Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.
Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.
Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.
Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.
Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.
Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.
Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.
Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.
Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.
Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.
Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.
Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.
Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti