Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.