Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.
Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)
Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.
Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.
Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.
Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.
Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.
Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?
(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)
En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.
En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.
Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää.
Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)
Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.
Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.
Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.
Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.
Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.
Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?
(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)
En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.
En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.
Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää.
Tekstit
1 kommentti:
Sinulla on selkärankaa; arvoja, joista et tingi ja ymmärrystä oleellisesta. Se on noin tsiljoona kertaa arvokkaampaa kuin naistenlehtikuvilla koristellut aarrekartat.
Lähetä kommentti