Kohtuullisuudesta ja itsekurista

Viimeisen kahden päivän aikana olen koettanut pitää itseäni tiukassa tarkkailussa samalla kun rouskutan antibiootteja - kyllä vain, olen sairas - ja yritän ajatella, että on ihan okei, että tunnen, mitä tunnen. Emootioni paisuvat ja kuplivat, mokoma hiivataikina, paisuvat ja kettoavat sinisen taivaan näkyvistä samalla kammottavalla tavalla kuin kombucha kasvattaa outoja seittejään nesteen pintaan scobyn (suomeksi? kellukka?) ympärille. Okei, sanon tornadoille ja ukkosvuorille. Okei, sanon hirmumyrskyille ja alakuloisille viikoille, jotka ovat silkkaa harmaata tihkua. Okei, sanon liukkaalle kelille, joka kellistää piikkijalkaisimmatkin mummot. Okei, okei, okei. Tämä kaikki on okei.

Se kaikki on okei niin kauan kuin se pysyy tässä eikä säikytä muita.

Mietin, miten asettelen sanani ja kehoni. Taipuvatko ne kohtuullisuuteen? Onnistunko pitämään paniikkini aisoissa, hengittämään, tärisemään yinjoogan asanan toisensa perään? Onnistunko pitämään sisälläni parahdukset, hymyilemään ystävällismielisesti ja pitämään kädet näin, sylissä, ojentamatta niitä yli pöydän?

Palaan kysymykseen kohtuullisuudesta uudestaan ja uudestaan. Sen seurauksena vuorovaikutus kohtuullisuuden kohteen kanssa muuttuu oudon formaaliksi ja kurinalaiseksi. Se poikkeaa kovasti siitä, mitä kommunikaatio on kenen tahansa muun kanssa elämässäni. Muut pelot häviävät, jaksan pelätä enää tätä, että jotenkin kadotan itsekurin tässä kohden, kaiken kohtuullisuuden.

Okei, sanon pelolle. Sinä menet ohi. Mikään ei jatku ikuisesti. Joku päivä virnistelen sinulle ja sanon että olipa sekin aikaa. Että kuinka epävarma ja tarvitseva voikaan ihminen olla, kuinka hauras ja kiihkeä ja samalla kauhusta kankea! Kuinka kolmivuotias joka uluttaa äidin perään!

Olen käynyt muutamalla deitillä ja pitänyt oudon paljon ihmisestä, jonka kanssa olen deittaillut. Mutta koska kaikki on varsin uutta ja hidasta eikä kukaan vielä tiedä, miksi tämä muovautuu parin seuraavan viikon aikana, emootiot nelistävät pitkin seiniä ja kattoja. Se tuntuu olevan hermostolleni aivan liikaa. Immuniteetille. Mielellekin. Kun pelkään kaiken romahtavan jollain karmivalla tavalla, palautan mieleen yhden editoimani terapiakirjan ajatuksen siitä, että romahduksen pelko osoittaa, että pohjamudissa ollaan jo - tästä voi vain nousta. Muistutan itseäni siitä, miten ilahduin siitä, kun minut pyydettiin ulos. No, missä ilo on nyt? Välillä se tuntuu voimakkaana, mutta enimmäkseen taidan tuntea vain levottomuutta.

Kärsivällisyyteni, joka normaalisti vanuttautuu lehmänhermoiseksi kulmakarvan nostamiseksi, on hävöksissä - mutta tietysti lähinnä suhteessa tähän yhteen ihmiseen, jota en halua säikäyttää. Ja ihmisiin, jotka kysyvät, mitä kuuluu. Haluaisin parkua. Tunnit venyvät vuosikymmeniksi ja vuorokausihan nyt tunnetusti voi vanhentaa eliniän. Oksitosiinikrapula. Oksitosiinihumala. Oksitosiinikrapula.

Alan vähitellen epäillä olevani niitä olentoja, joita oksitosiini ahdistaa enemmän kuin on tarpeen. Ja että jostain syystä kohdallani vaikutus on todella, todella voimakas. Ja että ehkä tästä syystä en ole elämässäni kovin montaa kertaa astunut tähän virtaan. (Ha!)

Joten pidän itseäni lieassa, ja iltojen tullen, ehkä jo iltapäivisinkin, väsähdän siihen, ettei mitään tapahdu, luennoin mielessäni mielelleni - ja käsille, noille kurittomille tuntosarville - kohtuullisuudesta ja itsekurista ja fantasioin ajasta, jota suurin osa elämästäni edustaa varsin puhtaassa muodossaan: sokean tietämättömästä pöljyydestä, jossa lapsen viattomuudella tyllerretään kiinnostavalta ilmiöltä toiselle sulkien päättäväisesti silmät ihmisiltä matkan varrella, heidän silmiltään ja niiden väriltä, heidän tuoksultaan ja tavaltaan asettua vuorovaikutukseen. Kaipaan äkisti huoletonta, hupaisaa arkea, sokeutta, turtuutta.

Kalifornian-nainen puhuu oksitosiinipöllystä hullun taivaana mutten ole lopulta varma, kumpi tiloista on hullun taivas; tämä ei tunnu taivaalta, ei ole tuntunut ennenkään, ja enkö muka tavallaan arvosta lopulta kuitenkin enemmän sitä, että hätkähdän omaan epävarmuuteeni kuin siihen, että kuvittelen - todella, kuvittelen - itseni jotenkin itseriittoiseksi, kohtuulliseksi ja rauhalliseksi, sellaiseksi jolle itsekuri on aivan turha kapistus.

Viimeinen lomapäivä

Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!

Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.

Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.

En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.

Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen. 

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Epävarmuudesta

Menemällä kokoaikatyöhön olen altistanut itseni epävarmuudelle. Tarkoitan tätä: vaikka minulla on varmuus siitä, että näen tiettyjä (en-itse-valitsemiani) (mutta yhtäkaikkisen kiinnostavia ja hurmaavia) ihmisiä säännönmukaisesti useita kertoja viikossa, monen kanssa vuorovaikutusta luonnehtii suuri epävarmuus. Koska emme ole itse valinneet kontaktejamme, on oikeastaan hyvin vaikeaa arvioida, miten toiset suhtautuvat mihinkään, mitä tekee. Jos olen ärsyttävä ämmä, he eivät oikeastaan voi äänestää jaloillaan.  Heille maksetaan siitä, että he käyttävät samoja tiloja.

Epävarmuus ilmenee esimerkiksi näin: Ehdotan jotain. Ehdotukseen ei vastata. En halua painostaa enkä synnyttää kohtaamisiin ahdistavaa taustavirettä joten en tohdi kysyä asiasta (joka on yhtä hyvin voinut vain hukkua sähköpostien vellovaan valtamereen). Äkkiä äsken välittömältä tuntuneeseen vuorovaikutukseen on hiipinyt outo virittyneisyys, huoli. 

Tai näin: Ihmiset merkitsevät minulle paljon mutta huomaan epäröiväni antaa palautetta. Koetan muistaa kehua, mutta samalla yritän pitää kehut jotenkin pieninä ja käsitettävinä vaikka kiitollisuuden ja helpotuksen tunteeni saattavat olla valtavia. Sitten, kun tapaan ihmisiä, huomaan viipyileväni heidän tienovillaan pala kurkussa. 

Tai näin: Avomielisyyden hetkenä kerron jotain sellaista, josta en ole ihan varma, kannattaisiko sitä kertoa. Siis nimenomaan kannattaisiko - egon mielessä, miellyttämisenhalun mielessä, helppouden säilyttämisen mielessä. Kerron yhtä kaikki, vaikka pelkään. (No, mitä muuta olen blogiakaan pitäessä harjoitellut?) Kerrottuani asiasta huomaan toisten jotenkin vetäytyvän ja säikähdän. Ihmiset, jotka ovat aiemmin jääneet yhteyteen innokkaasti, liukuvatkin siitä pois jotenkin helpottuneen oloisina. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että eikö asia ollut niin, että aikansa kannattaa käyttää heidän kanssaan, jotka juhlivat omia outouksia niiden sietämisen sijaan, mutta en oikein onnistu pönkittymään huolettomaksi ja suruttomaksi. Ehken edes halua sitä. Niin, en taida haluta sitä. Parempi vain tuntea, mitä tuntee, tutkia sitä. Ainakin olen kaukana turrasta.

On hetkiä, joina tunnen niin suurta epävarmuutta, että olen hajota palasiksi. Ehkä tämä on reperkussiota koulusta, ehkä muualta. Ehkä ei kannattaisi välittää, mitä työkaverit tuumaavat, mutta miten sellainen välittämättömyys oikein rakennetaan? Haluanko edes sellaista? En varmastikaan. Joskus vain hetkittäin tuntuu, että olisi helpompaa olla välittämättä, vapisematta, värisemättä. 

Se ikävä, joka iskee epävarmuuden hetkenä, on jotenkin kvaliteetiltaan niin totaalista ja painavaa, että se kaikki hämmentää. Millainen kaipaus voikaan kohdistua niihin hetkiin, kun kaikki nauravat ja bondaavat eikä yhteydessä ole häriöitä! 

Mitä epävarmemmaksi käyn, sitä huonommaksi käyn fasilitoimaan ketään muuta pois epävarmuudesta jonnekin turvallisempaan paikkaan ja tilaan. 

Se saa olon hyvin tuivertuneeksi ja yksinäiseksi. 

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Pyryttää

Olen eksynyt. Pyryttää. Huomaan, etten oikein osaa puhua kokonaisin lausein ja välillä hengästyttää. Viivyttelytauti on taas iskenyt: huomaan pitkittäväni hetkiä tietyissä seurueissa, unohtuvani etenemisestä, jääväni - no, olemaan. Kuten lapsena, kadotan tarpeen kirjoittaa lauseita.

en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin
jos keksin lisää sanottavaa saanko jäädä tähän
voisiko tapahtua niin että aika pysähtyisi
tai sekuntit venyisivät
ja venyväthän ne
melkein pyörryttää kun unohtaa hengittää

Runoissa on hengästyneempi rytmi, iho vasta emootioiden alla. Huomaan solahtavani taas lyyriseen moodiin. Se ilahduttaa, koska viikonloppuna on kirjoitettava työhakemus valtionhallinnon pestiin. Koska hakemuksia tulee paljon, on turhanpäiväistä kirjoittaa byrokraattinen hakemus. Ei, aivan yhtä hyvin voin kirjoittaa lyyrisesti.

Työssä työmme jatkon salaamisesta syntyvä stressi ruokkii tilaa entisestään. Opin prosessissa tärkeitä asioita itsestäni ja tavastani toimia: Voin paremmin läpinäkyvässä organisaatiossa, jossa päätöksiä ei tarvitse salata. En ymmärrä salausta kun kyse on asioista, jotka tulevat joka tapauksessa julki ennen viikon loppua. Itse asiassa osaan ahdistua voimakkaasti mutta haen siihen apua kanssasäätelystä. On ihmisiä, joilta minun on helppoa pyytää anteeksi. Kun olen stressaantunut, haluan rauhaa edes kotona. Rauha tarkoittaa lähes täydellistä yksinoloa.

Olen järkyttynyt siitä, miten juuri muodostumaan alkanut lauma hajotetaan lyhytjänteisellä palkkauspolitiikalla. Järkyttyneenä teen virheen. Tajuan tehneeni virheen. Koetan unohtaa sen.

Puistot näyttävät lumisateessa tavattoman kauniilta. Koira koettaa levitoida kaikilla neljällä jalallaan ja kun se ei onnistu, se tahtoo palata samantien sisään.

Eksyisit nyt edes vähän kanssani, koetan suostutella. Koira ei kiinnostu.

Nukahdan matkapuhelinta rintaani vasten puristaen. Vompsun väitökseen on aikaa puoli kuukautta. Ajatukseni eksyvät, eksyvät, eksyvät.