Muutama mainio lause ja ikkunasta katsomisesta

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen vanhan filosofianopiskelukollegan kirjaa. 

Kuinka monesti olenkaan miettinyt, miksi asioista on niin vaikeaa puhua ja miksi filosofia etenee niin supertekniseksi ja hankalaksi, ja miten paljon se onkaan vaikuttanut siihen, että on itse käynyt varsin vaikeastiymmärrettäväksi - no, ei ehkä enää, mutta ei minun tarvitse kuin lukea tekstejä, joita kirjoittelin parikymmentä vuotta sitten, kun jään miettimään, että mitä ihmettä, eikö tätä nyjt olisi voinut käsitellä jotenkin vähän yksinkertaisemminkin. 

Ja nyt sitten, Jussi Ahlroth kirjoittaa Derridasta: 

Derridan monimutkaisuudelle on kaksi syytä. Ensinnäkin hän toimii monimutkaisessa kentässä, länsimaisessa filosofiassa. Hän käyttää perinteen sisäistä kieltä perinteen kritiikkiin ... Toinen syy varmaan on, että hän pitää monimutkaisuudesta. Derrida sanoo Il gusto del segreto -dialogiteoksessa, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. Koska olemme onnistuneet tekemään asioista mutkikkaan sekasotkun, pitää sitä sekasotkua käsitellä mutkikkaana. (Lähde: Jussi Ahlroth, Kirje Buddhalta. Länsimaisen filosofian buddhalainen historia, s. 595-596.)

Mutkikas sekasotku! Arvaa vaan, mikä tulee mieleen. Spagettioksennus, tuo nimi, jolla olen kutsunut jo kauan yritystäni ajatella. Aina, kun avaan sanaisen arkkuni, sieltä tulee spagettioksennusta. Tai siis, lähes aina. On kuitenkin muutama runo, johon olen saanut kiteytettyä jotain olennaista. Siis olennaista itselleni, kokemuksen uskomattomasta itsepäisyydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, siitä laadusta, joka puskee läpi ja äkisti hulmauttaa kaiken hetkeksi kovin todelliseksi. (Ja tämä, tietysti, on se syy, miksi lähdin suuntautumaan liikkumiseen, kosketukseen, hengitykseen, meditaatioon ja joogaan sen jälkeen kun ajauduin henkilökohtaiseen umpikujaani filosofian kanssa, niin kovasti kuin sitä halusin rakastaakin - onhan se ensimmäinen ammatti-identiteetti ja aikuisidentiteetti, johon olen kasvanut tai jonka muottiin minua on suostuteltu, joskaan ei kovinkaan onnistuneesti.) 

(Kirjaa on hauska lukea, koska kollegalla on ollut samansuuntainen intuitio kuin itselläni. Ei ihan sattumalta harhailin kuin koditon aave, kunnes löysin ne ensimmäiset filosofini, jotka halusivat purkaa subjektin ja objektin välisen erottelun. Ne olivat eri filosofeja kuin mitä kollega käsittelee kirjassaan, mutta yhtäkaikkisesti, kovin samantapaisen kenkäkiven hiertämiä, olettaisin. Ja itsehän etsin filosofiasta juuri jotain henkilökohtaista, terapeuttista ja samalla skaalattavaa muutosta. Siihen olisi saattanut löytää suoraviivaisempiakin teitä, mutta toisaalta: en ole katunut päivääkään niitä keskusteluita ja sitä ponnistelua, ja lopultahan löysinkin näkökulman, joka auttoi minua eteenpäin sen verran, että sain todettua, että saattaisin olla toisaalla enemmän omalla paikallani.) 

Naurattaa tuo kohta, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. No, filosofiassa asiat eivät totisesti ole yksinkertaisia, mutta muualla elämässä aika usein ovat. (Ja eikö vain mieleni ala taas riekkua olla-verbin kanssa; miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa runko on "o" kun muissa muodoissa "ole"; "ovat" on taatusti itselleni vaikein suomenkielinen sana, jonka kanssa typerä kielikorvani on näemmä vuosikymmeniä poterosodassa. Huokaus.) Ja aika monista asioistahan sana on levinnyt. Muistan sen ällistyksen, kun hierojakoulussa opiskellessani luin jotain näyttötyötä varten koulun kirjastosta jotain perus hoitotyön etiikan kirjaa, jossa käsiteltiin suhtautumista kipuun, sairauteen ja kuolemaan. Tajusin, että hemmetti, tässähän tämä on laitettuna ihan todella selvästi ja nätisti, näitä ohjeita minä etsin paljon enemmän kuin sitä, minkä pariin opinnoissa etenin. 

Halusin oppia, miten tulla toimeen vaativissa kommunikaatiotilanteissa. (Onko muunlaisia? On, mutta jos mukana ovat sanat, taas tuo "ovat", helposti lähtee laukalle, kirjoitan.) (Kirjoittaminen huonotapaisuutena, kirjoittaminen yksinäisyytenä, kirjoittaminen tottumuksena, kirjoittaminen muistiinpalauttamisena.) Miten niissä filosofian ajatuskoeleikeissä ei ikinä kerrottu sellaisesta, että voi vain antaa olla, kuunnella, antaa aikaa ja lopulta hyväksyä asiaintilan? Ettei ole oikeaa ja väärää tapaa kokea tietty asia eikä kaikkea tarvitse yrittää analysoida puhki (mikä ei onnistu, vaikka ei tarvitsisi syödä tai nukkuakaan, saati sitten muuta). Että kokemus muovautuu jonkinlaiseksi, äilehtii ja lopulta antaa tilaa muulle, silloinkin kun kyseessä ovat suuret käänteet. Ja että kun noiden asioiden äärellä on, niin että toiset ovat niitä isojen asioiden pääkokijoita, on usein viisampaa ihan vaan antaa tilaa sille, tilaa, ja läsnäolonsa. Ehkä myös lupa, sanallisesti. (No, kai sekin voi jotakuta ärsyttää. Varmasti.) Mutta itselleni ikäänkuin lopullinen niitti siihen kaikkeen käsitevatkuttamiseen oli se, miten tajusin, miten paljon enemmän oli se, että ojensi joskus kätensä ja kosketti toista kevyesti, jos tällä oli vaikeaa. (Vaan eivätpä kaikki kosketustakaan halua. Se voi tuntua liian pelottavalta.) 

No, joka tapauksessa: kun luen tuon kohdan, nuo muutamat lauseet, huvitun, koska tunnistan, mistä puhutaan. Pyrkimys selkeyteen, pyrkimys varmuuteen, pyrkimys yksiselitteisyyteen todellisuudessa, joka on sotkuinen, alati varioiva ja määrityksiä pakeneva. Pyrkimys tarjota lohtua pyörittämällä käsitemyllyä. Parhaimmillaan se muuttaa asioita. Onhan se muuttanut asioita. Ymmärrän hyvin motivaation selkeyteen, puhuttelevuuteen, vaikuttavuuteen. 

Kirjassa on myös mukava kuvaus siitä, miten kuluttavaa on toivon ja pelon vaihtelu, ja että niiden vaihtoehtona voisi olla toivottomuus. Tämä puhuttelee jalkojeni kanssa pulatessa. On hyvin kuluttavaa läikehtiä toivon ja pelon välillä: Ihan varmasti nämä tästä kuntoutuvat entiselleen! - Onko tämä nivelreumaa tai kihtiä? - Entä jos tämä on fibromyalgiaa, siitä saa lopullisesti leiman otsaansa täällä Suomessa? - Jos vain tänään nousen koivilleni ja teen varovasti kivun rajoissa, miksi nämä eivät kuntoutuisi? - Mikä erehdys, nyt en pysty nukkumaan kivuiltani! Mitä tämä on, kun kipulääkkeet tuntuvat olevan ihan yhtä tyhjän kanssa? Onko tämmöiseen edes olemassa hoitoa? - Nyt vain pää kylmänä maanantaihin saakka, ortopedi ymmärtää tästä jotain. - Entä jos ei ymmärräkään, jos saan taas vain kolmen päivän saikun ja sitten juoksen sinne uudelleen itkemään? - Jotenkin tästä alhosta noustaan, tätä on jatkunut vasta kolme viikkoa, tietenkään kukaan ei voi vielä tietää, mitä tämä on. - Kerran toisensa jälkeen pysäytän itseni, palaan hengitykseen, rauhoitan hengityksen, hieron jalkoja, annan niille tenssiä tai punavaloa, liikuttelen ja venyttelen varovasti, välillä lepään kokonaisen päivän, jos ne tuntuvat aivan raivokkailta. Mutta olen viidenkymmenen, tässä iässä ei voisi vain levätä, luut ja lihakset liukenevat olemattomiin. Ja joka kerta, kun ylitän rajani ja uskaltaudun esimerkiksi käymään lääkärissä tai purkamaan ja täyttämään tiskikoneen, jalkahelvetti karkaa valloilleen. Eilen uskaltauduin tekemään ilmajoogaliinasta käsillä auttaen muutamat askelkyykyt, koska isojen lihasten työ toisaalta vähentää kipua ja luiden on saatava kuormitusta ja lihasten jänteyttä, muuten polvet sakkaavat seuraavaksi. Työterveyslääkäri kehotti vesijuoksemaan, mutta hän ei selvästikään ymmärrä, etten voi vesijuosta täältä vesijuoksemaan, vaan sekin edellyttää maa-askelia niin paljon, että sitten en pysty nukkumaan seuraavana yönä täysillä kipulääkeannoksillakaan. Tunnistan siis tuon toivottomuuden käyttökelpoisuuden, tai ehkä tunnistan sen väärin. Mutta ajattelen näin: Jos ei olisi painetta osata kertoa työnantajille, milloin olen taas opetuskunnossa, tilanne olisi helpompi. Jos tähän kaikkeen ei liittyisi huolta toimeentulosta, tilanne olisi helpompi. Olisi helpompaa edetä päivä ja hengitys kerrallaan, jos ei joudu soittelemaan kerran tai kahdesti viikossa läpi kolmea työnantajaa ja käymään lääkärissä tai fysioterapiassa kerran tai kahdesti, joko aina uuden henkilön tai edellisen käynnin unohtaneen henkilön pakeilla. Olisi helpompaa todeta, ettei pääse takaisin entiseen elämäänsä, mitä se tarkoittaakaan. Ja sitten jos jossain vaiheessa tilanne alkaakin helpottaa, no, elämä luultavasti virtaisi takaisin niille alueille, joilta se on nyt padottu ulos. 

Eihän kukaan tietenkään pääse takaisin edes edelliseen hetkeen. Joidenkin hetkien rajat ovat vain suurempia kuin toisten. Kissa elossa - kissa kuollut. Jalat toimivat - jalat liian kipeät edes vaatimattomaan arkeen, saati sitten ammattiini.

Katselen syksyä ikkunan läpi. Nyt olen kiitollinen teettämästämme ikkunaremontista. Sen ansiosta makuuhuonen ikkunan pinta-ala kaksinkertaistui. Koivujen mustavalkoiset rungot kohoavat kohti taivasharmaata pointillistin täplittämästä maasta. Koivujen takana, urheilukentän hiekka, joka näyttää täältä käsin kovin yhtenäiseltä massalta. 

Maailma pienentyy, kuroutuu. 

Kunhan Vompsu herää, haluan ulos. Vompsu voi ottaa koiran, minä voin olla mukana sähköpyörällä. Haluan pois ikkunan takaa. Vompsu nukkuu iltapäiväyhteen, koska olen valvonut kivun kanssa ja se on häirinnyt hänen untaan.