Kiitos mutta ei ja jälkikääntyilyä

Työhaastattelu pieneen muutaman kuukauden mittaiseen osa-aikatyöhön sujuu mainiosti ellei mukaan lasketa sitä, että joudun heti kättelyssä sanomaan kiitos mutta ei. Ei minusta vain ole enää työhön, jossa edellisiltapäivänä soitetaan seuraavan päivän kokopäiväisestä työmatkasta jonnekinpäin Suomea. Tai no, minusta voisi olla, pelkkänä kehona ja mielenä, mutta siitä sosiaalisesta minusta, joka on luvannut olla esimerkiksi asiakkaidensa käytettävissä tiettyinä päivinä viikossa, siihen ei ole. Tunnen itseni vähän hölmöksi joutuessani sanomaan asian ääneen, mutta toisaalta, työhakemuksessa asiaa ei oltu esitelty suoraan. Ja haastattelijatkin toteavat saman tien, että he epäilivätkin, ettei minun elämäni anna aikatauluiltaan myöten heidän vaatimaansa sitoutumiseen, mutta halusivatpa nyt kuitenkin kutsua, kun kuulostin muuten täysin sopivalta. Melkoista hunajaa korville - täysin sopiva, akateemiseen työhön.

Se on jotain sellaista, mihin on välillä vaikeaa enää saada kosketusta.

Poistun haastattelusta hyväntuulisena, mutta on hankalaa pitää mieltä kannateltuna. Tuollaisissa tilanteissa joutuu kysymään itseltään - tai en tiedä joutumisesta, itse vain tapaan tehdä niin, niin vain käy - että onko sitä jotenkin nuiva ihminen, jotenkin liian ei-jeesmies, kuitenkin. Tavallaan on mahdollista ajatella, että toimii realistisesti, asettaa prioriteetit ja pitää niistä kiinni päätöksissään. (Kyllä, tunnistan tämän puolen selkeästi.) Ja sitten tavallaan on mahdollista ajatella toimivansa hölmön konservatiivisesti, kun ei heti heitä kaikkea vanhaa menemään ja hyppää uuden kelkkaan riemusta kiljuen. Jos kyse olisi ollut pidemmästä rupeamasta, ehkä olisin uskaltanutkin tehdä niin. Mutta puhuttiin parin kuukauden osa-aikatyöstä, ei mistään sen perustavammasta, ja työstä, johon olisin ylikoulutettukin, eli ei mistään varsinaisesta rahakoneesta. Päätökset ovat joskus silkkaa helvettiä. Mistä sen voi tietää, olisiko hyvä tarttua rohkeammin uuteen ja epävarmaan ja viskata menneet ja pysyvämmät teemat hiiteen?

Ehkä uuteen tarttuminen olisi helpompaa, jos olisi vähemmän tyytyväinen vanhaan? Mutta huomaan pitäväni elämästäni monellakin tavalla. Pidän hieromisesta ja sen tuomasta vastapainosta yliopistolla hengailulle. Tai ei se mitään hengailua enimmäkseen ole vaan totista työtä. Usein poistun tietokoneluokasta siinä vaiheessa, kun vahtimestari alkaa huhuilla tilan sulkeutuvan ja että kaikkien magneettiavaimet tarkistetaan. En ole hankkinut magneettiavainta, vaikka osittain henkilökuntalaisenakin se olisi ilmainen. En nimittäin halua havahtua tilanteisiin, joissa kello on yksitoista illalla ja istun edelleen tietokoneluokassa märehtien tekstejä. Kyllä puoli kahdeksan illalla on oikein hyvä hetki lopettaa ja vetäytyä levolle, etenkin kun työpäivä alkaa usein siinä kymmenen tuntia aiemmin.

Tuntuu kummalliselta miettiä aiempaa yliopistokokemusta ja tätä yliopistokokemusta, niiden erilaisuutta. Aiemmin jännitin kauheasti sosiaalisia kohtaamisia, en koskaan syönyt yliopistolla, tein töitä jotenkin nykivämmin ja elämän tärkeämmän sisällön muodosti opiskelun sijaan odottaminen. Odottaminen, että jotain tapahtuisi. No, nykyään en paljon odota. Opiskelen, pungerran kirjojen ja artikkeleiden tunneleiden läpi, kysyn puoliaggressiivisia kysymyksiä, teen mieluummin hyvin vaikeasta aiheesta keskinkertaisen katsauksen kuin hyvin keskinkertaisesta aiheesta erinomaisen katsauksen ja niin edelleen. En jaksa sillä lailla miettiä toisia ihmisiä tai ainakaan sitä, mitä he minusta ajattelevat, vaikutanko älykkäältä ja niin edelleen. Olen omaksunut iloisen hullun roolin. Paitsi silloin, kun pähkin, onko ookoo pitää rajoistaan kiinni tai missä määrin se on hedelmällistä ja missä määrin ei.

Tammikuu on kadonnut johonkin, valo kohonnyt ylemmäs taivaalle. Aamulla pyryttää lunta, runeberginpäivän liput saavat siitä osansa. Aamulla hyppelehdin mustarastaana toiveikkuudesta, iltapäivällä kyselen itseltäni perusteita tietyllä tavalla käyttäytymiseen, tiettyjen preferenssien asettamiseen. Pääsenkö tätä tietä mihinkään? Juttelen vanhan opettajanikin kanssa, hän toteaa tulleensa siihen ikään, jossa asioista uskaltaa sanoa suoraan, koska ei ole enää mitään hävittävää: enää muutama vuosi ennen eläkettä. Vastaan siihen, että kyllä niistä pitäisi muidenkin uskaltaa sanoa suoraan. En osaa sanoa, onko minulla jotain hävittävää.

Todennäköisesti ei.

Tai epäilykset.

En tiedä, haluaisinko lopulta kuitenkaan niiden katoavan, eivät ne niin rasittavilta tunnu. Vaikka en voi mitään sille, että joskus haluttaisi heittää reppu kamoineen lattialle ja kirkua, hetki vain. Ihan vaan sen takia, että eikö maailma voisi olla selkeä paikka, jossa on selkeät säännöt, että olisi selkeitä oikeita ja vääriä tapoja toimia. Että olisi helpompaa oppia. Mutta tuntuu, että kaikki oppiminen pelkistyy epävarmuuden sietämisen oppimiseen, hämärässä eteenpäin tapailun oppimiseen. Välinpitämättömyyden ja panikoimattomuuden oppimiseen.

Olen tänään keskustellut toverilliseen sävyyn hallinnon äänen ja sen valvoman käytännön äänen kanssa ja kuullut riitasoinnut selkeästi. Keskustelu on käyty kahdessa otteessa ja kummankin tahon kanssa erikseen: he eivät tiedä toisistaan eivätkä toisesta keskustelustani ja siitä saadusta informaatiosta. Lasken yhteen keskusteluissa kuulemani ja tulen surulliseksi. Jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä? Koko koululaitos tuntuu pussittaneen itsensä kriisiin raportointivelvollisuuksien ja kehittämisvelvollisuuksien kanssa. Uusia työtehtäviä linjataan ja pannaan täytäntöön samalla kun väkeä ei lisätä eikä aina edes lisäkouluteta, eikä mistään vanhasta sitten kuitenkaan haluta myöskään luopua. Koska kaikki tietävät, ettei aiempien työsuoritteiden taso saa laskea ja että tavoitevuori vain kasvaa, uusia tavoitteita vastustetaan. Tapahtuuko näin myös silloin, kun niiden uusien tavoitteiden mukaan voitaisiin pelkistää ja linjata kaikki vanhakin? Tulee mieleen kirjasto - yhä enemmän ja enemmän aineistoa koetetaan mahduttaa rakennukseen, vanhempia vuosikertoja raijataan kellariin, lopulta joku kysyy, mitä paperilehdillä enää tekee, kun on e-lehdetkin. Niin. Äkkiä aiemmin ahdasta tilaa onkin liikaa. Mutta ovatko oppijat kirjastomaisia? Ehkä.

Kun makaan näyttötilanteessa asiakkaan roolissa, mietin, mitä esimerkiksi ammattinäytöillä todistetaan. Motivaatiota opiskella tiettyjä aihealueita ahmi ja oksenna -tekniikalla? Palaan itse säännöllisesti tuijottamaan lihasten, kalvojen ja luiden kuvia, mutta tiedän, etteivät kaikki muut kollegani tee siten. Moni valittaa, ettei pari vuotta työssä oltuaan muista enää lihasten nimiä. Koska niillä ei tee mitään. (Kuulen siitä, etteivät he ole hakeneet tietoa niihin liittyen, eivät ainakaan sanallistettua tietoa.) Miten osaamista voisi arvioida paremmin? Mikä tietyn ammatin osaamisessa on olennaista? Kellä on auktoriteettia määrittää, että nämä asiat ovat olennaisia ja nämä vähemmän olennaisia? Kysyn tätä samaa asiaa lukiessani asiantuntijuuskurssin kirjallisuutta, jonka pohjalta pitäisi kirjoittaa essee. Yhdessä kirjoista tahkotaan lähes kyllästymiseen saakka, miten tärkeää on, ettei verkostomainen tai vuorovaikutteinen osaaminen saa tarkoittaa oman alan vankan erityisosaamisen liudentumista. Olisi aika paljon helpompaa ymmärtää luettu, jos kykenisi ajattelemaan tietyn alan erityisosaamista jonakin eksplisiittisesti sovittuna asiana, josta ei vallitse kiistoja.

(Ehkä olen liian konforminen kyetäkseni edes lukemaan asiantuntijakirjallisuutta?)

(Tai ehkä onkin juuri toisinpäin; hierojakoulussa kapinoin hierojien eettisiä ohjeita vastaan, koska mielestäni niissä oli kirjattu ristiriitaisia suosituksia, toisaalta toisen hyväksymistä sellaisenaan ja toisaalta tiettyjen toisen piirteiden paheksumista, kuten sen paheksumista, että joku voi saada hieronnasta seksuaalissävytteistä nautintoa. - Ehkä en vain koe itseäni mitenkään tuon asian uhkaamaksi, koska työstän niin täsmällisesti ja voimalla jänteitä ja lihaskalvoja? Siitä on seksuaalissävytteisyys kaukana. - Ja nyt puolestaan huomaan kapinoivani yliopistolla tiettyjä kasvatustieteilijöiden perusvalmiuksiksi ja erityisosaamisalueiksi nimettyjä teemoja vastaan, koska jälleen kerran minusta niitä koskeva puhe ja teksti on melkoista hubbabubbaa ja muotisanojen toistelua, jonka takaa häämöttää varsin hatara ymmärrys siitä, mihin kaikkiin keskusteluihin oikeastaan onkaan osallistumassa kirjoittaessaan tietyn lauseen.)

(Mieliharmikseni menin sitten tarttumaan rasittavuuteen asti toisteltuun muotitermiin ja valitsemaan sen seminaarityöni aiheeksi. Ihan sen takia, että saisin itse käsitteellistä selkeyttä argumentoitiini ja osaisin paremmin kysyä tuon termin innokkailta viljelijöiltä tarkkoja, yksityiskohtaisia kysymyksiä.)

(Ehkä olisi parempi jatkaa fragmentaarisesti sen sijaan että sulkuilee?)

Tai ehkä voisi vain luopua suluista hetkeksi, koska on joka tapauksessa kadottanut selkeän polun. Selkeys säästettäköön kevään kahteen esseeseen!

Kummallista kuitenkin, miten valon kääntyminen vaikuttaa. Tammikuu katoaa, ja jotenkin tuntuu siltä, että helmi- ja maaliskuukin katoavat, taatusti, nopeammin kuin soisi. Maaliskuun jälkeen on enää seminaarityön loppuun saattaminen. Minua hämmentää, että siitä pitäisi kirjoittaa jo nyt ensimmäinen versio. Minulla on vasta sisällysluettelo kysymyksineen. Ehkä nimeän sen ensimmäiseksi versioksi.

Nyt lähden tietokoneluokasta.

Omituinen maailma. Mitä minä täällä teen? Pystynkö muuttamaan mitään?