Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy. 

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun. 

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa. 

Parempi tietää

Aivan absurdi päivä. Ukostaa, jyrisee, salamoi, välillä sade piiskaa. Vompsu saa kuulla isänsä olevan kuolemassa toisessa kaupungissa. Hänen on äkkiä pakattava matkatavarat mukaan. Ei tiedetä, kauanko kaikki kestää. Se voi tapahtua ennen hänen perille ehtimistään, tai ensi viikolla tai sen jälkeen. 

Voi olla, ettei mitään tapahdukaan. Että jälkeenpäin asialle hymähdetään: väärä hälytys.

Kaikki on haurasta. Eilinen ilta kului migreenin ruuvipuristimessa. Tänäänkin kaikki on vielä epävakaata vaikka kipu onkin lientynyt niin että voi taas haluta olla olemassa. (Tämä kirjoittaminen ei ehkä ole viisain tikki tässä vaiheessa mutta haluan prosessoida.)

Ja tänään, juuri ennen Vompsun isän uutisia, tulivat tulokset verikokeesta, johon varasin ajan itselleni pari päivää sitten tajuttuani, että niin, olen kohta viidenkymmenen, eikä minulta ole ikinä mitattu kolesteroleja, vaikka molemman puolen suvuissani on saatu sydänkohtauksia urakalla. Ihmiset, jotka ovat olleet hyvässä kunnossa ja syöneet terveellisesti. No, tuloksista näkyy, että kolesterolit ovat hyvällä mallilla, samoin kalsiumit ja raudat, joista jälkimmäinen on itselläni perinteisesti paukkunut lähinnä ylärajojen tuntumassa. Mutta vitamiinit ovat poskellaan, nekin otettiin kasvissyöjän pakettitutkimuksessa. Pelkäsin, että B12 on edelleen vähän alamaissa, koska olen ennenkin saanut megaloblastisen anemian, vaikka tuolloin popsin tuota vitamiinia purkista. 2005 lääkäri neuvoi syömään oikein reilua valmistetta, ei mitään 100 % päivän tarpeesta -pihistelyä. Sen seurauksena B12-tasoni ovat Homo sapiensin mittausarvotaulukon ulkopuolelta. Laboratorio tulkitsee, että lienen saanut juuri pistoksen suoraan lihakseen. Hyvänen aika. Taitaa olla aika vähän pienentää annosta, vaikka kuinka lääkäri suurempaa annosta suosittikin. (Tietenkään näitä ei jälkikontrolloida, mitäpä sitä turhia.) D-vitamiinista taas olen pelännyt, syönkö sitä liikaa, kun olen syönyt korkeinta turvalliseksi Suomessa mainittua annosta päivässä (100 mikrogrammaa) kesät talvet jo vuosia. Ja paskan marjat. Olen reippaasti viitearvon alapuolella, vaikka olen kuinka ottanut vitamiinini öljyyn uutettuna ja runsaimmin pähkinöitä sisältävän aamiaisen kyytipojaksi. Se ei vain näytä imeytyvän. Nyt on elokuu, arvojen pitäisi sikäli olla korkeimmillaan vuodenkierrossa. On ollut kuuma kesä ja olen riekkunut kaikki päivät ulkona shortseissa ja topissa ja silti arvot ovat aivan paskat. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulta mitattiin D-vitamiinit. Ei ihme, että olen ollut vuosikausia altis sairastumaan ja olen kerännyt kaikki flunssat, eikä ihan keveinä versioina. Millainenhan taso on ollut vuosina ennen kuin aloin popsia tuota korkeampaa annosta ja menin suositusannoksella 10 mikrogrammaa? En oikeastaan edes haluaisi ajatella tätä. Mitenhän lienee koronarokotussuojankaan laita, kun D-vitamiinia on seerumissa ollut pistohetkillä aivan liian vähän?  No, ei auta kuin ottaa uusi yritys D-vitamiinin kanssa, vaikka rokotteen kanssa sitä ei tietenkään saa. Tilasin suun limakalvolta imeytyvää D-vitamiinia, koska selvästi suolistostani se ei imeydy yhtään mihinkään vaan tulee suoraan läpi. Ja verikokeeseen on selvästi mentävä uudestaan muutaman kuukauden kuluttua tarkistamaan, alkaako uusi lähestymistapa purra. 

Jospa vaikka minusta tulisi ihminen, joka ei ole koko ajan sairaana! Ties miten tämä vaikuttaa nivelkipuihinkin. Tai jopa tähän tiikeriin kallon sisällä.

On levottomuutta herättävää tietää. Ja silti, on parempi tietää. Voi edes yrittää tehdä asioille jotain. Mutta ei minua lainkaan hämmästytä, että sain migreenin sen jälkeen kun kävin verikokeessa; liikaa kiihdyttäviä asioita.

Ihmettelin laboratoriossa hoitajaa, joka ihmetteli, miten tulin tutkimukseen ilman lähetettä. Tähän pääsee ilman lähetettä, sanottiin teidän netissä, takeltelin. Niin mutta - jos mikään ei ole vialla, hän sanoi. Ei sitä tiedä, sanoin. Kai sitä voi kerran elämässään kolestorolit ottaa. Niin joo, hän sanoi. Niin varmaan. Hyvä kun pidät huolta. Mutta jännä kun sulla ei ole siihen lähetettä, yleensä ihmisillä on. En jaksanut alkaa valistaa siitä, miten freelancerilla ei ole työterveyttä ja miten julkiselta ei saa lähetteitä yhtään mihinkään ellei ole pää kainalossa. (Sitä paitsi luettuani erinäisten tahojen parahduksia julkiselta puolelta ei minulla olisi sydäntäkään sitä puolta kuormittaa, kun kerran on rahaa mennä yksityisellekin testiin.)

Tunnen itseni aika hauraaksi taas kun on mitattu ja analysoitu ja asioita on pielessä. On helppoa kuvitella, että asiat ovat kunnossa ja sitä vaan varmuuden varalle tsekkaa. Ja sitten ei se olekaan niin. On hankalaa, kun tavallaan on ainakin kuvitelmissaan ihan vahva ja jaksava ja perusterve mutta sitten on kaikenlaista outoa pikkukremppaa, imeytymättömiä vitamiineja ja flunssaharavuutta ja migreenien inhottavia aaltoja ja välillä nivelrikon täysstoppi. Olisi myös jotenkin loogisempaa, että huomaisi jonkin asian puutteen, jos ei olisi yrittänyt siitä asiasta pitää huolta. Mutta eihän elämä niin mene. Sitä voi vaikka kuinka yrittää pitää huolta ja silti menee pieleen. On tavallaan aika ironista, että vanhan koiran terveydestä tiedetään niin paljon enemmän kuin meidän ihmisten terveydestä. Se käy sentään laajassa verenkuvassa joka ikinen vuosi. 

Ajattelen Vompsua, joka istuu veljensä autossa ja matkaa kohti isäänsä. Voi olla, että matkaan ylihuomenna perässä. Lennän, koska se on koronan kannalta järkevintä, samoin migreenialttiuden. En ole erityisen innokas lähtemään mihinkään, haluaisin vain olla täällä turvapesässä, antaa migreenin mennä kunnolla ohi, mutta voi olla, että minua tarvitaan. (Niin vaikeaa kuin sitä tarvetta onkin ymmärtää. Kuka tahansa muukin voisi sanoa ne samat asiat mielenterveysturvaihmisenä, mutta tietysti kuka tahansa ei ala siihen souviin. Eikä Vompsu ehkä kelpuuta ketä tahansa. Mutta suoraan sanottuna en pidä itseäni henkilönä, jota kannattaisi tuoda kuolinvuoteille, synnytyssairaaloihin tai häihin - niihin olen aivan liian affect alien. Tuntuu surulliselta ajatella, että no niin, sitten taas loukkaan jotain tuntemalla väärin. Vaikka kuinka pitäisinkin turpani kiinni, siitäkin voidaan loukkaantua.) Jos vointi tästä kohenee ja maailma lakkaa heilumasta ja valo ärsyttämästä silmiä (nakutan tätä paitsi minimikirkkaudella, myös aurinkolasit päässä), menen sinne, missä tarvitaan. Lähtöpäätöksessä olisi parempi tietää, onko migreeni kunnolla taputeltu vai ottamassa uudelleen vallan. Muistan viimeisen Turun-matkani: olin lievässä migreenissä koko viikon. Se oli hajottavaa. Sain hoidettua hommat, mutta kaiken muun ajan taisin maata lainakämpän lattialla märkä pyyhe kasvoilla. Mietin silloin, se oli keuhkokuumeen jälkeinen syksy (jolloin oli vähintään migreeni kuussa, ja enimmillään migreeni viikossa), tunnenko itseäni enää ikinä terveeksi ja pystyväksi. Olisin silloin ilahtunut, jos olisi tiennyt, miten monia hyviä päiviä esimerkiksi pandemian aikana on ollut. 

Ajattelen myös vanhaa koiraa. Sille jokainen ero on niin sydäntäriipivä, että tuntuu vaikealta tuottaa sille pettymys. Olen koiraan paljon kiintyneempi nyt kuin silloin kun se oli nuorempi ja itsellisempi.    

Sitten kun ukkonen loppuu, ihmettelen epäilemättä hiljaisuutta.