torstai 21. helmikuuta 2013

Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

4 kommenttia:

walopää kirjoitti...

Tosi hienoa, että katolta tipahtaa lapio. Jee. Olemme vain mokaavia ihmisiä, kaikki. Siispä kävelen edelleen keskellä katua huhtikuulle asti.

Hanna-Riikka Kuisma kirjoitti...

Olen huomannut myös, että kaikkia suututtaa juuri nyt. Kerrankin, kun minua ei.

Mikko Saxberg kirjoitti...

Rakastettavana oleminen on joskus lähes kestämätön olotila. Tuntuu, että haluaa repiä koko tunnelman rikki, ettei tarvitsisi sopeutua siihen, että joku välittää minusta.

Veloena kirjoitti...

Ah, Rajankäviä, miten hyvin sanallistettu. Kiitos tuosta.