Viime keväänä pohdin, tehdäkö gradu aiheesta, joka raastaa kappaleiksi ja jota ei oikein voi tutkia kuin laadullisin menetelmin, vai aiheesta, jossa tunnesitoumukset eivät vyöry päälle sitä tahtia, että argumenttien hahmottamisen kyky saattaa hämärtyä. Olen taipunut jälkimmäiseen. Tietenkin aihe, jonka valitsen, on silti mielekäs. Toiveikas, voisi sanoa. Pidän asiaa ja sen tutkimista tärkeänä, ja toivon, että osana tutkimusryhmän työtä oma gradupungerrukseni tuottaisi jonkinlaista tarpeellista informaatiota siitä, miten kyseistä asiaa voidaan edistää. Huomenna menen neuvottelemaan asiasta tutkimusryhmän kanssa, katsomaan valmiita aineistoja, joiden pohjalta voi suunnitella tarkemman tutkimuskysymyksen. Aihe liittynee tunnesäätelyyn ja sen merkitykseen oppimisessa. Tällaista aineistoa on kerätty korkeakouluopiskelijoista, joten gradu käsittelisi korkeakoulussa oppimista. Itseäni kiinnostaisi oikeastaan enemmän ammattikoulutus, mutta ehkä voin laajentaa joskus sinne suuntaan. Tai joku toinen voi laajentaa. On aloitettava siitä, missä on selkeästi näkyvissä polun pää.
Aika moniin oppimisvaikeuksiin kytkeytyy tunnesäätely jollain tavalla. Ei alunperin, tietenkään, aluksi on vain vaikeus, mutta aika usein vaikeuden ympärille kasvaa jonkinlainen möykky. Minulla on ollut monta möykkyä. Viittaamis- ja ääneenpuhumiskammosta ylipääseminen vei parikymmentä vuotta. Olisi se voinut nopeamminkin selvitä. Edelleenkin ajatus itsestäni asiantuntijana synnyttää välittömän huutonaurureaktion. Möykky kai sekin on. Mietin myös, miten tunnesäätely liittyy luokkakokemukseen ja sukupuolikokemukseen, jos liittyy. Liittyykö? En tiedä, mutta voisi kuvitella liittyvän. Ainakin nyt jos saan tehdä gradua tästä aiheesta (se on vielä jos - graduryhmään haetaan valmiilla tutkimussuunnitelmalla, joten se on hiottava nappiin, jotta pääsee tekemään graduaan; toisaalta uskon kyllä osaavani kirjoittaa tutkimussuunnitelman aiheesta, johon pääni palaa kerta toisensa jälkeen, kontekstissa kuin kontekstissa: James-Lange tunneteorian perillisiin, Spinozaan, tehokkaan ja myönteistä itseidentiteettiä rakentavan vastarinnan edellyttämään iloon, iloon ponnistamiseen tahdonalaisesti), opin systemaattisemmin tuosta aiheesta ja osaan arvioida paremmin, voisiko se liittyä myös oppimisen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin ja voisiko myös sen avulla koettaa edistää oppijoiden minäpystyvyyttä ja siten purkaa jakoa etuoikeutettuihin ja niihin, joilla ei omasta mielestään ole oikeastaan oppimiseen liittyviä oikeuksia (jollainen itsekin olin aluksi, mutten oikeastaan enää - tunnetasolla elän usein vieläkin näkemystä, ettei minulla ole oikeuksia vaatia oppimiselleni tukea, mutta olen lukenut ja keskustellut aiheesta niin paljon, etten enää anna välittömien luontumusteni hämätä itseäni vaan toimin siten kuin mielestäni toimisi järkevä ihminen, melkein kuin joku toinen, joka vähitellen kasvaa yhteen sen kanssa, joksi itseni välittömästi tunnen).
Niinpä kun luen toista kurssia varten koulutussosiologiaa ja -politiikkaa, kyselen artikkeleilta, mikä on tunnesäätelyn osuus siinä, tässä ja tuossa. Kysyn sitä didaktiikassa - filosofian didaktiikassa se sai hieman huvittavatkin mittasuhteet ja koin mieltäväni oppimisen aivan eri tavalla kuin toiset kurssilaiset. Minä kun en ollenkaan usko, että kenenkään järki tai sen puutteet olisi pahin vastustaja vaikeitakaan asioita jäsennettäessä. Ainahan voi kirjoittaa, prosessoida, selventää, keskustella. No, aika on kyllä usein paha vastustaja. Tajuaminen on niin älyttömän hidasta. (Voi olla järkeä korostavien kokevan toisin - että asiat vain loksahtelevat kohdalleen nopsasti, jos malttaa keskittyä?) Ja koska se on niin julmetun hidasta, tarvitaan tunnesäätelyä, ettei viskaa kesken kaiken työtä luotaan ja totea, että ei, minusta ei ole tähän. (Itse asiassa ylipäänsä filosofian didaktiikan luennoille ja ryhmiin meneminen edellytti melkoisen määrän tunnesäätelyä, koska en oikein osaa ajatella, että minulla olisi siitä liiemmin asiantuntemusta. Toisaalta ajattelen, että oppimisesta ja opettamisesta tiedän kyllä jo jotakin, ja ehkä sillä voi paikata puutteita. Ja lukea uudestaan ja lisää opetettavasta, tietysti. Innostun edelleen valtavasti filosofien kirjoituksista, saan niistä enemmän apua maailmanjäsennykseeni kuin esimerkiksi sosiologien kirjoituksista. Miksi? Jaa-a. Vaikeaa sanoa. Mutta nyt olen Thomas Nagelin pauloissa, ärh, vaikkei sille oikeastaan olisi aikaa koulutussosiologiassa ja -politiikassa. Enköhän vain rakenna esseeni perusargumentaation Nagelin toimintapolitiikkapohdinnan ympärille,)
Tänä syksynä olen siis palannut takaisin filosofian pariin sen opettamisen merkeissä. Niin ei pitänyt käydä, olin vannottanut itselleni, etten mene siihen ansaan. Mutta tarvittiin vain sana "työllistyminen" ja kas, huomasin ilmoittautuvani kurssille. Tunneilla nauratti se, miten erilainen mielenmaisema siihen alaan liittyy verrattuna vaikkapa kasvatustieteisiin. Kaikki se rationaalisuuden korostus! No, toki sitä ihmisajattelussa tarvitaan (ei kai kukaan muuta voi väittää) ja filosofialla on siihen annettavaa. Mutta joskus mietitytti, hahmottivatko toiset sen joksikin oikeasti saavutettavaksi, ja kuinka paljon ideaali ja todellisuus puheenvuoroissa sekoittuivat. Totesin taas näkeväni ihmiset hassuina pikku apinoina, jotka kirputtavat ja kipuilevat. Ja käyvät herkästi paskantärkeiksi löytäessään virheen. (Virheenoikaisutekstit ja -puheenvuorot ovat kiinnostavia. Huomaan ottavani niissä ainakin kernaasti itse kummallisen asenteen, jota vastaan saa tapella tosissaan, jotta viesti menisi paremmin perille.) Olin myös järkyttynyt siitä, etteivät muut olleet lukeneet osana opintojaan Platonin Apologiaa. Jotenkin olin kuvitellut sen filosofien raamatuksi, jolla oikeutetaan omien puheenvuorojen piinaavuus ja jonka avulla tiedostetaan, että siihen piinaan liittyy riskejä, jotka kuitenkin pitää ottaa, koska johdonmukaisuus ja totuus. Järkytys vaihtui nopeasti hilpeydeksi huomatessani, miten sitoutunut olin edelleen Apologian tekstin läpi tiukkuvaan vakavahenkisyyteen.
Yllätyksekseni paitsi pääsin filosofian didaktiikasta läpi, sain parhaan mahdollisen arvosanan. Kaiken sen jälkeen, missä mittakaavassa tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa ja miten strategisesti katsoen otin tehdäkseni melkoisen hölmöläisten homman valitessani esseeni aiheeksi Hegelin filosofian, josta en tiennyt etukäteen tuon taivaallista. (Milloin alan muistaa, että itseni vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa kokemus on keskimääräinen tuntemukseni kurssilla kuin kurssilla ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia vaivaudun argumentoimaan selkeästi kirjallisissa töissä omituisia kantojani ja oletettavasti sen takia sitten saan hyvän arvosanan?)
Nyt jakso on vaihtunut. Tuntuu aika paljon helpommalta käydä aikuisopetuksen didaktiikassa miettimässä, mitä on opettajuus, millaisia opetusmenetelmiä käytetään ja niin edelleen.
Alkusyksystä kävin myös erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssia. Osa kurssikavereista pitä sitä ihan diipadaapana, itsestäni se tuntui ehkä parhaalta ja tarpeellisimmalta kurssilta, jonka olen käynyt. Siellä pureuduttiin rasismiin, toiseuttamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin ja siihen, mitä opettajan pestissä voi tehdä tällaisiin opetustilanteissa törmätessään. Voiko olla mitään tärkeämpää kuin osata toimia rakentavasti ja lannistamatta, etenkin silloin jos sattuu tilanteessa olemaan jonkinlaisessa institutionaalisessa valta-asemassa? Ihan sama tunne minulle tuli silloin kun opiskelin hierojaksi ja meillä oli asiakkaan kohtaamisen kurssi. Olisin saanut siitä vapautuksen sosiaalipsykologian opintojeni nojalla, mutta halusin käydä kurssin ja koin saavani siitä paljon. En ajattele noiden kysymysten liittyvän myöskään vain tilanteisiin, joissa toiset kohtaa jonkinlaisena valtuutettuna arvioijana (jollainen opettaja ja jopa hierojakin on), vaan ylipäänsä kaikkiin kohtaamistilanteisiin. Se, mitä joku huutaa kadulla tai sanoo juhlissa, voi muodostua aivan yhtä romuttavaksi tai kohottavaksi. Meillä on valtaa toisiimme, toistemme mielialaan ja minäpystyvyyteen. Itsen aseman puolustaminen toista nälväisten ei voi olla oikein, koska ei voi tietää, miten pahaan paikkaan osuu ja jäävätkö sanat hiertämään toista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi ottaa kantaa toisen huonoon käyttäytymiseen, sanoa, ettei se käy tai että on neuvoton sen kanssa. Se on eri asia.
On jotenkin villiä opiskella tällaista asiaa. Siihen liittyy paljon tuntemuksia ja ikäviä muistoja. Muistoja omista nälväisyistä, onneksi lähinnä nuorempana, ja sitten niistä asioista, joita on itse saanut kuulla. Aloin miettiä sitäkin, miten kummallinen kuvio omalle kohdalleni on osunut - itse olen saanut koulumaailmassa nälvintää vain miesopettajilta. En monelta, mutta muutamakin on liian monta sellaisessa valta-asetelmassa, joka virittyy opettajan ja oppilaan välille. Miksi he ovat sillä tavalla hyökänneet? Onko heitä jotenkin ärsyttänyt passiivinen vastarintani tai puolustuskeinoni - koettaa muuttua näkymättömäksi ja nielaista vastaansanomatta kaikki nälväisyt pelottavassa paikassa, jossa ironia ja sarkasmi ovat hyväksyttyjä tai jopa palkittuja toimintatapoja? Ehkä se on vain sattumaa, mutta näkymättömäksi muuttuminenhan ainakin joidenkin tutkimusten mukaan on tytöille turvallisempi ja tyttötapainen tapa vastustaa piilo-opetussuunnitelmaa. (Ja taatusti harjoitin sitä erittäin vakaumuksellisesti. Oikeastaan olen tainnut vasta tätä blogia kirjoittaessani kirjoittaa itseni ulos siitä asetelmasta.) Ehkä he ovat kokeneet tasa-arvokasvattavansa tai jotain muuta kummallista tehdessään niitä sarkastisia heittojaan, jotka kytkeyityvät vahvasti naiskehollisuuteen? Me normaalit ihmiset toimimme näin-ja-näin (kuten minä käsken) mutta sinun kehosi taitaa nyt tulla oppimisen eteen, please, tee sille jotain.
Vaikka mitenkä tunnesäätelyn opettaminen siitä oikeastaan eroaa? Ehkä siinä, että siinä ei viitata seksuaalisuuteen eikä kainaloihin. Eikä olla sarkastisia.
Mutta kehon kanssa siinäkin tehdään töitä selkeämmin kuin päättelysääntöjä perattaessa.
Elämä sujuu, hitaasti ja mitenkuten. Olen pystynyt tanssimaan taas, varovasti ja harvoin, mutta kuitenkin. (En kyllä steppiä, mutta toivo elää.) Ja kirjoittamaan, varovasti ja sillointällöin. Nyt käsi on jo aivan romuna, on lopetettava, säästettävä voimia huomisen tutkimussuunnitelman muotoilulle.
Pääsen illalla tanssimaan. Se säätelee, purkaa ahtautta rintakehästä, painunutta päätä.
Aika moniin oppimisvaikeuksiin kytkeytyy tunnesäätely jollain tavalla. Ei alunperin, tietenkään, aluksi on vain vaikeus, mutta aika usein vaikeuden ympärille kasvaa jonkinlainen möykky. Minulla on ollut monta möykkyä. Viittaamis- ja ääneenpuhumiskammosta ylipääseminen vei parikymmentä vuotta. Olisi se voinut nopeamminkin selvitä. Edelleenkin ajatus itsestäni asiantuntijana synnyttää välittömän huutonaurureaktion. Möykky kai sekin on. Mietin myös, miten tunnesäätely liittyy luokkakokemukseen ja sukupuolikokemukseen, jos liittyy. Liittyykö? En tiedä, mutta voisi kuvitella liittyvän. Ainakin nyt jos saan tehdä gradua tästä aiheesta (se on vielä jos - graduryhmään haetaan valmiilla tutkimussuunnitelmalla, joten se on hiottava nappiin, jotta pääsee tekemään graduaan; toisaalta uskon kyllä osaavani kirjoittaa tutkimussuunnitelman aiheesta, johon pääni palaa kerta toisensa jälkeen, kontekstissa kuin kontekstissa: James-Lange tunneteorian perillisiin, Spinozaan, tehokkaan ja myönteistä itseidentiteettiä rakentavan vastarinnan edellyttämään iloon, iloon ponnistamiseen tahdonalaisesti), opin systemaattisemmin tuosta aiheesta ja osaan arvioida paremmin, voisiko se liittyä myös oppimisen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin ja voisiko myös sen avulla koettaa edistää oppijoiden minäpystyvyyttä ja siten purkaa jakoa etuoikeutettuihin ja niihin, joilla ei omasta mielestään ole oikeastaan oppimiseen liittyviä oikeuksia (jollainen itsekin olin aluksi, mutten oikeastaan enää - tunnetasolla elän usein vieläkin näkemystä, ettei minulla ole oikeuksia vaatia oppimiselleni tukea, mutta olen lukenut ja keskustellut aiheesta niin paljon, etten enää anna välittömien luontumusteni hämätä itseäni vaan toimin siten kuin mielestäni toimisi järkevä ihminen, melkein kuin joku toinen, joka vähitellen kasvaa yhteen sen kanssa, joksi itseni välittömästi tunnen).
Niinpä kun luen toista kurssia varten koulutussosiologiaa ja -politiikkaa, kyselen artikkeleilta, mikä on tunnesäätelyn osuus siinä, tässä ja tuossa. Kysyn sitä didaktiikassa - filosofian didaktiikassa se sai hieman huvittavatkin mittasuhteet ja koin mieltäväni oppimisen aivan eri tavalla kuin toiset kurssilaiset. Minä kun en ollenkaan usko, että kenenkään järki tai sen puutteet olisi pahin vastustaja vaikeitakaan asioita jäsennettäessä. Ainahan voi kirjoittaa, prosessoida, selventää, keskustella. No, aika on kyllä usein paha vastustaja. Tajuaminen on niin älyttömän hidasta. (Voi olla järkeä korostavien kokevan toisin - että asiat vain loksahtelevat kohdalleen nopsasti, jos malttaa keskittyä?) Ja koska se on niin julmetun hidasta, tarvitaan tunnesäätelyä, ettei viskaa kesken kaiken työtä luotaan ja totea, että ei, minusta ei ole tähän. (Itse asiassa ylipäänsä filosofian didaktiikan luennoille ja ryhmiin meneminen edellytti melkoisen määrän tunnesäätelyä, koska en oikein osaa ajatella, että minulla olisi siitä liiemmin asiantuntemusta. Toisaalta ajattelen, että oppimisesta ja opettamisesta tiedän kyllä jo jotakin, ja ehkä sillä voi paikata puutteita. Ja lukea uudestaan ja lisää opetettavasta, tietysti. Innostun edelleen valtavasti filosofien kirjoituksista, saan niistä enemmän apua maailmanjäsennykseeni kuin esimerkiksi sosiologien kirjoituksista. Miksi? Jaa-a. Vaikeaa sanoa. Mutta nyt olen Thomas Nagelin pauloissa, ärh, vaikkei sille oikeastaan olisi aikaa koulutussosiologiassa ja -politiikassa. Enköhän vain rakenna esseeni perusargumentaation Nagelin toimintapolitiikkapohdinnan ympärille,)
Tänä syksynä olen siis palannut takaisin filosofian pariin sen opettamisen merkeissä. Niin ei pitänyt käydä, olin vannottanut itselleni, etten mene siihen ansaan. Mutta tarvittiin vain sana "työllistyminen" ja kas, huomasin ilmoittautuvani kurssille. Tunneilla nauratti se, miten erilainen mielenmaisema siihen alaan liittyy verrattuna vaikkapa kasvatustieteisiin. Kaikki se rationaalisuuden korostus! No, toki sitä ihmisajattelussa tarvitaan (ei kai kukaan muuta voi väittää) ja filosofialla on siihen annettavaa. Mutta joskus mietitytti, hahmottivatko toiset sen joksikin oikeasti saavutettavaksi, ja kuinka paljon ideaali ja todellisuus puheenvuoroissa sekoittuivat. Totesin taas näkeväni ihmiset hassuina pikku apinoina, jotka kirputtavat ja kipuilevat. Ja käyvät herkästi paskantärkeiksi löytäessään virheen. (Virheenoikaisutekstit ja -puheenvuorot ovat kiinnostavia. Huomaan ottavani niissä ainakin kernaasti itse kummallisen asenteen, jota vastaan saa tapella tosissaan, jotta viesti menisi paremmin perille.) Olin myös järkyttynyt siitä, etteivät muut olleet lukeneet osana opintojaan Platonin Apologiaa. Jotenkin olin kuvitellut sen filosofien raamatuksi, jolla oikeutetaan omien puheenvuorojen piinaavuus ja jonka avulla tiedostetaan, että siihen piinaan liittyy riskejä, jotka kuitenkin pitää ottaa, koska johdonmukaisuus ja totuus. Järkytys vaihtui nopeasti hilpeydeksi huomatessani, miten sitoutunut olin edelleen Apologian tekstin läpi tiukkuvaan vakavahenkisyyteen.
Yllätyksekseni paitsi pääsin filosofian didaktiikasta läpi, sain parhaan mahdollisen arvosanan. Kaiken sen jälkeen, missä mittakaavassa tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa ja miten strategisesti katsoen otin tehdäkseni melkoisen hölmöläisten homman valitessani esseeni aiheeksi Hegelin filosofian, josta en tiennyt etukäteen tuon taivaallista. (Milloin alan muistaa, että itseni vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa kokemus on keskimääräinen tuntemukseni kurssilla kuin kurssilla ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia vaivaudun argumentoimaan selkeästi kirjallisissa töissä omituisia kantojani ja oletettavasti sen takia sitten saan hyvän arvosanan?)
Nyt jakso on vaihtunut. Tuntuu aika paljon helpommalta käydä aikuisopetuksen didaktiikassa miettimässä, mitä on opettajuus, millaisia opetusmenetelmiä käytetään ja niin edelleen.
Alkusyksystä kävin myös erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssia. Osa kurssikavereista pitä sitä ihan diipadaapana, itsestäni se tuntui ehkä parhaalta ja tarpeellisimmalta kurssilta, jonka olen käynyt. Siellä pureuduttiin rasismiin, toiseuttamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin ja siihen, mitä opettajan pestissä voi tehdä tällaisiin opetustilanteissa törmätessään. Voiko olla mitään tärkeämpää kuin osata toimia rakentavasti ja lannistamatta, etenkin silloin jos sattuu tilanteessa olemaan jonkinlaisessa institutionaalisessa valta-asemassa? Ihan sama tunne minulle tuli silloin kun opiskelin hierojaksi ja meillä oli asiakkaan kohtaamisen kurssi. Olisin saanut siitä vapautuksen sosiaalipsykologian opintojeni nojalla, mutta halusin käydä kurssin ja koin saavani siitä paljon. En ajattele noiden kysymysten liittyvän myöskään vain tilanteisiin, joissa toiset kohtaa jonkinlaisena valtuutettuna arvioijana (jollainen opettaja ja jopa hierojakin on), vaan ylipäänsä kaikkiin kohtaamistilanteisiin. Se, mitä joku huutaa kadulla tai sanoo juhlissa, voi muodostua aivan yhtä romuttavaksi tai kohottavaksi. Meillä on valtaa toisiimme, toistemme mielialaan ja minäpystyvyyteen. Itsen aseman puolustaminen toista nälväisten ei voi olla oikein, koska ei voi tietää, miten pahaan paikkaan osuu ja jäävätkö sanat hiertämään toista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi ottaa kantaa toisen huonoon käyttäytymiseen, sanoa, ettei se käy tai että on neuvoton sen kanssa. Se on eri asia.
On jotenkin villiä opiskella tällaista asiaa. Siihen liittyy paljon tuntemuksia ja ikäviä muistoja. Muistoja omista nälväisyistä, onneksi lähinnä nuorempana, ja sitten niistä asioista, joita on itse saanut kuulla. Aloin miettiä sitäkin, miten kummallinen kuvio omalle kohdalleni on osunut - itse olen saanut koulumaailmassa nälvintää vain miesopettajilta. En monelta, mutta muutamakin on liian monta sellaisessa valta-asetelmassa, joka virittyy opettajan ja oppilaan välille. Miksi he ovat sillä tavalla hyökänneet? Onko heitä jotenkin ärsyttänyt passiivinen vastarintani tai puolustuskeinoni - koettaa muuttua näkymättömäksi ja nielaista vastaansanomatta kaikki nälväisyt pelottavassa paikassa, jossa ironia ja sarkasmi ovat hyväksyttyjä tai jopa palkittuja toimintatapoja? Ehkä se on vain sattumaa, mutta näkymättömäksi muuttuminenhan ainakin joidenkin tutkimusten mukaan on tytöille turvallisempi ja tyttötapainen tapa vastustaa piilo-opetussuunnitelmaa. (Ja taatusti harjoitin sitä erittäin vakaumuksellisesti. Oikeastaan olen tainnut vasta tätä blogia kirjoittaessani kirjoittaa itseni ulos siitä asetelmasta.) Ehkä he ovat kokeneet tasa-arvokasvattavansa tai jotain muuta kummallista tehdessään niitä sarkastisia heittojaan, jotka kytkeyityvät vahvasti naiskehollisuuteen? Me normaalit ihmiset toimimme näin-ja-näin (kuten minä käsken) mutta sinun kehosi taitaa nyt tulla oppimisen eteen, please, tee sille jotain.
Vaikka mitenkä tunnesäätelyn opettaminen siitä oikeastaan eroaa? Ehkä siinä, että siinä ei viitata seksuaalisuuteen eikä kainaloihin. Eikä olla sarkastisia.
Mutta kehon kanssa siinäkin tehdään töitä selkeämmin kuin päättelysääntöjä perattaessa.
Elämä sujuu, hitaasti ja mitenkuten. Olen pystynyt tanssimaan taas, varovasti ja harvoin, mutta kuitenkin. (En kyllä steppiä, mutta toivo elää.) Ja kirjoittamaan, varovasti ja sillointällöin. Nyt käsi on jo aivan romuna, on lopetettava, säästettävä voimia huomisen tutkimussuunnitelman muotoilulle.
Pääsen illalla tanssimaan. Se säätelee, purkaa ahtautta rintakehästä, painunutta päätä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti