Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia.