Yökävelyllä lämpimänä yönä

Puut tuoksuvat, on melkein tyven. Elosalamat kaukana saalistavat huomion. Kuljemme niiden suuntaan, välillä istahdamme penkille vesialueen reunaan. Seuraan, miten jotkut salamoista iskevät mereen saakka, tai ehkä kaukaisiin rantoihin, saariin, niemiin jossain pimeän toisella puolen. Lasken etäisyyttä, kävelemme kohti ukkosrintamaa. Pitäisi olla pyörä, ei sitä saa kiinni jalan.

Liikumme kuitenkin toisen vesialueen reunaan. Natriumlamppujen keltainen valo kuvastuu vedestä tyyninä kiekkoina. Salamat, hieman lähempänä. Tuuli viriää, viileä tuuli, se heiluttaa jalavien lehtikimppuja ja veden pintaa, työntää sen aaltoilemaan. Natriumlampun valon kuvajainen, lähin, heiluu tuulessa. Sen liikkeen voi tulkita joko käärmemäiseksi siksakkausluikerrukseksi tai, jos hieman pidempään tuijottaa, eikä muuta kuin aikaa ole, pyörimisliikkeeksi. On kuin pitkä kultainen hyrrä pyörähtelisi, hyrrä joka on tehty taivuttamalla kultaa spiraaliksi, johon tuulen on hyvä tarttua. Tai kuin luistelijatar pyörisi, on helppoa kuvitella toisen jalan kurotus eteen ja toisen koukistuminen alle, käsien kietoutuminen kylkiin, pyörimisen kiihtyminen. Tämä liike ei vain sammu.

Kävelemme rakkaiden paikkojen ohitse ja läpi. Kas, tuossa paimensimme kollegattaren kanssa humalaista, päänsä kolauttanutta miestä. Tuolle talolle. Tämän vaahteran alla satoi vettä tuulenvirin käydessä, vaikka muuten oli pouta. Tältä kentältä ammuimme raketin, juoksimme kentän laitaan ja värjöttelimme ja ajattelimme jo ostaneemme kalliin viallisen, kun raketti äkisti ampaisi ylös ja levitti säkenöivän kukintonsa kaupunginosan ylle. Tuossa talossa asuin kahteen otteeseen ja siellä ovat ehkä kirjanikin vielä. Kuka tietää? Ne jäivät ylähyllyille eteiseen, kun muutin, ja vuokralainen lupasi pitää niistä huolta. Sitten hän lähti ja tuli toinen vuokralainen. Hän ei ole luvannut mitään. Kirjoja ne onneksi vain ovat. Ja tuolla nurmikolla istuin usein kissojen kanssa. On vähän kuin olisin kuollut, kulkea nyt tällä tavalla koiran kanssa ja muistella.

Mutta se on se, mitä nyt haluan. Kulkea ja haistaa, muistaa, palauttaa mieleen, ajatella. Ei tuntea, ei vielä. Olen tuntenut loppuun vähäksi aikaa. Olen tiskannut jättitiskin ja lähtenyt ulos. Todennut, että joskus käy niin, että viimeinen orapihlaja kentän laidalla näyttäytyy pienenä norsuna, jolla on töyhtöpäähine. Norsu sukii kärsällään orapihlaja-aitaa. Tai ehkä pitää sen hännästä kiinni. Enkä ole varma, missä määrin mielikuva on visuaalinen ja missä määrin kehollinen, missä määrin tarinallinen. Ei, en ole lainkaan varma.

Kun tulen kotiin, olen niin väsynyt, että hyvä kun jaksan ajaa hissillä ylös.

Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

Aamu joka ei mennyt hukkaan

Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.

Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.

Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.

Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.

Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.

Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.

Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.

Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Non grata

Nykyään on vaikeaa nähdä ihmisiä. Tai siis, heitä on kivaa nähdä, jos heidän kanssaan ei oleteta liikuttavan paikasta toiseen ja he eivät kysy, mitä olet kesällä puuhannut. Puuhata: verbi, joka ei sovi nykyiseen tilaan.

Puhuin eilen ystävän kanssa siitä, mitä haluaisi tehdä pidemmällä aikavälillä, ja sitten tänä kesänä. Huomasin, etten tänä kesänä oikein haluaisi tehdä mitään muuta kuin pystyä kävelemään metsässä. Tai pystyä kävelemään kivuttomasti raitiovaunupysäkiltä uimastadionille (ja toiseen suuntaan).

Sellaisen ääneen sanominen on jotenkin karmivaa. Tajuaa olevansa persona non grata, ontuva sairaskertomus, jonka elämä on kadonnut oireisiin oman ikäisten ja hieman itseä nuorempien terveiden ihmisten mittapuulla.

Tietysti haluan muitakin asioita. Mutta eniten haluan tätä. Se tekee minusta tylsän keskustelukumppanin ja välillä mietin, olisiko tyystin parasta telkeytyä sisään ja parvekkeelle. Sitten koetan ajatella: no, ehkä minä olen se hankala ihminen muiden elämässä, joka muistuttaa heitä asioista, joita he eivät mieluiten ajattelisi.

Tänä iltana puistossa on bileet. Olen menossa, kaikesta huolimatta (ja ehkä kukaan ei kysykään, mitä kuuluu tai mitä olen puuhannut). Suurimmat huolenaiheeni ovat: 1) päästä raitiovaunupysäkille, 2) päästä raitiovaunupysäkiltä puistoon, 3) löytää istuma-asento, jossa jalka voisi levätä, 4) varoa humalaisia ihmisiä, etteivät he horjahda päälle niin että jalka vääntyy sattuvaan asentoon, 5) päästä puistobileistä kotiin, mikä sisältää taas kaksi liitäntäkävelyä raitiovaunupysäkille.

En oikein ehdi haaveilla laajakantoisemmin, kun yksinkertaisista asioista kasvaa vuorenkorkuisia. On vaikeaa ymmärtää, että vielä huhtikuun lopulla tanssin afrikkalaista tanssia paljasjaloin kivuitta ja peloitta.