maanantai 30. toukokuuta 2011

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

4 kommenttia:

Josefiina kirjoitti...

Tapahtui ystävälleni, toisessa maassa: ystävä kirjoitti pitkän ja omasta mielestään loistavan tenttivastauksen. Sitä ei ollut edes luettu. Vastaus hylättiin, koska se oli kirjoitettu lyijykynällä, eikä asiaankuuluvasti muste- tai kuulakärkikynällä. Asia oli paikallisille niin itsestäänselvä että mitään ohjeita kynän suhteen ei ollut mainittu missään.

Veloena kirjoitti...

Huh, raivostuttavaa.

Vanha profiili kirjoitti...

Veloena, välillä tuntuu, että olet tehnyt itsestäsi, tai paremminkin blogistasi, näyteikkunan. Loistavaa tyyliäsi kukaan ei voi kiistää, mutta jotenkin se tuntuu kumisevan ikään kuin tietyn itse valitun tyhjyyden fasadina?

Ymmärrän, että yliopistoon pyrkiminen on aina raskas suoritus, mutta miksi otat sen niin vakavasti? Toisin sanoin: miksi et myönnä itsellesi, mikä olet - yli-älykkö, joka ei mitään yhteiskunnan normeja ja arvostuksia tarvitse?

Oikeasti sinä voit tehdä mitä vaan, ja on turha hukata ruutia turhuuteen.

Veloena kirjoitti...

Dsissus. Sori nyt vaan, mutta tuki olisi joskus kyllä tarpeen ihan jokaiselle. Mitä yliälykkyyteen tulee, niin tuskinpa sentään. Eiköhän tämä nyt ihan luontevan ja jopa aika oletettavan rajoissa mene kuitenkin. :P Ja tiedän varsin hyvin yhden, joka kiistää tyylini loistavuuden: minä itse. Olen ihan yhtä hukassa kuin muutkin. Ehkä hukammassakin.

Ja ei: en voi tehdä aivan mitä vain. Esimerkiksi, en voi unohtaa aiemmin kokemaani. En voi vaihtaa äkisti asumaan toista kehoa. En osaa muuttaa edes stressivasteeni ja temperamenttini keskeisiä piirteitä, vaikka opinkin jotenniin luovimaan niiden kanssa.