tiistai 7. joulukuuta 2010

Nuhnukiitollisuus

Röhä muuttuu köhäksi. Voi olla, etten pääse edes katsomaan kämppiksen libretoimaa kamarioopperaa, kun en pysy hiljaa minuuttia pidempään. Eihän tarkoituksena kuitenkaan ole pilata esitystä.

Nukun aamu- ja iltatyörupeaman välisen ajan melkein kokonaan. Kierryn peiton alle keräksi, harmaa kerä kiertyy pääni viereen tyynyn reunalle, keltaiset silmät tuijottavat uteliaasti epämääräisiä niiskauksiani. Kun yskähdän, kissa hätkähtää aluksi. Lopulta se lakkaa reagoimasta enää mitenkään liman esiin tamppaamaan refleksiin.

Flunssasta huolimatta päivää sävyttää kumma kiitollisuus. Valtavissa lumisademassoissa on jotakin rauhoittavaa. Lumi narskuu hauskasti kengän alla eikä ulkona yskitä ollenkaan kävellessä töihin ja niistä takaisin. Yksi asiakas haluaa viipyä pitkään halauksessa ja vannottaa minua vähän samaan tapaan kuin Faunin äiti eilen Faunia, että pitää pitää itsestä huoli ja muistaa käsihygienia ja niin edelleen. Itkeskelemme toisen asiakkaan kanssa hetken yhdessä, koska emmehän me nyt sitten näe kahteen kuukauteen. Olemme koko syksyn tehneet yhdessä töitä, kosketusarasta ja kehoaan inhoavasta ihmisestä on sukeutunut kehoonsa uteliaasti ja hyväksyvästi suhtautuva. Lopullisen työvoiton tunnen saavani, kun hän kysyy erään kipukohdan tiimoilta, mitä hän itse voisi tehdä tälle kohdalle, olisiko jotain venytystä esimerkiksi. Keho ei enää ole hankala objekti, jonka kivuista hän vain kääntää katseensa pois. Siihen voi suhtautua aktiivisesti, toiveikkuus vaikuttaa virinneen.

Joskus asiakkaiden kanssa on helpompikin kohdata avoimesti kuin "oikeasti" läheisten. Tarkoitan sitä, että intressejä toisen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on vähemmän. Se tarkoittaa, että pelkoja on vähemmän. Vähemmän torjuvuutta itsen suojelemiseksi, vähemmän salaperäisiä kiukustumisia, joiden syyt eivät välttämättä lopulta selviä kellekään osapuolista, vähemmän riipiviä pettymyksiä. Ei se minusta tarkoita, että nämä suhteet olisivat merkityksettömiä. Ehei. Keveys voi olla hyvinkin täynnä merkitystä, tuoda paljon iloa ja vuotaa läheissuhteisiinkiin tällaisen mallin mahdollisuutta.

Tämä kaikki on tietysti hyvin toisenlaista kuin mitä annetaan ymmärtää ammatilliseksi vuorovaikutukseksi oppikirjoissa. Mutta hitto vie, jos joku tarvitsee halausta ja läheisempää, välittömämpää tapaa keskustella asioista, en aio evätä sitä sillä perusteella, ettei se jonkun muun mielestä olisi enää riittävän ammatillista. Ehkä jossain vaiheessa muutan mieltäni näistä asioista, mutta toistaiseksi olen toiminut niin kuin olen parhaaksi nähnyt. Eikä se ole tuntunut erityisen kuormittavalta, koska en aseta itselleni mitään tavoitteita muuttaa tai parantaa näitä ihmisiä. Minä voin hieroa heidät ja keskustella heidän kanssaan siinä sivussa, kohdata heidät tasavertaisina ja kiinnostavina henkilöinä, ja jos sen seurauksena jokin nytkähtää parempaan suuntaan, hyvä niin. (Hieman samalla tavalla huomaan ajattelevani paljon muistakin asioista, joita teen, kuten vaikka tästä blogista. Jos joku tästä jotakin löytää ja se helpottaa jollakin kummalla tavalla, hyvä. Mutta se ei ole syy, miksi teen näin. Teen näin, koska tarvitsen itse kirjoittamista. Tai: pidän siitä itsestä, joka jäsentyy kirjoittaen, ehkä pikemminkin niin. En oikeastaan tarvitse kirjoittamista, mutta pidän sen pitämisestä edes löyhästi elämäni osana. Vähän samalla tavalla ajattelen läheisistä suhteistani. Jos toinen tuntee saavansa jotakin, hienoa. Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä. Aiemmin tein joskus niin mutta se ei koskaan tainnut tuottaa mitään muuta kuin väsymystä ja ärtyisyyttä. Nykyään tapaan tehdä asioita, joista jollakin tapaa pidän ja jotka tuovat kokemuksiini kiinnostavuutta ja siten kuljettavat arkea kohti iloa ja pontevuutta.)

Pontevuudesta tämä kiitollinen olo on kuitenkin kaukana. Flunssa nuhnaa maailman. Päivällä hetkeksi päiväunesta havahtuessa ilma ikkunan ja jasmiinien takana kieppui tiheänä ja outo valo puski hieman pilvien läpi niin että näytti miltei myrskyltä. Samalla tavalla sisätodellisuus, kehotodellisuus on kaukana kirkkaasta ja selkeästä.

Tuntuu hauskalta, että Faunin vanhemmat kävivät täällä ja söivät kanssamme risottoa. Tapahtuu niin paljon ja äkkiä matka on tosi lähellä ja ihmiset sanovat ai että sunnuntaina jo, koeta nyt saada tuo flunssa kuriin ennen sitä. Äiti on luvannut lainata duactia, etteivät korvat räjähdä kipuun lentokoneen laskeutuessa. Näemme äidin kanssa vielä ennen kuin lähdemme, mutta isää enkä mummua en enää taida nähdä. He olivat kai alunperin ajatelleet tulla viemään meitä lentokentälle, mutta nyt kun äiti kuuli, että kone lähtee aamuseitsemältä ja siksi kentälle pitää keretä jo viiden pintaan, hän totesi, ettei jaksa kuunnella pitkään jatkuvaa jäkätystä älyttömistä lentoajoista; on parempi, että menemme taksilla ja menen tapaamaan äitiä tämän töihin jokin ilta äidin töiden loputtua.

Niin pian kaikki muuttuu aivan tuntemattomaksi!

1 kommentti:

etäältä lähelle kirjoitti...

"Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä."

voi, viisasta, oppisipa itsekin tämän joskus syvällisemmin. tosin on minullakin joitakin kokemuksia tuollaisesta olemista ja pientä surumielisyyttä siitä, jos miettii menneisyyttään tuosta näkökulmasta, ja sitä miten paljon energiaa on mennyt sen yrittämiseen, että olisi. kun oleminen sattuu sujumaan aika luonnostaankin kun antaa vain olla. :)