Kuinka keskustella siitä, mistä ei yleensä puhuta? Sanat jäävät kesken. Että on tärkeää, että joku on kirjoittanut, kuinka joku on niin yksinkertainen, että hymyilee kadulla vastaantulijoille. Yksinkertainen, tai monimutkainen. Minä luultavasti olen niin monimutkainen, että hymyilen kadulla vastaantulijoille. Ajattelen artikkeleita takaisinkytkennästä, mielihyvähormoneista, mielialan säteilemisestä ja levittämisestä. Ja se on suurta yksinkertaisuutta, sillä on paljon monimutkaisempaa ymmärtää, kuinka toisen hymy on liipasin, kuinka liikutuksen ilme, selittämätön ilme silmien ympärysiholla saa minut kuiskaamaan, koska on asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mutta en ajattele sitä, ajattelen isän sanoja, että kiltteys ei maksa mitään, ettei hymy maksa mitään.
(Se ei ole muuten totta. Maksaa se. Mutta takaisin saa jotakin rahaa arvokkaampaa... jotakin muuta kuin tyhjyyttä ja närästystä siitä, mihin tämän kaiken käyttäisi.)Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua
olemiseen?
Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku
l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten
Ernest Hemingwayn kerrontaide
(ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä
toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin. Myös Hemingway kuoli. Ei kai häntäkään sanottu intellektuelliksi.
Kaikki me kirjoitamme ja havaitsemme kehollamme, jos kirjoitamme ja havaitsemme, näemme maailman uutena ja sädehtivänä ja kosketustamme odottavana, näemme kosketuksemme hetkellisyyden, sylitanssin ihmiseltä ihmiselle, puulle, koiralle, uninallelle.
Pitäisikö ehkä puhua ihmisistä, jotka kirjoittavat, ja ihmisistä, jotka eivät, ihmisistä, jotka huomaavat, ja ihmisistä, jotka eivät?
Pitäisikö puhua suurista linjoista ja pienistä tosiseikoista? Pitäisikö huomata, että ihminen on riittävän suuri, kun hänen sydämeensä mahtuu ohileijuva hymy ja kasvoilla selkeästi näkyvät kohtalot. Hänellä on se jokin, hänet rakastetaan mustelmille ja ruhjeille, puolikuoliaaksi. Hän taas, hänessä on ihmeellistä rauhaa, hänelle syntyy tytär. Vain omat kasvot ovat kohtalottomat, tuntemattomat. Itsestä tuntee paremmin kädet - kädet, jotka etsiytyvät trapetsilihakselle keskustelun tauotessa, kädet, jotka näyttävät enemmän ihmisen käsiltä vuosi vuoden jälkeen, ihon ohetessa, suonten ja lihasten piirtyessä esiin nuoresta taikinaruumiista. Ihmisen käsien malli on äidin käsien malli. Mutta kasvot ovat aina jonkun muun.
Sisareni menee tammikuussa naimisiin, mutta sitä en toki sano keskustellessa. Sisarellani on kaikki seurapiirikaunottareen tarvittavat ainekset paitsi sellaiseen sosiaalisuuteen sopiva mieli.
Kun luen
Tähden hetkeä, en voi välttyä ajatukselta, että päähenkilö Macabea ei ole vain tietämätön, köyhä ja oppinut olemaan haluamatta sitä, mitä ei pidä oikeutenaan. Hän on
kuka tahansa meistä. Meidän elämämme ovat yhtä muodottomia, meidän hatarat haaveemme, joiden kautta olemme olemassa, yhtä typeriä toisaalta saksittuja kiiltokuvia.
Kurjuuden kuvaus on loistava. Tunnistan Macabean tunteita omalta au pair -kaudeltani. Olla näkymätön suurkaupungissa: näkymätön, rahaton, silti edelleen hymyilevä. Olla
laittomasti töissä, pelätä
jäävänsä kiinni siitä. Olla kahdeksantoista, kuumeessa, nälkäinen, yskiä verta nenäliinaan. Sukulaiset ovat oikeassa - työ
on paras lääke siihen, ettei jaksaisi opiskella. Opiskelun aloitus tuntuu aivan omituiselta laittoman pestin jälkeen: joku maksaa siitä, että opin, tutustun suuriin mieliin, haen yhtenäisyyttä ololleni. Eikä tarvitse pelätä, että jään kiinni, koska tämä on
laillista. Mutta entä jos olisin ollut toisesta maasta? Sellaisesta, johon ei olisi palaamista. Jos jatkaisin laitonta oloani vuodesta toiseen, naisin toisen laittoman ja niin edelleen.
Kummallista, kuinka aika kuluu. Huomaan ohittaneeni Veloenan kaksivuotispäivän hiljaisuudella, pian olen rakastanut Kerubivompattia keskittyneesti ja tietoisesti viisi kuukautta. "Se on pitkä aika, mutta mennyt niin nopeasti", sanoo Vomp. Tässä ajassa ei ole juonta. Sitä hengitetään, nukutaan, sitä katetaan pöydälle, syödään ja ulostetaan. Sen hiuspohjaan työnnetään sormet yksi kerrallaan, pyöräytellään ihoa, ihmetellään pohjoista päin lentävää auraa.
Mietitään, onko johtajalintu nielaissut magneetin. Parvi vai futon.
Näkymättömästä, merkityksettömästä, muotoutumattomasta kirjoittamisen eettisyyttä voi perustella vain yhdellä asialla: Elämä on
enimmäkseen juuri tätä. Tiedän hyvin tunteen, että joku on repinyt minusta useita vuosia. Yleensä tuo tunne nousee esiin jonkun puhuessa siitä ja siitä vuodesta. Koetan muistaa, mitä tein vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän, esimerkiksi. En osaa nimetä oikein mitään. Kaksituhattayksi, vielä vaikeampaa. Kaksituhattakolme, silloinko menin ensimmäisen kerran feldenkrais-tunnille ja kohtasin asenteen, johon en keksinyt muuta vastetta kuin hiljaisen kunnioituksen. "
Huomaat, kuinka kehosi on kenties jostakin kohdin vinossa. Saatat huomata, että ristiselkäsi on jännittynyt tai että toinen kätesi liikkuu toista vastahakoisemmin. Panet sen merkille. Näin on tänään. Et koeta muuttaa tilannetta, panet sen merkille, ja olet siihen tyytyväinen."
Taju siitä, että minulla ei tarvitse olla tälle nimeä, jos pystyn välittämään tunteen jollekulle, joka osaa ottaa sen käytöksessään huomioon, kenties myös ilmiötä nimeämättä. En kuuntele vain lihaksia, vaan myös ajatuksia. Tällainen tämä, kinnaa tuolta, olen siihen tyytyväinen, panen merkille, merkeiksi.
En pidä termistä naiskirjoitus.
Moshe Feldenkrais esimerkiksi oli polvivammainen mies.
George Herbert Mead oli mies, joka vietiin kampusalueen putkaan sata vuotta sitten satiinishortseissa lenkkeilyn siveettömyyden takia. Ja niin edelleen. Harva mies pelastaa maailman, istuttaa puun tai edes siittää pojan.
(Olen varmasti ainakin pojan veroinen jälkeläinen vanhemmilleni; osaan iskuporakoneporaamista, lauselogiikkaa ja virkkaamista, vaikken olekaan se pikku siivoojatar, jollaisen isä kuvitteli saavansa. Harvemmin lapset ovat sitä, mitä vanhemmat kuvittelevat heidän olevan. Vanhemmat tietävät kyllä lastensa käytöksen parisuhteessa melko hyvin, mutta muista unelmista eivät.) Naiskirjoitus kuulostaa liikaa naisten oikeuksien penäämiseltä siitä, mikä on yleensä inhimillistä. Se kuulostaa vihaiselta ylilyönniltä - joka synnyttää vain uutta heiluriliikettä, murjaisuja tippaleiväaivoista ja niin edelleen. Eivät nämä ole sulle-mulle -asioita, jotka loppuvat jakamalla. Mutta koska ihmisen todellisuuteen kuuluvat vain asiat, jotka hän huomaa
(ja jotkut asiat ja tapahtumat, kuten hammassärky, ovat parempia tekemään itsestään etualan esiintyjiä kuin toiset, kuten ohimenevät huomiot siitä, kuinka miellyttävää on valon heijastuminen tuuletusparvekkeen ovesta viereisen talon raplinkiin, valoneliön keskellä hartiavarjokuva, jonka kädet puistelevat isoäidin tekemää päiväpeitettä samaan tahtiin kuin omani), on väärin pimittää joitain asioita häneltä. Yksi pimittämisen tapa on leimata asiat
noiden jutuksi. Joksikin, johon
ei kannata tutustua, tai me nauramme sinulle vähintäänkin selän takana.
(On tietysti jokaisen oma asia, antaako tuolle naurulla uhkaajalle vallan, jota hän tavoittelee. Mutta se on myös toisten asia - tässä on etiikan kipukohta. Uskallanko mennä ja sanoa, että olet hyvä ihminen, jatka tuohon malliin, minä en ainakaan naura sinulle. Uskallanko mennä ja sanoa, että et nyt taida huomata, kuinka paha olo tuolle ihmiselle tulee sen takia, mitä sanoit. Kuuluuko se minulle, jos se on viedä minulta yöunet? Sotkeennunko? Loukkaantuvatko kaikki? Onko se niin vaarallista? Leppyvätkö he? Hyväksynkö sen, että erehdyn ja erehdyn ja erehdyn?)Esimerkiksi kuukautiset eivät ole naisten eivätkä ejakulaatiot miesten juttuja. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä. Meitä ei
olisi ilman niitä molempia. On monia muitakin juttuja, joita ilman meitä ei
olisi, vaikka aika vähän noita juttuja ajattelemmekin.
Istumme pöydän ääressä, keskustelu on vaimeaa, vetämätöntä, syksyn vähäinen valo tuntuu. Haluaisin vain syödä ja nukkua, ja herätä joulukuun alussa järjestämään skypejoululaulua, joku pianoasuntoinen saisi ilmoittaa asuntonsa paikaksi ja niin edelleen. Että olisi äkisti räntäsateita, että saisi kaivaa pahvilaatikot täynnänsä kimmeltäviä nauhoja ja värivalosarjoja, laulaa yhdessä
twelve days of christmas, kieli olisi taas aivan solmussa, leipoisimme Ilveksen kanssa taas
korkeaharjaiset Vallilan kaksikymmentäluvun piparkakkutalot.
Kauhistun haluani kelata aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on
mahdotonta. Olen tässä, panen sen merkille, olen tyytyväinen, sanon itselleni. Olen tässä, on syksy, olen edelleen väsynyt edellisestä syksystä, vaikka alan päästäkin takaisin johonkin olemisen tapaan, jonka tunnistan eettiseksi itseksi. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä oikein sitäkään, kuinka tähän olen päätynyt, miksi istun pöydän päässä, kuka on käynyt ostamassa uusia tuoleja ja vahannut ne epäsiististi, kuinka kauan saan rakkautta tällä kertaa, palanko vielä uudelleen loppuun, onko minulla jokin päivä rahaa enemmän kuin välttämättömään ruokaan ja vuokraan, en tiedä edes, mitä tarkalleen haluaisin.
Haluaisin, että kaikki olisivat jos eivät onnellisia, niin ainakin tyytyväisiä, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen tarkoittaisi käytännön järjestelyjen tasolla.
(Minun "kaikkeni" sisältää tietenkin myös muut eläimet kuin ihmiset.) Että jokainen voisi sanoa Maija Poppasen eläintarhayön kuningaskobran tavoin: "On jokseenkin sama, syönkö vai tulenko syödyksi."
Vasta kotona tajuan, minkä aiheen
Tähden hetkestä olisi voinut nostaa keskusteluun: kertojan toteamuksen siitä, kuinka kammottavaa olisi ollut syntyä Macabeana, tyttönä, joka on niin muotoutumaton. Etiikan keskustelun siitä, kuinka yhteiskuntajärjestystä pitäisi miettiä aina näkökulmatta,
tietämättömyyden verhon takaa, tajuten, että olisi voinut syntyä paitsi täksi kehoksi, terveeksi, vahvaksi ja maailman ja ihmiskunnan historian mittakaavassa uskomattoman hyväosaiseksi, myös toiseen aikaan, paikkaan, kehoon. Että olisin sokea tyttö Afrikassa tai intialaisessa asbestitehtaassa töissä oleva poika, jolla on tulehtunut allerginen ihottuma sääriluun tietämillä. Tai että olisin vanha siperialainen nainen, joka on raiskattu lapsena ja joka on siitä pitäen änkyttänyt. Tai että elämäni suurin murhe olisi se, että arkeni on niin tylsää, muotoutumatonta, mautonta, että sitä pitää jatkuvasti maustaa viinalla. Tai mikä pahinta, että olisin yhteiskunnan jäsen ilman ääntä, periaatteellisestikin. Lehmä parressa, kana häkissä, kenenkään silittämättä, ilman väljää auringonläikkää.
Kun kävelen koiran kanssa kotiin, en osaa olla ajattelematta sitä, kuinka asioihin voi suhtautua positiivisesti tai negatiivisesti. Voi sanoa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman toisten hyväksyntää ja on siksi sen orja. Ja voi sanoa, että toisten tuki ja kunnioitus antaa ihmiselle voimaa olla lujana vaikeissa tilanteissa. Voi sanoa, että unelmamme ovat valoisia, kirkkaita mutta yhtäkaikki ulkoa annettuja kuvia, joihin suhtaudumme jääräpäisen kritiikittömästi. Tai voi sanoa, että ilman mielikuvitusprojektioitamme tallaantuisimme kuraan joka
syksy.
Minua järkyttää edelleen, kuinka vähän piirteitä minuun tarttui entisestäni yhdeksän ja puolen vuoden aikana. Kuvittelin pitkään kasvaneeni kiinni häneen, mutta tajuan kasvaneeni kiinni enemmän asuntoon, heräämisen ja nukahtamisen rytmiin, eläimiin. Ajatukseen, että hän tarvitsee, mutta ei vain jotakuta, vaan juuri minua.
(Hänhän väittää tuolloin tahtovansa olla juuri minun kanssani, uskon hänen puhuvan totta enkä muista, ettei hän välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei - eivät tahtomiset ole sillä tavalla itselle selkeitä.) Sitä erhettä en aio kenenkään kohdalla tehdä, en enää. Sillä en ole korvaamaton. Entisenikin vaikuttaa nyt, toisen kanssa, paljon onnellisemmalta. Kukaan ei saisi olla eikä saisi kuvitella olevansa korvaamaton, koska silloin palaa loppuun liian helposti. Ja jos joku onkin korvaamaton, hän on asettanut itsensä putoavien päiden linjalle, ja sinne en haluaisi joutua.
Kerroinko jo, että siskoni on menossa naimisiin? Olen onnellinen hänen puolestaan puolisäikyllä tavallani. Olen jutellut liian monen eronneen ihmisen kanssa viime talvena. Nähnyt liian monta hämmennystä. "Yhtenä aamuna tajusin vain, että tämä ei voi jatkua... en tiedä, mitä tapahtui." Kunpa siskoni osaisi olla onnellinen paremmin kuin minä tai ystäväni.
En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "
Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä. Mutta toisin kuin shakkihevoset, me voimme ennen deadlinea tehdä muutakin kuin hypätä kuuliaisesti saman hypyn kerta toisensa jälkeen.
"Ei shakkihevonen liiku noin."
"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olen sellainen?"
"Näytät siltä."
En ole varma, mutta leikin ajatuksella, että vallanhimo liittyy sokeuteen: sokeuteen elämän muodottomuudelle, muovautumattomuudelle. Leikin ajatuksella, että tähän sokeuteen liittyy vaade, että sen tulisi olla jotakin muuta, suuri tarina, juonikertomus, loppusoinnutkin pykälässä. Saattaa olla, että olen väärässä. Useimmiten olen, ja olen siihen varsin tyytyväinen, ainakin saadessani selville, missä menin pieleen.
Mutta ainakin yksi puoli vallanhimossa pistää silmään suhteessa elämän muotoutumattomuuteen: sen kyvyttömyys havaita pieniä pahoinvoinnin merkkejä, sen kyvyttömyys vastata niihin hellävaraisin korjausliikkein. Johtuuko se siitä, että tietyssä ajattelussa ei olla tyytyväisiä tähän nyt? Että ajatellaan, että muutosten on oltava runnovia, näkyviä, käsin kosketeltavia... ja sitten tehdään ne siten, ettei niitä kosketeta käsin, vaan että ne nirhautuvat ihoa vasten, telkeävät pääsyn juoma-automaatille ja niin edelleen.
Tarkalleen ottaen,
minä en olisi voinut syntyä sokeana Afrikassa. Mutta sellaisia lapsia syntyy. He ovat yhtä todellisia kuin minä. Yhtä todellisia ovat niinikään lihalehmät laitumella ja pihatoissa, sianpoikaset tuhansien sikojen kasvattamoissa, broilerit murtumat jaloissaan ja niin edelleen. Niinpä ne, jotka sanovat, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet, ovat oikeassa. Minussa on jokin vika, en osaa unohtaa. Silloinkin kun kirjoitan iloisista asioista tai ojennan kopiokortin asiakkaalle, muistan.
Joskus mietin, olisinko jo joillain pillereillä ilman pinttynyttä tapaani ponnistella hymyyn vastaantulijoille ja ilman niitä muutamaa hymyä, jotka ovat vastanneet kasvojen merestä, ohittaneet rentoina ja ystävällisinä, nimeämättä, tunnistamatta. Että jaksaa hymyillä, että on niin yksinkertainen tai monimutkainen. Että on ollut sillä tavalla onnekas, että on saanut istuttaa jo monta puuta. Ei koskaan omaan pihaan, mutta eihän maata voi omistaa kuten ei kehoakaan. On suhteita, jotka eivät perustu omistukseen, vaikka niiden pohjalle saatettaisiinkin pystyttää monimutkaisia instituutioita, joissa maapalat irroitetaan toisistaan ja annetaan tietyille ihmisille kerrallaan, tai joissa jonkun keho suorittaa tietyt liikkeet ja saa siitä hyvästä ravintoa ja kenties muitakin etuja.