Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.