Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Opintokuulumisia

Viime keväänä pohdin, tehdäkö gradu aiheesta, joka raastaa kappaleiksi ja jota ei oikein voi tutkia kuin laadullisin menetelmin, vai aiheesta, jossa tunnesitoumukset eivät vyöry päälle sitä tahtia, että argumenttien hahmottamisen kyky saattaa hämärtyä. Olen taipunut jälkimmäiseen. Tietenkin aihe, jonka valitsen, on silti mielekäs. Toiveikas, voisi sanoa. Pidän asiaa ja sen tutkimista tärkeänä, ja toivon, että osana tutkimusryhmän työtä oma gradupungerrukseni tuottaisi jonkinlaista tarpeellista informaatiota siitä, miten kyseistä asiaa voidaan edistää. Huomenna menen neuvottelemaan asiasta tutkimusryhmän kanssa, katsomaan valmiita aineistoja, joiden pohjalta voi suunnitella tarkemman tutkimuskysymyksen. Aihe liittynee tunnesäätelyyn ja sen merkitykseen oppimisessa. Tällaista aineistoa on kerätty korkeakouluopiskelijoista, joten gradu käsittelisi korkeakoulussa oppimista. Itseäni kiinnostaisi oikeastaan enemmän ammattikoulutus, mutta ehkä voin laajentaa joskus sinne suuntaan. Tai joku toinen voi laajentaa. On aloitettava siitä, missä on selkeästi näkyvissä polun pää.

Aika moniin oppimisvaikeuksiin kytkeytyy tunnesäätely jollain tavalla. Ei alunperin, tietenkään, aluksi on vain vaikeus, mutta aika usein vaikeuden ympärille kasvaa jonkinlainen möykky. Minulla on ollut monta möykkyä. Viittaamis- ja ääneenpuhumiskammosta ylipääseminen vei parikymmentä vuotta. Olisi se voinut nopeamminkin selvitä. Edelleenkin ajatus itsestäni asiantuntijana synnyttää välittömän huutonaurureaktion. Möykky kai sekin on. Mietin myös, miten tunnesäätely liittyy luokkakokemukseen ja sukupuolikokemukseen, jos liittyy. Liittyykö? En tiedä, mutta voisi kuvitella liittyvän. Ainakin nyt jos saan tehdä gradua tästä aiheesta (se on vielä jos - graduryhmään haetaan valmiilla tutkimussuunnitelmalla, joten se on hiottava nappiin, jotta pääsee tekemään graduaan; toisaalta uskon kyllä osaavani kirjoittaa tutkimussuunnitelman aiheesta, johon pääni palaa kerta toisensa jälkeen, kontekstissa kuin kontekstissa: James-Lange tunneteorian perillisiin, Spinozaan, tehokkaan ja myönteistä itseidentiteettiä rakentavan vastarinnan edellyttämään iloon, iloon ponnistamiseen tahdonalaisesti), opin systemaattisemmin tuosta aiheesta ja osaan arvioida paremmin, voisiko se liittyä myös oppimisen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin ja voisiko myös sen avulla koettaa edistää oppijoiden minäpystyvyyttä ja siten purkaa jakoa etuoikeutettuihin ja niihin, joilla ei omasta mielestään ole oikeastaan oppimiseen liittyviä oikeuksia (jollainen itsekin olin aluksi, mutten oikeastaan enää - tunnetasolla elän usein vieläkin näkemystä, ettei minulla ole oikeuksia vaatia oppimiselleni tukea, mutta olen lukenut ja keskustellut aiheesta niin paljon, etten enää anna välittömien luontumusteni hämätä itseäni vaan toimin siten kuin mielestäni toimisi järkevä ihminen, melkein kuin joku toinen, joka vähitellen kasvaa yhteen sen kanssa, joksi itseni välittömästi tunnen).

Niinpä kun luen toista kurssia varten koulutussosiologiaa ja -politiikkaa, kyselen artikkeleilta, mikä on tunnesäätelyn osuus siinä, tässä ja tuossa. Kysyn sitä didaktiikassa - filosofian didaktiikassa se sai hieman huvittavatkin mittasuhteet ja koin mieltäväni oppimisen aivan eri tavalla kuin toiset kurssilaiset. Minä kun en ollenkaan usko, että kenenkään järki tai sen puutteet olisi pahin vastustaja vaikeitakaan asioita jäsennettäessä. Ainahan voi kirjoittaa, prosessoida, selventää, keskustella. No, aika on kyllä usein paha vastustaja. Tajuaminen on niin älyttömän hidasta. (Voi olla järkeä korostavien kokevan toisin - että asiat vain loksahtelevat kohdalleen nopsasti, jos malttaa keskittyä?) Ja koska se on niin julmetun hidasta, tarvitaan tunnesäätelyä, ettei viskaa kesken kaiken työtä luotaan ja totea, että ei, minusta ei ole tähän. (Itse asiassa ylipäänsä filosofian didaktiikan luennoille ja ryhmiin meneminen edellytti melkoisen määrän tunnesäätelyä, koska en oikein osaa ajatella, että minulla olisi siitä liiemmin asiantuntemusta. Toisaalta ajattelen, että oppimisesta ja opettamisesta tiedän kyllä jo jotakin, ja ehkä sillä voi paikata puutteita. Ja lukea uudestaan ja lisää opetettavasta, tietysti. Innostun edelleen valtavasti filosofien kirjoituksista, saan niistä enemmän apua maailmanjäsennykseeni kuin esimerkiksi sosiologien kirjoituksista. Miksi? Jaa-a. Vaikeaa sanoa. Mutta nyt olen Thomas Nagelin pauloissa, ärh, vaikkei sille oikeastaan olisi aikaa koulutussosiologiassa ja -politiikassa. Enköhän vain rakenna esseeni perusargumentaation Nagelin toimintapolitiikkapohdinnan ympärille,)

Tänä syksynä olen siis palannut takaisin filosofian pariin sen opettamisen merkeissä. Niin ei pitänyt käydä, olin vannottanut itselleni, etten mene siihen ansaan. Mutta tarvittiin vain sana "työllistyminen" ja kas, huomasin ilmoittautuvani kurssille. Tunneilla nauratti se, miten erilainen mielenmaisema siihen alaan liittyy verrattuna vaikkapa kasvatustieteisiin. Kaikki se rationaalisuuden korostus! No, toki sitä ihmisajattelussa tarvitaan (ei kai kukaan muuta voi väittää) ja filosofialla on siihen annettavaa. Mutta joskus mietitytti, hahmottivatko toiset sen joksikin oikeasti saavutettavaksi, ja kuinka paljon ideaali ja todellisuus puheenvuoroissa sekoittuivat. Totesin taas näkeväni ihmiset hassuina pikku apinoina, jotka kirputtavat ja kipuilevat. Ja käyvät herkästi paskantärkeiksi löytäessään virheen. (Virheenoikaisutekstit ja -puheenvuorot ovat kiinnostavia. Huomaan ottavani niissä ainakin kernaasti itse kummallisen asenteen, jota vastaan saa tapella tosissaan, jotta viesti menisi paremmin perille.) Olin myös järkyttynyt siitä, etteivät muut olleet lukeneet osana opintojaan Platonin Apologiaa. Jotenkin olin kuvitellut sen filosofien raamatuksi, jolla oikeutetaan omien puheenvuorojen piinaavuus ja jonka avulla tiedostetaan, että siihen piinaan liittyy riskejä, jotka kuitenkin pitää ottaa, koska johdonmukaisuus ja totuus. Järkytys vaihtui nopeasti hilpeydeksi huomatessani, miten sitoutunut olin edelleen Apologian tekstin läpi tiukkuvaan vakavahenkisyyteen.

Yllätyksekseni paitsi pääsin filosofian didaktiikasta läpi, sain parhaan mahdollisen arvosanan. Kaiken sen jälkeen, missä mittakaavassa tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa ja miten strategisesti katsoen otin tehdäkseni melkoisen hölmöläisten homman valitessani esseeni aiheeksi Hegelin filosofian, josta en tiennyt etukäteen tuon taivaallista. (Milloin alan muistaa, että itseni vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa kokemus on keskimääräinen tuntemukseni kurssilla kuin kurssilla ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia vaivaudun argumentoimaan selkeästi kirjallisissa töissä omituisia kantojani ja oletettavasti sen takia sitten saan hyvän arvosanan?)

Nyt jakso on vaihtunut. Tuntuu aika paljon helpommalta käydä aikuisopetuksen didaktiikassa miettimässä, mitä on opettajuus, millaisia opetusmenetelmiä käytetään ja niin edelleen.

Alkusyksystä kävin myös erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssia. Osa kurssikavereista pitä sitä ihan diipadaapana, itsestäni se tuntui ehkä parhaalta ja tarpeellisimmalta kurssilta, jonka olen käynyt. Siellä pureuduttiin rasismiin, toiseuttamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin ja siihen, mitä opettajan pestissä voi tehdä tällaisiin opetustilanteissa törmätessään. Voiko olla mitään tärkeämpää kuin osata toimia rakentavasti ja lannistamatta, etenkin silloin jos sattuu tilanteessa olemaan jonkinlaisessa institutionaalisessa valta-asemassa? Ihan sama tunne minulle tuli silloin kun opiskelin hierojaksi ja meillä oli asiakkaan kohtaamisen kurssi. Olisin saanut siitä vapautuksen sosiaalipsykologian opintojeni nojalla, mutta halusin käydä kurssin ja koin saavani siitä paljon. En ajattele noiden kysymysten liittyvän myöskään vain tilanteisiin, joissa toiset kohtaa jonkinlaisena valtuutettuna arvioijana (jollainen opettaja ja jopa hierojakin on), vaan ylipäänsä kaikkiin kohtaamistilanteisiin. Se, mitä joku huutaa kadulla tai sanoo juhlissa, voi muodostua aivan yhtä romuttavaksi tai kohottavaksi. Meillä on valtaa toisiimme, toistemme mielialaan ja minäpystyvyyteen. Itsen aseman puolustaminen toista nälväisten ei voi olla oikein, koska ei voi tietää, miten pahaan paikkaan osuu ja jäävätkö sanat hiertämään toista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi ottaa kantaa toisen huonoon käyttäytymiseen, sanoa, ettei se käy tai että on neuvoton sen kanssa. Se on eri asia.

On jotenkin villiä opiskella tällaista asiaa. Siihen liittyy paljon tuntemuksia ja ikäviä muistoja. Muistoja omista nälväisyistä, onneksi lähinnä nuorempana, ja sitten niistä asioista, joita on itse saanut kuulla. Aloin miettiä sitäkin, miten kummallinen kuvio omalle kohdalleni on osunut - itse olen saanut koulumaailmassa nälvintää vain miesopettajilta. En monelta, mutta muutamakin on liian monta sellaisessa valta-asetelmassa, joka virittyy opettajan ja oppilaan välille. Miksi he ovat sillä tavalla hyökänneet? Onko heitä jotenkin ärsyttänyt passiivinen vastarintani tai puolustuskeinoni - koettaa muuttua näkymättömäksi ja nielaista vastaansanomatta kaikki nälväisyt pelottavassa paikassa, jossa ironia ja sarkasmi ovat hyväksyttyjä tai jopa palkittuja toimintatapoja? Ehkä se on vain sattumaa, mutta näkymättömäksi muuttuminenhan ainakin joidenkin tutkimusten mukaan on tytöille turvallisempi ja tyttötapainen tapa vastustaa piilo-opetussuunnitelmaa. (Ja taatusti harjoitin sitä erittäin vakaumuksellisesti. Oikeastaan olen tainnut vasta tätä blogia kirjoittaessani kirjoittaa itseni ulos siitä asetelmasta.) Ehkä he ovat kokeneet tasa-arvokasvattavansa tai jotain muuta kummallista tehdessään niitä sarkastisia heittojaan, jotka kytkeyityvät vahvasti naiskehollisuuteen? Me normaalit ihmiset toimimme näin-ja-näin (kuten minä käsken) mutta sinun kehosi taitaa nyt tulla oppimisen eteen, please, tee sille jotain.

Vaikka mitenkä tunnesäätelyn opettaminen siitä oikeastaan eroaa? Ehkä siinä, että siinä ei viitata seksuaalisuuteen eikä kainaloihin. Eikä olla sarkastisia.

Mutta kehon kanssa siinäkin tehdään töitä selkeämmin kuin päättelysääntöjä perattaessa.

Elämä sujuu, hitaasti ja mitenkuten. Olen pystynyt tanssimaan taas, varovasti ja harvoin, mutta kuitenkin. (En kyllä steppiä, mutta toivo elää.) Ja kirjoittamaan, varovasti ja sillointällöin. Nyt käsi on jo aivan romuna, on lopetettava, säästettävä voimia huomisen tutkimussuunnitelman muotoilulle.

Pääsen illalla tanssimaan. Se säätelee, purkaa ahtautta rintakehästä, painunutta päätä. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee.