Vaikeus käsittää

Päivät soljuvat eteenpäin. Yhtenä yönä nukun miltei kellon ympäri. Sille voisi pystyttää jonkinlaisen muistomerkin, niin harvinaista sellainen on. Seison keittiössä, asetan kofeiinittomalla espressolla ladatun mutteripannun levylle, kuulas sää, sienipilviä. Ei musiikkia, ei piristeitä. Koetan pysyä rauhallisena.

Tämän viikon jälkeen alkaa loma ja kesä. En osaa käsittää sitä mitenkään. Matkustamme tiistaina Kreikkaan. En vielä osaa ennakoida, mitä siellä tapahtuu. Olen hautonut jalkoja kaliumpermanganaattikylvyssä miltei päivittäin siitä pitäen kun sain kynsivallin tulehduksen. Se on mennyt nyt ohi ilman antibiootteja. Mutta toisen jalan pikkuvarpaan väli on taas auki. Sen saman, joka ei osaa ojentua sivulle eikä ylös, koska on murtunut ja luutunut väärään asentoon. Mitähän jaloille tapahtuu kuumassa? Jaa-a, ei auta kuin kokeilla!

Tuntuu vähän haikealta istua viimeisessä opinnäytetyön esittelyssä. Leikin opponenttia. Ajaudun kysymykseen itsen rajoista, mikä se itse on... onko kiinalaisessa lääketieteessä vaiva ajateltavissa quin tukkeumana itsen kokemuksen kentässä. Mutta mikä on itse, kysyy työn esittelijä. No niin, sanon, siinäpä se. Missä sen rajat, mitä kaikkea siihen kuuluu. Onko sitä tai miten se tapahtuu. Opettaja puhuu televisio-ohjelmasta, johon oli haastateltu erästä tutkijaa (jonka haastateltavana minä olen ollut, ja vieläpä tuosta aihepiiristä, mutta en sano siitä mitään). Tutkija oli sanonut, että internetiin jää kaikista valtavat jäljet. Että voimme karahtaa tilanteeseen, jossa äkkiä haluaisimme takaisin yksityisyytemme, mutta se käy mahdottomaksi. Opponoin vähän opettajaakin. Voihan myös olla, ettemme enää huolisi semmoista yksityisyyttä takaisin mistään hinnasta, sanon mahdollisimman lempeästi. Yksi asia on varma, siksi on varaa olla kiihtymättä, lempeä. Minä en haluaisi semmoista yksityisyyttä enää takaisin. Ahdistunutta yksityisyyttä, jonka keskeinen sointu on, että muut eivät voisi pitää minusta tai edes hyväksyä minua, jos kerrankin kertoisin, mitä ajattelen ja miten koen. Tietenkään tämä ei ole kaikkien ongelma, mutta aika monessa erottaa tämän äänensävyn, kun kuuntelee tarkasti ja läheltä. Silloin tekisi mieli ojentaa käsi ja koskettaa kevyesti käsivarteen ja katsoa tarkasti silmiin ja vain siirtää tuohon ihmiseen se oivallus, että moinen pelko on turha. Hupsu toive, että voisi osata tehdä niin. Koskettaa-siirtää. Melkein kuin musiikilla.

(En oleta, että kaikki voivat pitää kaikista. Mutta ne, jotka voisivat pitää minusta tai jostakusta toisesta muutenkin, todennäköisesti tulevat läheisemmiksi, jos päästää tuosta pelosta irti.)

Kiinalaisessa lääketieteessä on kuulemamme esitelmän mukaan kaksi oivallista, ennestään vierasta ajatusta: ensiksi, että ihmisellä voi olla huono konsistenssi johtuen hänen vanhempiensa epäsuotuisasta iästä ja terveydentilasta hedelmöittymisen hetkellä, ja toiseksi, että yksi pitkäkestoisista ja liiallisina sairastuttavista tunteista (- eli asenteista, sanoisin; muita taisivat olla esim. pitkäkestoinen suru, pelko ja viha) on liika pohdiskeleminen. Etenkin jälkimmäinen huvitti minua kovasti, koska muistin eräästä kognitiivisen terapian kirjasta lukemani vuodatuksen siitä, miten liian pohdiskeleva ja analyyttinen asiakas on terapeutille käänteinen lottopotti, koska hän vain pohtii ja analysoi, eikä suostu kokemaan tunteita itsessään syvästi. (Ehkä siksi joillekuille syvä seksuaalinen suhde tai jokin muu kehollisempi työstämisen tapa voi olla paljon avaavampi kuin puheen tasolla operoiva terapia.) Toinen kohta, jossa terapia saattaa useammankin lähteen mukaan tyssätä pohdiskeluun uppoutuvaisen asiakkaan kanssa, on se, jossa oivallukset pitäisi soveltaa käytäntöön... Tosiaan, ei mitään uutta auringon alla! Paitsi se, että pohdiskeluun juuttumista voidaan pitää tunteena. Tai että voi joutua koko ikänsä kärsimään vanhempiensa terveydentilasta omalla hedelmöittymisen hetkellään. Ehkä jälkimmäinen on väljästi käsitettynä helpompi hyväksyä.

Istumme ruokalassa pöydän ääressä, ulkona keväinen metsä, vai pitäisikö sanoa jo: "kesäinen". Tämä kourallinen ihmisiä, kummallisine oikkuineen ja ennakkoluuloineen ja yrityksineen tulla toimeen. Vaikka heidän kanssaan on välillä vaikeaa jutella, ja vielä vaikeampaa löytää yhteistä säveltä muusta kuin substanssiasioista, tuntuu jotenkin kummalliselta, että koulu loppuu, ja sitten kaikki katoavat teilleen.