Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.
Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.
Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.
Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.
Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.
Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.
Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.
Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.
Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.
Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)
Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti