Viime aikoina olen käynyt lisääntyvässä määrin allergiseksi adjektiiveille vahva ja heikko. Argumentteihin niitä toki sopii soveltaa, mutta aika usein niitä toiseen ihmiseen sovellettaessa vedellään rautalankamallia niin ympäripyöreästi, että itseäni alkaa hengästyttää. Ja ehkä vähän yököttääkin. Tämä on tietysti oma ongelmani. Ehkä muilla ei ole vastaavaa, mutta itselläni totisesti on alkanut olla. Enkä oikeastaan koe tätä minään haasteena, josta haluaisin päästä ohi tai yli. Koetan suhtatua siihen kiinnostuneesti, yhtä kiinnostuneesti kuin näihin määrittelyihin ja leimoihin, jotka koen kevytmielisesti lätkityiksi.
Joku on vahva, koska jaksaa vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Tietääkö määrittelijä, kuinka pakonomaista jaksamisen tarve on, tai kuinka paljon ihminen kulissien takana ajattelee kiitollisia vs. purnaavankatkeria ajatuksia? Joku on vahva, koska jakaa parisuhteessa ottaa paskaa niskaan vuodesta toiseen. Mutta entä jos hän onkin vain koukussa suhteeseensa eikä saa koottua voimia ja uskallusta lähtemiseen? Joku on vahva, koska jaksaa aina olla ystävien tukena. Ehkä hänen on helpompaa rakastaa ystäviä kuin itseään ja kaikki, mikä vie huomion pois omasta kivulloisuudesta, on tervetullutta vaihtelua? Joku on vahva, koska uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Kenties hänellä ei tällä erää ole juuri mitään muuta näytettävää ja jotenkin yhteyksiä tuntuu kuitenkin hyvältä ylläpitää.
Joku on heikko, koska lannistuu muutamasta vastoinkäymisestä. No, katsoja näkee ne muutaman. Ihminen itse voisi tietää useammankin. Ja hän nyt tässä kuitenkin näyttää sen haavoittuvuutensa, mitä toisaalla voidaan ylistää vahvuudeksi. Riippuu taas niin katsojasta, kuka sanoo mitäkin - heikko vai vahva. Joku on heikko, koska ei osaa puolutaa oikeuttaan hyvään elämään ja lähteä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Entäpä jos tämä ihminen onkin päättänyt sinnitellä suhteessa ja suuntaa siihen valtavasti tarmoaan? Myös kaltoinkohtelun määritelmät vaihtelevat kovasti. Itse pitäisin kaltoinkohteluna väkivaltaa ja jatkuvaa systemaattista väheksymistä, mutta toisaalta, huomaan kyllä, miten toisinaan - ei, usein - itse kaipaisin enemmän lämpöä, lempeyttä ja aikaa, ja jos tunnen oloni puutteelliseksi ja tajuan, ettei toiselta niitä ehkä liikenisi kellekään missään suhteessa, saatan keikkua siinä rajalla, kohdellaanko minua kaltoin vai ei ja haluanko tämän jatkuvan vai ei. Ei se ole sitä, mitä haluan, muttei tahallista ilkeyttäkään - tarpeet ja toiveet eivät vain kohtaa. Ehkä haluan oppia tulemaan toimeen sen kanssa, ehkä en. Joskus on vaikeaa olla varma. Niin, heikkous. Joku on heikko, kun ei uskalla metsästää unelmiaan silmät kiiluen. Tai sitten hän on selvillä siitä, että pitää enemmän taviselämästä ja omat unelmat ovat ristiriitaisia - voi hahmottaa, miten niiden seurauksissa on liikaa riskitekijöitä, joita ei halua toivottaa tervetulleiksi elämäänsä. Varovaisuuskin on sallittua enkä mielelläni sanallistaisi sitä heikkoudeksi kenessä toisessakaan. Joku on heikko, kun haluaa toisilta apua kriisiensä käsittelyyn ja oksentaa pahanolon yökkösiä. No, hän nyt kuitenkin uskaltaa ja osaa pyytää apua. Eivät kaikki niin tee. Mitä sillä saavutetaan, että tällaista taitoa kutsutaan vahvuudeksi tai heikkoudeksi?
Niin, mitä sillä voi voittaa? Jos kutsuu itseään vahvaksi, kaipa se tuo paremman mielen. Toisaalta puhutaan liian vahvoista ihmisistä, kuten liian vahvoista naisista, jotka lopulta sairastuvat masennukseen. Minun on, se täytyy sanoa, vaikeaa hahmottaa tässä kohdin sitä vahvuutta. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? Jotain omakuvaa, josta on painettu pois avuntarve, levon tarve, ainainen normeihin sopimattomuuden tuska? Ainainen ylpeys siitä, miten monimutkaisella tavalla on rikki? Ei, mielikuvitukseni tyssähtää.
On yksi tilanne, jossa sovellan itseeni adjektiiveja vahva ja heikko. Tai en oikeastaan itseeni vaan olooni: on olosuhteita, joissa tunnen itseni vahvemmaksi, ja olosuhteita, joissa käyn häälyvämmäksi. Minua ponteennuttavat lämpimät läheissuhteet ja varmuus siitä, että läheisyyteni tekee jonkun toisen elämästä elettävämpää. (Mitenköhän tämä varmuus olisi saavutettavissa? Jaa-a. Etenkin kun ei luota tosissaan siihen, että ihmiset itsekään osaisivat kovin hyvin arvioida näitä seikkoja.) Jossain määrin saan pontta myös laajemman tuttavapiirin ihmisten erilaisuudesta. Se vipisyttää ajatuksia. Ja pitää olla jonkin verran vastusta - ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin, jotta kykenen hahmottamaan, että ei, itse en ajattele noin, ja tösmistyn yrittämään jäsentää kantaani. (Ilman näitä kokemuksia en jäsennä. Se on nähty.) Häälyvämmäksi itseni saavat se, että tajuan loukkaavani jotenkin läheisiäni mutten ymmärrä tarkalleen, miten. Epäilys siitä, että oikeastaan he olisivat onnellisempia ja vapaampia, jos en olisi heidän lähellään tarpeineni ja toiveineni. Vaikka toki tiedän tarpeeni ja toiveeni varsin vaatimattomiksi, etenkin rakkaussuhteissa. Moni vaatii yhteisen kodin, yhteiset aikataulut, lapset, mitä näitä nyt on. Joskus mietin, loukkaako läheisiäni se, etten vaadi sellaisia. (On niin helppoa leimata, ettei toinen ole tosissaan tai ettei toinen rakasta, jos poiketaan rakkauden rullaporraskaavasta.) Huomaan selkeästi, miten vahvistavat olosuhteet tekevät itsestäni hetkeksi varmemman ja sietävämmän: väkijoukot eivät tunnu niin uhkaavilta, koska mukana on turvaihminen, saan nukahdettua nopeammin musiikin jälkeen, oletan ihmiset hyväntahtoisemmiksi. (Tätä asiaa on tutkittukin ja tässä kyllä oireilen ihmisenemmistön mukaisesti. Mitä läheisempi suhde, sen vähemmän pelottavat ja sen helpommilta tuntuvat monet asiat.)
Tässä on vain se ikävä puoli, että sitten kun vietän sellaista vaihetta kuin nyt - melko erakkomaista ja pelokasta, eikä ole ketään, joka saisi minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi - huomaan sen melko terävästi ja saatan ahdistua siitä, ettei minulla ole turvaihmistä. Haluaisin olla oman itseni turvaihminen mutta en selkeästi vielä oikein osaa sellaista. (Ja, todettakoon, eipä näytä osaavan ihmiskunnan enemmistö muutenkaan. Ehkä se on väärä toivomus.)
Usein en itse tiedä tarkalleen, mitä lopulta haluaisin. Että elämä menisi juuri niin kuin tahtoisin vai että pystyisin nykyistäkin paremmin hyväksymään juuri tämän kohdan, jossa olen. Tältä kai tuntuu olla kehkeytymässä. Ja sitten luen taas jonkun linkkaaman jutun, jossa määritellään hyvä ja huono suhde ja olen luiskahtamaisillani syyllisyyteen ja epäuskoon: Voiko olla, että vain petkutan itseäni halutessani hyväksyä? Totta kai voi! Ehkä en vain uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä? No, olisi kyllä ensin kätevää keksiä, mitä ne ovat. Paitsi ehkä saada enemmän halauksia ja läheisyyttä. Millaista rakkautta oikein haluaisin? Paha sanoa. Mutta haluaisin, etten pelkäisi niin usein, että loukkaan, jos kosketan tai haen yhteyttä. Tai ettei toinen pelkäisi koskettaa minua. Tai kertoa, mitä hänen mielessään liikkuu.
Niin, en halua sanoa, että on vahvuutta tai heikkoutta pyöritellä näitä ajatuksia. Ne tulevat, niitä voi tutkia, niistä voi päästää irti.
Joku on vahva, koska jaksaa vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Tietääkö määrittelijä, kuinka pakonomaista jaksamisen tarve on, tai kuinka paljon ihminen kulissien takana ajattelee kiitollisia vs. purnaavankatkeria ajatuksia? Joku on vahva, koska jakaa parisuhteessa ottaa paskaa niskaan vuodesta toiseen. Mutta entä jos hän onkin vain koukussa suhteeseensa eikä saa koottua voimia ja uskallusta lähtemiseen? Joku on vahva, koska jaksaa aina olla ystävien tukena. Ehkä hänen on helpompaa rakastaa ystäviä kuin itseään ja kaikki, mikä vie huomion pois omasta kivulloisuudesta, on tervetullutta vaihtelua? Joku on vahva, koska uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Kenties hänellä ei tällä erää ole juuri mitään muuta näytettävää ja jotenkin yhteyksiä tuntuu kuitenkin hyvältä ylläpitää.
Joku on heikko, koska lannistuu muutamasta vastoinkäymisestä. No, katsoja näkee ne muutaman. Ihminen itse voisi tietää useammankin. Ja hän nyt tässä kuitenkin näyttää sen haavoittuvuutensa, mitä toisaalla voidaan ylistää vahvuudeksi. Riippuu taas niin katsojasta, kuka sanoo mitäkin - heikko vai vahva. Joku on heikko, koska ei osaa puolutaa oikeuttaan hyvään elämään ja lähteä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Entäpä jos tämä ihminen onkin päättänyt sinnitellä suhteessa ja suuntaa siihen valtavasti tarmoaan? Myös kaltoinkohtelun määritelmät vaihtelevat kovasti. Itse pitäisin kaltoinkohteluna väkivaltaa ja jatkuvaa systemaattista väheksymistä, mutta toisaalta, huomaan kyllä, miten toisinaan - ei, usein - itse kaipaisin enemmän lämpöä, lempeyttä ja aikaa, ja jos tunnen oloni puutteelliseksi ja tajuan, ettei toiselta niitä ehkä liikenisi kellekään missään suhteessa, saatan keikkua siinä rajalla, kohdellaanko minua kaltoin vai ei ja haluanko tämän jatkuvan vai ei. Ei se ole sitä, mitä haluan, muttei tahallista ilkeyttäkään - tarpeet ja toiveet eivät vain kohtaa. Ehkä haluan oppia tulemaan toimeen sen kanssa, ehkä en. Joskus on vaikeaa olla varma. Niin, heikkous. Joku on heikko, kun ei uskalla metsästää unelmiaan silmät kiiluen. Tai sitten hän on selvillä siitä, että pitää enemmän taviselämästä ja omat unelmat ovat ristiriitaisia - voi hahmottaa, miten niiden seurauksissa on liikaa riskitekijöitä, joita ei halua toivottaa tervetulleiksi elämäänsä. Varovaisuuskin on sallittua enkä mielelläni sanallistaisi sitä heikkoudeksi kenessä toisessakaan. Joku on heikko, kun haluaa toisilta apua kriisiensä käsittelyyn ja oksentaa pahanolon yökkösiä. No, hän nyt kuitenkin uskaltaa ja osaa pyytää apua. Eivät kaikki niin tee. Mitä sillä saavutetaan, että tällaista taitoa kutsutaan vahvuudeksi tai heikkoudeksi?
Niin, mitä sillä voi voittaa? Jos kutsuu itseään vahvaksi, kaipa se tuo paremman mielen. Toisaalta puhutaan liian vahvoista ihmisistä, kuten liian vahvoista naisista, jotka lopulta sairastuvat masennukseen. Minun on, se täytyy sanoa, vaikeaa hahmottaa tässä kohdin sitä vahvuutta. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? Jotain omakuvaa, josta on painettu pois avuntarve, levon tarve, ainainen normeihin sopimattomuuden tuska? Ainainen ylpeys siitä, miten monimutkaisella tavalla on rikki? Ei, mielikuvitukseni tyssähtää.
On yksi tilanne, jossa sovellan itseeni adjektiiveja vahva ja heikko. Tai en oikeastaan itseeni vaan olooni: on olosuhteita, joissa tunnen itseni vahvemmaksi, ja olosuhteita, joissa käyn häälyvämmäksi. Minua ponteennuttavat lämpimät läheissuhteet ja varmuus siitä, että läheisyyteni tekee jonkun toisen elämästä elettävämpää. (Mitenköhän tämä varmuus olisi saavutettavissa? Jaa-a. Etenkin kun ei luota tosissaan siihen, että ihmiset itsekään osaisivat kovin hyvin arvioida näitä seikkoja.) Jossain määrin saan pontta myös laajemman tuttavapiirin ihmisten erilaisuudesta. Se vipisyttää ajatuksia. Ja pitää olla jonkin verran vastusta - ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin, jotta kykenen hahmottamaan, että ei, itse en ajattele noin, ja tösmistyn yrittämään jäsentää kantaani. (Ilman näitä kokemuksia en jäsennä. Se on nähty.) Häälyvämmäksi itseni saavat se, että tajuan loukkaavani jotenkin läheisiäni mutten ymmärrä tarkalleen, miten. Epäilys siitä, että oikeastaan he olisivat onnellisempia ja vapaampia, jos en olisi heidän lähellään tarpeineni ja toiveineni. Vaikka toki tiedän tarpeeni ja toiveeni varsin vaatimattomiksi, etenkin rakkaussuhteissa. Moni vaatii yhteisen kodin, yhteiset aikataulut, lapset, mitä näitä nyt on. Joskus mietin, loukkaako läheisiäni se, etten vaadi sellaisia. (On niin helppoa leimata, ettei toinen ole tosissaan tai ettei toinen rakasta, jos poiketaan rakkauden rullaporraskaavasta.) Huomaan selkeästi, miten vahvistavat olosuhteet tekevät itsestäni hetkeksi varmemman ja sietävämmän: väkijoukot eivät tunnu niin uhkaavilta, koska mukana on turvaihminen, saan nukahdettua nopeammin musiikin jälkeen, oletan ihmiset hyväntahtoisemmiksi. (Tätä asiaa on tutkittukin ja tässä kyllä oireilen ihmisenemmistön mukaisesti. Mitä läheisempi suhde, sen vähemmän pelottavat ja sen helpommilta tuntuvat monet asiat.)
Tässä on vain se ikävä puoli, että sitten kun vietän sellaista vaihetta kuin nyt - melko erakkomaista ja pelokasta, eikä ole ketään, joka saisi minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi - huomaan sen melko terävästi ja saatan ahdistua siitä, ettei minulla ole turvaihmistä. Haluaisin olla oman itseni turvaihminen mutta en selkeästi vielä oikein osaa sellaista. (Ja, todettakoon, eipä näytä osaavan ihmiskunnan enemmistö muutenkaan. Ehkä se on väärä toivomus.)
Usein en itse tiedä tarkalleen, mitä lopulta haluaisin. Että elämä menisi juuri niin kuin tahtoisin vai että pystyisin nykyistäkin paremmin hyväksymään juuri tämän kohdan, jossa olen. Tältä kai tuntuu olla kehkeytymässä. Ja sitten luen taas jonkun linkkaaman jutun, jossa määritellään hyvä ja huono suhde ja olen luiskahtamaisillani syyllisyyteen ja epäuskoon: Voiko olla, että vain petkutan itseäni halutessani hyväksyä? Totta kai voi! Ehkä en vain uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä? No, olisi kyllä ensin kätevää keksiä, mitä ne ovat. Paitsi ehkä saada enemmän halauksia ja läheisyyttä. Millaista rakkautta oikein haluaisin? Paha sanoa. Mutta haluaisin, etten pelkäisi niin usein, että loukkaan, jos kosketan tai haen yhteyttä. Tai ettei toinen pelkäisi koskettaa minua. Tai kertoa, mitä hänen mielessään liikkuu.
Niin, en halua sanoa, että on vahvuutta tai heikkoutta pyöritellä näitä ajatuksia. Ne tulevat, niitä voi tutkia, niistä voi päästää irti.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti