Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Heikkous, vahvuus, kehkeytymässä olo ja rakkaus

Viime aikoina olen käynyt lisääntyvässä määrin allergiseksi adjektiiveille vahva ja heikko. Argumentteihin niitä toki sopii soveltaa, mutta aika usein niitä toiseen ihmiseen sovellettaessa vedellään rautalankamallia niin ympäripyöreästi, että itseäni alkaa hengästyttää. Ja ehkä vähän yököttääkin. Tämä on tietysti oma ongelmani. Ehkä muilla ei ole vastaavaa, mutta itselläni totisesti on alkanut olla. Enkä oikeastaan koe tätä minään haasteena, josta haluaisin päästä ohi tai yli. Koetan suhtatua siihen kiinnostuneesti, yhtä kiinnostuneesti kuin näihin määrittelyihin ja leimoihin, jotka koen kevytmielisesti lätkityiksi.

Joku on vahva, koska jaksaa vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Tietääkö määrittelijä, kuinka pakonomaista jaksamisen tarve on, tai kuinka paljon ihminen kulissien takana ajattelee kiitollisia vs. purnaavankatkeria ajatuksia? Joku on vahva, koska jakaa parisuhteessa ottaa paskaa niskaan vuodesta toiseen. Mutta entä jos hän onkin vain koukussa suhteeseensa eikä saa koottua voimia ja uskallusta lähtemiseen? Joku on vahva, koska jaksaa aina olla ystävien tukena. Ehkä hänen on helpompaa rakastaa ystäviä kuin itseään ja kaikki, mikä vie huomion pois omasta kivulloisuudesta, on tervetullutta vaihtelua? Joku on vahva, koska uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Kenties hänellä ei tällä erää ole juuri mitään muuta näytettävää ja jotenkin yhteyksiä tuntuu kuitenkin hyvältä ylläpitää.

Joku on heikko, koska lannistuu muutamasta vastoinkäymisestä. No, katsoja näkee ne muutaman. Ihminen itse voisi tietää useammankin. Ja hän nyt tässä kuitenkin näyttää sen haavoittuvuutensa, mitä toisaalla voidaan ylistää vahvuudeksi. Riippuu taas niin katsojasta, kuka sanoo mitäkin - heikko vai vahva. Joku on heikko, koska ei osaa puolutaa oikeuttaan hyvään elämään ja lähteä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Entäpä jos tämä ihminen onkin päättänyt sinnitellä suhteessa ja suuntaa siihen valtavasti tarmoaan? Myös kaltoinkohtelun määritelmät vaihtelevat kovasti. Itse pitäisin kaltoinkohteluna väkivaltaa ja jatkuvaa systemaattista väheksymistä, mutta toisaalta, huomaan kyllä, miten toisinaan - ei, usein - itse kaipaisin enemmän lämpöä, lempeyttä ja aikaa, ja jos tunnen oloni puutteelliseksi ja tajuan, ettei toiselta niitä ehkä liikenisi kellekään missään suhteessa, saatan keikkua siinä rajalla, kohdellaanko minua kaltoin vai ei ja haluanko tämän jatkuvan vai ei. Ei se ole sitä, mitä haluan, muttei tahallista ilkeyttäkään - tarpeet ja toiveet eivät vain kohtaa. Ehkä haluan oppia tulemaan toimeen sen kanssa, ehkä en. Joskus on vaikeaa olla varma. Niin, heikkous. Joku on heikko, kun ei uskalla metsästää unelmiaan silmät kiiluen. Tai sitten hän on selvillä siitä, että pitää enemmän taviselämästä ja omat unelmat ovat ristiriitaisia - voi hahmottaa, miten niiden seurauksissa on liikaa riskitekijöitä, joita ei halua toivottaa tervetulleiksi elämäänsä. Varovaisuuskin on sallittua enkä mielelläni sanallistaisi sitä heikkoudeksi kenessä toisessakaan. Joku on heikko, kun haluaa toisilta apua kriisiensä käsittelyyn ja oksentaa pahanolon yökkösiä. No, hän nyt kuitenkin uskaltaa ja osaa pyytää apua. Eivät kaikki niin tee. Mitä sillä saavutetaan, että tällaista taitoa kutsutaan vahvuudeksi tai heikkoudeksi?

Niin, mitä sillä voi voittaa? Jos kutsuu itseään vahvaksi, kaipa se tuo paremman mielen. Toisaalta puhutaan liian vahvoista ihmisistä, kuten liian vahvoista naisista, jotka lopulta sairastuvat masennukseen. Minun on, se täytyy sanoa, vaikeaa hahmottaa tässä kohdin sitä vahvuutta. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? Jotain omakuvaa, josta on painettu pois avuntarve, levon tarve, ainainen normeihin sopimattomuuden tuska? Ainainen ylpeys siitä, miten monimutkaisella tavalla on rikki? Ei, mielikuvitukseni tyssähtää.

On yksi tilanne, jossa sovellan itseeni adjektiiveja vahva ja heikko. Tai en oikeastaan itseeni vaan olooni: on olosuhteita, joissa tunnen itseni vahvemmaksi, ja olosuhteita, joissa käyn häälyvämmäksi. Minua ponteennuttavat lämpimät läheissuhteet ja varmuus siitä, että läheisyyteni tekee jonkun toisen elämästä elettävämpää. (Mitenköhän tämä varmuus olisi saavutettavissa? Jaa-a. Etenkin kun ei luota tosissaan siihen, että ihmiset itsekään osaisivat kovin hyvin arvioida näitä seikkoja.) Jossain määrin saan pontta myös laajemman tuttavapiirin ihmisten erilaisuudesta. Se vipisyttää ajatuksia. Ja pitää olla jonkin verran vastusta - ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin, jotta kykenen hahmottamaan, että ei, itse en ajattele noin, ja tösmistyn yrittämään jäsentää kantaani. (Ilman näitä kokemuksia en jäsennä. Se on nähty.) Häälyvämmäksi itseni saavat se, että tajuan loukkaavani jotenkin läheisiäni mutten ymmärrä tarkalleen, miten. Epäilys siitä, että oikeastaan he olisivat onnellisempia ja vapaampia, jos en olisi heidän lähellään tarpeineni ja toiveineni. Vaikka toki tiedän tarpeeni ja toiveeni varsin vaatimattomiksi, etenkin rakkaussuhteissa. Moni vaatii yhteisen kodin, yhteiset aikataulut, lapset, mitä näitä nyt on. Joskus mietin, loukkaako läheisiäni se, etten vaadi sellaisia. (On niin helppoa leimata, ettei toinen ole tosissaan tai ettei toinen rakasta, jos poiketaan rakkauden rullaporraskaavasta.) Huomaan selkeästi, miten vahvistavat olosuhteet tekevät itsestäni hetkeksi varmemman ja sietävämmän: väkijoukot eivät tunnu niin uhkaavilta, koska mukana on turvaihminen, saan nukahdettua nopeammin musiikin jälkeen, oletan ihmiset hyväntahtoisemmiksi. (Tätä asiaa on tutkittukin ja tässä kyllä oireilen ihmisenemmistön mukaisesti. Mitä läheisempi suhde, sen vähemmän pelottavat ja sen helpommilta tuntuvat monet asiat.)

Tässä on vain se ikävä puoli, että sitten kun vietän sellaista vaihetta kuin nyt - melko erakkomaista ja pelokasta, eikä ole ketään, joka saisi minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi - huomaan sen melko terävästi ja saatan ahdistua siitä, ettei minulla ole turvaihmistä. Haluaisin olla oman itseni turvaihminen mutta en selkeästi vielä oikein osaa sellaista. (Ja, todettakoon, eipä näytä osaavan ihmiskunnan enemmistö muutenkaan. Ehkä se on väärä toivomus.)

Usein en itse tiedä tarkalleen, mitä lopulta haluaisin. Että elämä menisi juuri niin kuin tahtoisin vai että pystyisin nykyistäkin paremmin hyväksymään juuri tämän kohdan, jossa olen. Tältä kai tuntuu olla kehkeytymässä. Ja sitten luen taas jonkun linkkaaman jutun, jossa määritellään hyvä ja huono suhde ja olen luiskahtamaisillani syyllisyyteen ja epäuskoon: Voiko olla, että vain petkutan itseäni halutessani hyväksyä? Totta kai voi! Ehkä en vain uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä? No, olisi kyllä ensin kätevää keksiä, mitä ne ovat. Paitsi ehkä saada enemmän halauksia ja läheisyyttä. Millaista rakkautta oikein haluaisin? Paha sanoa. Mutta haluaisin, etten pelkäisi niin usein, että loukkaan, jos kosketan tai haen yhteyttä. Tai ettei toinen pelkäisi koskettaa minua. Tai kertoa, mitä hänen mielessään liikkuu.

Niin, en halua sanoa, että on vahvuutta tai heikkoutta pyöritellä näitä ajatuksia. Ne tulevat, niitä voi tutkia, niistä voi päästää irti. 

Alle viikon tauko ja nämä puut

Ollessani toisaalla joku oli käynyt kuiskuttamassa puille, ettei kukaan muu voisi koristautua niiden puolesta.

Seurasin arvostamaani joogaopettajaa hänen varsinaiseen opetuspaikkaansa. Hänen mainitessaan, ettei hän jaksa suunnitella tuntejaan minkään kuunvaiheiden mukaan, "tiedättehän, kuunvaihe jonka aikana kynnet kasvavat paremmin ja niin edelleen", ymmärsin, miksi hänen tunneillaan en ala kiristellä hampaita. Eläköön selväjärkisyys, epämukavuusalueelle minuuteiksi hengittämään asettuminen ja sen kaiken hyväksyminen.

Silti ärsytti tunnin päättäminen namasteen. Otin sen harjoitteena vastaan: no, tarkkaile nyt, miten ärsyttää. Ärsyttihän se kaiken sen muun jälkeen, mokoma ajatus, että tunnistetaan jumalinen toisessa. Sielu. Ei. Ei ikinä, ei minussa. Olen täysin tämänpuoleinen, hengittävä, sykkivä olento. Elävää tuntoista lihaa. Josta ei ole yksinään juuri paljon mihinkään. Ei edes kirjoittamaan! Taatusti kaikki tarvittava viisaus ei asu tässä kehossa. Eikä tämä keho ole umpio.

Katson sinua tietääkseni, mitä tunnen. Joskus ilmeesi saa purskahtamaan itkuun tuosta noin vain. En tiennyt sitä ennen tilannettani niin lohduttomaksi.

Joskus olen niin väsynyt ihmisten jumaluuksien, sielujen ja mystiikan tarpeeseen, että haluaisin huutaa ääneen. Sitten rauhoitun. Eivät kaikki ole tutustuneet nuorina aikuisina occamin partaveitseen. Enkä minäkään pidä kaikessa yksinkertaista ja pelkistettyä esteettisenä vaikka tietyissä maailmankatsomuksellisissa ratkaisuissa pidänkin. Tai ehkä kyse ei ole estetiikasta vaan halusta vahvaan toimijuuden tuntoon. Jalatmaassuuteen. Se tuntuu nykyään suurinpiirtein arvaamattomammalta kuin new age. Että ottaa kokemuksen kerrallaan, kääntelee niitä, hyväksyy ne tämänpuolisin termein. Tämänpuoleinen on ihmeellistä. Kuten puut.

Puut oivalsivat saman tien ja tekivät sen, minkä parhaiten osaavat. En suutu omasta metaforastani, koska kukaan ei voisi ottaa sitä vakavissaan. Toivottavasti.

Matkalta palattuani editoin kuvat

Huvittaa tämä matkakuvien editoiminen. Tyyppi käy suurkaupungissa ja tykkää sen vilinästä, mutta kuvaa lähestulkoon ainoastaan kissoja, hyönteisiä, kukkia ja kaakeleita. No ok, on muutamasta ränsistyneestä talostakin kuva. Ja tyhjästä kadusta. Ja auringonlaskusta. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kuvaaminen vaatii pysähtymistä, ja jos on paljon ihmisiä, ei halua pysähtyä vaan liikkua mahdollisimman nopeasti, solahtaa lomitse ja jäädä huomaamatta. Kai vain hahmotan ihmiset enemmän tuoksuna, liikkeenä ja jonakin väistettävänä kuin visuaalisina kappaleina. Tanssiessaan ihmiset ovat kiinnostavia kuvattaviakin, mutta istuessaan ja kävellessään näemmä eivät. Maisematkin ovat hankalia kuvata kameralla. Niitä on parempi kävellä.

Sanoin useimmat tärkeät asiat (visuaalisia yksityiskohtia lukuunottamatta - ja ne ovat tärkeitä) tuntuvat helpommilta kuvata kuin kameralla. Tai ei helpommilta - mutta olen tyytyväisempi siihen, miltä asiat kuulostavat, sitten kun ensin pähkin ilmaisun kanssa. Joskus mietin, miten ihmiset tuntuvat ahdistuvan muiden kuvista naamastossa. Vaikka ne ovat vain kuvia. (Toisaalta kyllä olen huono ahdistumaan sanoistakin täällä, koska kuten Eco sanoo, sanat ovat ne, millä voi valehdella. Heh, representaatiot.) Itse ahdistun vain niistä kuvista, joissa itse esiinnyn. Joskus koulin itseäni jakamalla niitä, mutta aina siihen liittyy vissi outous - enhän koskaan näe muuten itseäni tärkeissä kokemuksissa, ja muutenkin, kun on kiinnostunut jostain, itsetietoisuus liudentuu muurahaisen pierun kokoiseksi, mikä on eittämättä nautittava tila. En tiedä, kokevatko itsensä enemmän kauniiksi tai älykkääksi kokevat ihmiset jotenkin toisin. Ehkä. Onneksi maailmaan taatusti mahtuu jokainen tapa kokea se. (Osa ihmisistä tuntuu kyllä ahdistuvan siitä, ettei joku toinen onnistu kokemaan itseään kauniiksi tai älykkääksi. Siihen on vaikeaa keksiä mitään muuta sanottavaa kuin että eiköhän niin kokeva ihminen kuitenkin tule toimeen sen näkymänsä kanssa, jos näyttää kuitenkin pysyvän toimintakykyisenä ja hyväksyvän itse kokemuksensa. Useimmat meistä pystyvät siihen varsin mainiosti. Vaikka ei kai mulla mikään velvollisuus ole kertoa tätä kellekään tai huolestua toisten ahdistumisista - ja ehkä he haluavatkin ahdistua? Mistäs minä siitä mitään tiedän. Kaikilla meillä on omituiset särömme ja niistä käsin kai juuri kehitymme.)

Maailmassa riittää liki loputtomasti kiinnostavaa havainnoitavaa. Jopa omia mielenliikkeitään on mukava havainnoida samalla tavalla kuin muurahaispesää tai valon liukumista seinällä. Jonain sellaisena, mitä ei tarvitse kontrolloida. Koska ei ole thoughtcrimea. Tai feelcrimea. Teot ovat eri asia, niitä on mietittävä. Ja keho. Vaikka haluaisin kirjoittaa, ettei ole bodycrimea, jotenkin omasta kehosta ulkoa käsin otettu kuva voi tuntua sellaiselta, koska kehon kuvaamiseen ja kehona kuvassa olemiseen liittyy niin paljon konventioita ja esineellistäviä standardeja. Etenkin jos kuvaa ei ole otettu salaa tai luontevasti esimerkiksi jonkin tilanteen osana vaan on joutunut pysähtymään ja pyytämään toista ottamaan kuvan, kuva ahdistaa. Miksi pyytää sellaista? Kai koska siitä on jonkinlainen sosiaalinen konventio. Ja sitten kun editoi kuvia, näkee selvästi, miten jäykkänä kompuroi jouduttuaan omasta päähänpistostaan kameran takaa sen eteen, pysähdyttyään omaan keholliseen olemassaoloonsa ja havaittavuuteensa - katselee varpaitaan, supistaa raajat kehon kylkiin, lyhentää itseään, työntää hartiat eteen ja ylös, koettaa näyttää mahdollisimman nöyrältä, pieneltä ja huomaamattomalta. Enemmän lyönnin- kuin katseenkestävältä. Ja samalla konventioon kurkottavissa kasvoissa suu hymyilee mutta silmät eivät - silmät tapittavat täynnä kysymystä, pitääkö minun tosiaan näkyä ja näyttäytyä visuaalisena kappaleena, jonka osat ovat suhteutettavissa toisiinsa, ja ilmeessä on ripaus paniikkia siitä, että näinkö sitä toisille on kaiken aikaa näin näkyvä. (Vaikka kuinka tietää, että useimmat ihmiset katsovat korkeintaan vain itseään ja vihaamiaan ihmisiä ilkeästi, mittaillen, mieleen hiipii tässä kohdin epäilys, mistä sitä voi tietää, ovatko he kilttejä vai eivät. Vaikka sitä ajattelee, että ei se heitä kiinnosta, muistaa liian selvästi Suosikin kirjeenvaihtopalstan toistumistaan toistuvan fraasin "läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko".)

Minulle on suuri arvoitus, mistä sikiävät ne naiset, jotka nähtävyyksillä väläyttelevät hymyjä ja onnistuvat oikaisemaan itsensä, poseeraamaan jähmettymättä, kulmia kurtistamatta tai maahan tuijottamatta, keho ja raajat pitkinä ja virtaavina. Luoja paratkoon että olen sitäkin yrittänyt. Mutta ei siitä tule mitään. Itsetietoisuus kutistaa kehoni häpeävään asentoon, ja ellei minulle ole jotain erityistä tekemistä kuvanottohetkellä, näytän siltä kuin samaan aikaan haluaisin kadota maan päältä ja yrittää reippaasti pysyä pystyasennossa ja virnistyksessä. (Itse asiassa tanssiessakin käy niin, että jos huomaan, että minua kuvataan, alan tuijottaa varpaitani ikään kuin minun pitäisi katsoen varmistaa, mitä jalat tekevät, kun kerran joku muukin näkee ne ulkoa käsin. Monelle, olen huomannut, käy aivan toisin päin! Samalla tavalla tuntuu kammottavalta joutua opettajan tarkkailtavaksi liikuntatunnilla - senkin, minkä osaa varmasti, sotkee ihan taatusti hänen tuijottaessaan. On vaikeaa kanavoida huomiotaan ponnistamiseen, kun huomio vuotaa siihen, että itseä tarkkaillaan. Päättelen personal trainerien yleisyydestä, että moni taas pystyy ponnistamaan paljon sinnikkäämmin tarkkailtuna. Niin erilaisia me olemme.) Vasta kameran takana tai paikassa ilman kamera-osoittaa-itseen -fokusta voi huokaista ja unohtaa itsensä muuna kuin näkökulmana ja lähestymistapana, tuoksuna, sanoina, tanssina - sellaisena, josta on helpompi olla huolestumatta. Se on se itse, jonka tuntee ja josta jollain tavalla jopa pitää ja joka on hyvä sellaisenaan, jolle ei ole standardia.

Deletoin taas yhtä lukuunottamatta matkakuvat itsestäni. Siitä yhdestäkään en pidä, mutta annan sen olla. Ehkä osaan pitää siitä kymmenen vuoden kuluttua. Harmittaa, miten vähän kuvia on ensimmäisen tutkinnon vuosilta, toisista tai itsestä. Aivan kuin elinvuodet 20-30 olisivat silkkaa mielikuvitusta. Silloin ei ollut toimivaa kameraa eikä tätä nykyistä kulttuuria. Ehkä olisin ahdistunut kuvista silloinkin. Todennäköisimmin. Vaikka siinä iässä sitä osuikin edes hieman paremmin siihen standardiin, jonka mukaan naiskehoa useimmiten kuvataan.