Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.

Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Paskaparatiisi

Olen löytänyt tallin, josta kommunikoitiin, että saan ilmaiseksi hakea pihaan lantaa niin paljon kuin vaan jaksamme kyörätä. Se tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa pitää vuokrata pakettiauto ja tosissaan alkaa yhden päivän vimmainen kakkasouvi. Ilmaista kultaa! Ja jaksaahan sitä muuttopäivänäkin roudata melkoisen määrän... en kyllä halua ajatella vielä sitä paska-auton siivousta. Pressu alle, ehkä?

Ja niin, tiedän paremman puoliskoni hartaasti toivovan, että tämä olisi aprillipäivitys mutta eihän se ole, edelleenkään.

Niin että kun yksi tuttu kysyi, eikö se leikkimökki kannattais jättää siihen pihaan kummilasten vierailuja ajatellen, saatoin vastata, että meillä on tarjolla jotain lapsia paljon universaalimmin kiinnostavaa kuin jokin käpyinen möksä. Nimittäin KAKKAA. KAKKAHUUSSI, NELJÄN ERI LAJIN KAKKAA. Ja jos lintulaudan alus lasketaan, varmaan ainakin seitsemän eri lajin kakkaa. Paskaparatiisi!

Jos tänne pihaan ei sukeudu komeaa pillerinpyörittäjäkantaa, niin minne sitten? Toistaiseksi olen nakannut kissanpaskat ja koiranpaskat rumpukompostiin. Toivon vienosti, ettei se ihan hävyttömästi tuoksahda sitten kun lämmöt nousevat. Kunhan saan tuon meidän kuivakäymälän pystyyn, on kotielikoiden kakoille siellä luontaisempi koti.

Sulis jo lumet niin pääsis hommiin.

Sodasta, hämmentyneesti

Ja yhä kummemmaksi menee. 

Te tiedätte mut - kun jokin ahdistaa, en yleensä pakene, vaan koetan mennä kohti. Koronan kohdalla tämä on viimeistään käynyt itselleni todella selväksi (kuten myös se hämmennys, kun moni näyttää haluavankin väistää ahdistuksen aiheuttajia sen sijaan että perehtyisi niihin tarkemmin). 

Ja nyt tämä sota. Se ahdistaa. 

Olen koko aikuiselämäni ollut jonkin sortin pasifisti, teininä kyllä olisin kernaasti mennyt armeijaan jos silloin olisi jo otettu naisia armeijaan Suomessa. (En ole ikinä tainnut ihan hirveän paljon uskoa rauhaan ja rakkauteen, vaikka toki pidän niitä sotaa paljon parempana vaihtoehtona. Homo sapiensille ne eivät vain ole kaikissa tilanteissa olleet se ilmeisin valinta.)

No, nyt sitten lahjoitan rahaa Ukrainan armeijalle. Toki myös siviilejä auttaville järjestöille, mutta ei siinä ole mitään uutta, että semmoisille antaa rahaa katastrofialueille. Mutta että armeijalle. 

Mutta mitä muutakaan voisin tehdä?

Hävettää hidas, empivä Suomi, joka lahjoittaa sinne jotain hiivatan telttoja. Eikä olla suljettu ilmatilaa venäläisiltä koneilta. Ihan turhaa on täältä naureskella Belgialle, joka halusi pitää timantit, ja Italialle, joka halusi pitää luksustuotteet pakotteiden ulkopuolella. Kun en voi muuta tehdä, niin lähetän sitten rahaa. Ei niin, että sitä olisi jotenkin hirveästi mällätä, etenkään juuri nyt, mutta taatusti niillä pienilläkin pennosilla tehdään Ukrainassa nyt enemmän kuin täällä. 

Uskonko sotaan? No en sen enempää kuin ennenkään, mutta tuo Putin taitaa uskoa, eikä häntä nyt taida pysäyttää muu. 

Tämä on tätä keskustelua itseni kanssa: kumpi on tärkeämpää, tämän sodan lopputulos vai suurehko multalasti pihan kulmaan? No, ensimmäinen tietysti, koska jos asiat menevät pahemmin mönkään, ei sillä multalastillakaan ole oikeasti paljon mitään väliä. 

Iltapuhteiksi opiskelin vielä kaupunkisissisodankäyntiä, koska luojaties mihin saakka tässä vielä edetään. Eipä silti, että niillä taidoilla täällä uudessa asuinpaikassa mitään tekisi, etenkään tällä alueella jossa ei ole kerrostaloja ja ollaan päättyvän kadun varressa. Mutta - mistäs sitä tietää. Kuten filosofian amanuenssi joskus sanoi mulle päivitellessäni, mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua, mikään ei lopulta mene hukkaan. (Noista kaupunkisissisotatiedoista kyllä toivon, että menisivät hukkaan.) 

Tulee avuton olo, koska tajuan, etten ole lopulta opiskellut MITÄÄN hyödyllistä tässä uudessa maailmassa. En osaa ampua, hakkeroida, tehdä mitään hienoja strategioita. Olen huono jopa vittuilemaan verbaalisesti koska olen vuosikausia koettanut kitkeä sarkasmiani kysyen itseltäni että no niin, ketähän tämäkin auttaa, koetapa vähän myötätuntoisemmin, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Osaan ehkä tehdä hyvää vegaaniruokaa ja säädellä kohtuullisesti stressiäni, ja oikolukea ja vähän kääntääkin, ja osaan kerätä luonnonkasveja ravinnoksi ja viljellä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja epäolennaiselta tässä tilanteessa. Ymmärrän jotenkuten anatomiaa ja kuntoutuksen periaatteita, mutta mitä niilläkään tekee, etenkään jossain joogan ja pilateksen ohjaamisen positiossa. Ja olen opiskellut paljon aerosolitartunnan ehkäisemisestä ja sillähän toki vielä pitkään tekee paljonkin, mutta ei sekään auta nyt Ukrainaa yhtään mitenkään.

Joten annan rahaa. Siihen sentään pystyn. Vähän hassulta se kyllä tuntuu, kun lukee, miten mikin valtio on lahjoittanut valtavia summia, ja sitten me pikku pankkitililtämme sen verran kuin budjetti joustaa. Mutta kun ajattelen, mitä haluaisin, että muut tekisivät, jos me täällä olisimme tuossa tilanteessa, niin näin se vaan menee. Ei mua lohduttaisi mikään tykkäysvyöry tai eri kaupunkien mielenosoitukset tai sinivalkoisiksi valaistut rakennukset, liput twitternimien perässä, vaan raha, jolla saa hankittua sitä, mitä milloinkin kipeimmin tarvitaan.

Hämmentyneenä katselen sitä, miten sota muuttaa kaiken. 

Katse kesään

Vuodenkierto etenee. En ole ehkä muistanut tänne sitä kirjoittaa, mutta muutimme tosiaan pois Helsingistä, isona syynä korona ja ihmisten holtittomuus taudin kanssa, oletus, että tämä saattaa kestää vielä vuosia, ehkä jopa loppuelämän ajan jossain muodossaan, ja toisena syynä jo pidempään jatkunut halu asua maalla. (Alle kolmikymppisenä yritin sitä kovemmin, sitten jotenkin lamaannuin ja koetin sopeutua kaupunkiin seuraavat viitisentoista vuotta. Mutta kun tilaisuus tarjoutui ja pandemia vähän tuuppasi vauhtia -  a vot!) En tiedä, pitäisikö kukaan muu kuin helsinkiläinen tätä "maaseutuna". Mutta valitsimme talon kahdella kriteerillä - sen piti olla aivan asutuksen rajalla, metsien ja peltojen ääressä, mutta kuitenkin joukkoliikenteellä kuljettavissa, ja sitten energiatehokas. Saimme talon energialuokkaa B. Se on aika hämmentävää. Saimme myös lähimetsät valtavine kuusineen, sammalikkoineen, suppilovahveroineen, ja pellot. Pellot, joista en vielä tiedä, mitä niillä viljellään kesäisin, koska tosiaan, näimme talon vasta kun pellot oli jo syyskynnetty. Mutta siis - takapihaltamme alkaa metsä, ja sen takana on ihan vaan maaseutua.

Meillä on nyt paitsi talo chilihuoneineen (kattoikkuna!) myös isohko piha. Siinä kasvaa iso hapankirsikka, kolme omenaa ja kaksi päärynää sekä yksi rypäle ja epämääräisiä marjapensaita. Koska edellinen asukas ei ole ollut pihaihmisiä, en tiedä lajikkeista mitään. Mutta sen tiedän, että pihan pohja on savea. Ja että tiedän, kiitos palstaviljelyn, miten savimaasta tehdään mustaa multaa. Toisin sanoin: minulla on projekti. Semmoinen parinkymmenen vuoden projekti. Se mittakaava tuntuukin oikein mukavalta!

Onneksi viime kesä osoitti, että käteni kestää kuin kestääkin viljelemistä. 

Nyt ei ole kiire mihinkään, paitsi ehkä kesään. 

Olin tilannut jo aiemmin siemeniä, ja ajattelin, että näillä nyt mennään. Sitten kävi ilmi, että vanha blogituttu on samassa tilanteessa - muuttamassa maalle ja kasvihulluuden viemä. No, mehän nyt sitten vaihtelemme siemeniä. Äkkiä tomaattien määrä on vähintään tuplaantunut ja kaikkea eksoottista on tulossa. (Kapris!) Ja ensimmäiset kylvöchilit ovat jo sirkkalehdillä vesiviljelyjärjestelmässä. Viime kesän chileistä iso osa kuoli syksyllä tai muutossa, mutta moni on myös talvehtimassa kattoikkunan alla aivan tyytyväisen oloisena. Toisvuotiset - jos he selviävät kesään - tekevät yleensä isomman sadon. Ja viime kesän kuivattua chiliäkin on vielä vaikka millä mitalla! Viime kesänä minulla oli pellolla kymmenkunta tomaattia ja pihassa kaksitoista. Söimme niitä omia tomaatteja aina marraskuun puoliväliin saakka joutumatta turvautumaan kaupan tomaatteihin enää heinäkuun lopun jälkeen. Omavaraisuutta se on pienikin omavaraisuus! Ja edelleen, pakkasessa on useita rasioita tulista salsaa, jota keitin paahdetuista tomatilloista, chileistä ja korianterista. Rasia kerrallaan voi syödä kesää ja muistoja siitä meksikolaisesta ravintolasta, jonka buffetissa söin usein Lontoossa au pairina ollessa, ja joka sittemmin poltettiin niin että ystävä, joka oli menossa sinne syömään, kohtasi vain hiiltyneen luolan. Silloin en osannut vielä haaveillakaan, että jokin päivä viljelen itse salsan ainekset. 

Synkeys väistyy vähitellen, ehkä. Pandemiassa on vaikeaa olla ajattelematta niitä, joilla on vaikeaa ja hätä. Itse olen voinut paremmin kuin ilman pandemiaa, varmasti ihan johtuen siitä, että töitä on voinut tehdä etänä ja olen asunut syrjemmässä jo edellisessäkin kodissa. (Tämä on jo aivan paratiisimaista, ja silti junapysäkille kävelee alle puoli tuntia, pyörällä toki vielä nopeammin.) Ja marraskuussa ja joulukuussa nyt vaan on marraskuu ja joulukuu. Tässä kohdin vuotta on kyllä aika hämmentävää muuttaa. Talossa hämmästelen, miten vähän valoa täällä on. No, kaikkialla on nyt vähän valoa. Pitää jaksaa odottaa kevättä!

Pihalla on kiva työnnellä kolalla lunta ja miettiä, minkähänlaiseksi se muovautuu. Vompsu ennusti, että parin vuoden päästä ei ole enää neliösenttiäkään nurmikkoa, jota pitäisi leikata. Näin saattaa käydä. En ole ruohoaavikkoihmisiä. Haaveilen magnoliasta, rusokirsikasta, makeapihlajasta, saskatoonista... tryffeliympätystä tammesta... pari marjasinikuusamaa muutimmekin mukaan, kaivoimme ne Malminkartanon peltopalstasta ylös ja lastasimme muuttoautoon. Meillä oli kolme muuttokuormaa, josta ensimmäinen, pakettiautollinen, oli pelkkiä kasveja ja kasvatusasioita. 

On vaikeaa uskoa, että on vasta tammikuu. Vielä monta kuukautta lunta. Ja taimia, ei vain lunta. Ja lasikuisti, jonka logiikkaa pitää opetella. Se tuntuu kylmyvän enemmän kuin lasitettu parveke kerrostalon kyljessä. Mutta jossain vaiheessa tulee kevätaurinko (ja suunnittelen pöhistimen asentamista). Tulossa on kolmen erilaisen melonin siemeniä - kahta ystävältä, yhdet tilasin itse. Ehkä kuistille pääsee kolme meloniruukkua, ja terassille vielä lisää? 

Ensi kesänä pitää rakentaa salaojat talon ympärille, katsastaa kasvihuoneen paikka, ehkä tehdä sen pohjatyötkin. Ehkä salaojittaa myös polunpohja. Rakentaa isot kompostit. Tilata biohiiltä, hampputilpettä, betaviiniköynnöstä, Madame Plantier. (Olen aina haaveillut Madame Plantier -ruususta. Nyt voin toteuttaa viimein haaveeni.) 

Ihanaa, että pimein on selätetty ja edetään kesää kohti. Se tarkoittaa, että olemiselle on uusia kiinnekohtia. Paitsi työ ja pandemia, on animistinen kasvimaailma. Se ilahduttaa minua edelleen kaikista eniten. Edelleen minun on vaikeaa ymmärtää ihmisiä ja välillä eläimiäkin. Mutta kasvit. Niiden kanssa tunnen eläväni, voivani hyvin, liikuttuvani. Ties mihin elämä vielä kuljettaa. 

Päiväkirjamaisia merkintöjä

Koronapäiväkirja: Täällä HUS-alueella kun ei enää oteta jengiä testiin välttis vaikka olisikin positiivinen kotitesti ja oireinen tauti, on syytä olla valppaana. 

Keuhkolääkäri neuvoo twitterissä, että pos. kotitestistä olisi hyvä ottaa vähintään kuva sillä tavalla, että siinä olisi mukana jotain päivämäärän dokumentoivaa. (Ehkä jos varman päälle haluaa pelata, myös vaikka oma kelakortti? Kuvahan on tarkoitus jakaa vain terveydenhuollolle.) Sitten jos myöhemmin tulee pitkittyneitä oireita, on edes jotain kättä pidempää sairastamisestaan. Onhan tässä monia muitakin pulmia, kuten vaikkapa tartuntatautipäiväraha- ja saikkuasiat. (Toisaalta kun itse tarvitsin sairauslomaa muista syistä, sain sen terveyskeskuksesta ihan vaan netissä pyytäen, mikä puhuu omaa kieltään resurssien riittävyydestä. Kukaan ei edes soittanut, tekstarilla vaan kysyttin pituus, paino, tupakoinko ja onko korkeita verenpaineita, - kaikki tähän sairastumiseen liittymättömiä asioita - ja sitten tuli saikkutoikkari.) Toisaalta huhuja kuuluu siitäkin, että jos valitsee HUS-alueella testipaikaksi jonkin pienemmän kunnan ja on käytettävissä auto, testiin pääsisikin. Ja kuulemma Kampissa on jokin yksityinen testikontti, josta PCR:n saa kelakorvausten jälkeen neljälläkympillä. 

Vaan nätisti taas näyttää siltä, että ne, joilla ei ole autoja eikä rahoja, ja oletettavimmin myös ne paskimmat työsopparit, ei työterveyttä, jäävät helposti ilman tositetta sairastamisestaan. Ja ainakin toistaiseksi esim. long covid -klinikalle pääsyn ehtona on ollut varmistettu sairastuminen. Myös heiltä, jotka sairastivat silloin kun niin ikään kehotettiin, ettei testiin saa mennä kuormittamaan terveydenhuoltoa.

Hesaria jos seuraa ja massamedioita, ei löydä näitä juttuja. Facebook on pitkälti pandemian ajan ollut ikään kuin sitä kaikkea ei olisikaan (lukuunottamatta kyllästymisvalitusta aiheesta). Instan kuvissa ihmiset saattavat olla yhdessä sisätiloissa ilman maskeja vaikkeivät asuisikaan keskenään. Me peruutimme joulunäkemiset vanhempien kanssa, siirsimme niitä sinne, että kaikilla on kolmaskin rokote, että riski olisi edes hivenen pienempi, ja puhuimme näkemisestä ulkona kävellen sittenkin. 

Mutta näillä nyt eteenpäin sitten. Huolestuttavan moni tuttu on nyt sairaana tai altistunut. Tartuntalukuja on ihan turha enää katsella, kun testeihin ei kovimman hutinan alueella pääse. Ja joillain alueilla tulokset seisovat, koska pcr:n reagenssinesteitä ei ole tullut tukusta ulkomailta. Onhan mun tuttuja ennenkin ollut tästä sairaana ja muutama sairaalassakin, muttei koskaan tämmöistä määrää kerrallaan. Ei voi kuin toivoa, että rokotteet pitävät pintansa edes niitä karmeimpia seuraamuksia vastaan. Sydäntä painaa hyvä ystävä, joka pelkää rokotetta tautiakin enemmän ja on päättänyt, että on hänen aikansa siirtyä täältä ikuisuuteen, jos pahasti osuu. Hoitotahtoonsakin hän on kirjannut, ettei saa tehohoitaa keuhkokuumeessa. 

Terveyskeskuksesta tuli viestiä, että kiireettömiä aikoja voidaan antaa vasta helmikuun puolivälistä eteenpäin, eli tästä sinne saakka on tarjolla vain päivystys ja massarokotukset. Lontoossa joka kymmenes terveydenhuollon ammattihenkilö on omikronissa. Siihen kai täälläkin sitten varaudutaan. Kun hain kolmannen rokotukseni neljä päivää sitten, työntekijöillä oli edelleen paperiset kirurginmaskit. Pahaa teki katsella sitä. Esim. Italiassa on siirrytty sisätiloissa vaatimaan kaikilta FFP:t. Ja eduskunnassa tartuntojen alettua jaettiin kansanedustajille FFP:t, mutta ilmeisesti terveyskeskusten ja sairaaloiden ajatellaan pyörivän vähän pienemminkin suojaustoimin, silkan kutsumuksen pyhällä pöhinällä.

Työstän opinnäytetyötä, joka olisi määrä esittää viikko loppiaisesta eteenpäin lähi-intensiivikoulutuksessa. Vähän kyllä epäilyttää, tokkopa mitään silloin läheillään. Mutta - mistäs sitä tietää, ei tämä ole ennenkään mennyt sillä tavalla kuin olisi itse järkeväksi ja varovaiseksi etenemistavaksi ajatellut. Voi kyllä olla, että näillä tuo ja tuokin siis sairastui -uutisilla perun ihan itse lähijakson ja maksan sen siirrosta ensi vuoteen. Vaikka mulla kuinka olisi kolmas annos toimintakunnossa. Ne ovat pitkiä päiviä, ja tunnin ruokatauolla ulkona paleltaa haarukoida ruokaa merenrannassa, ihan vaan koska arvioi riskin toisin kuin sisällä syöjät.

Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy. 

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun. 

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa.