masthävkasvihuone

Oi, miten paljon keltaista hyrinäiloa, naurun heteitä ja lierihatturiemua onkaan kevään päivissä. Ei ehdi syömään lounasta, opetus alkaa viideltä zoomissa, syö päivän kolmannen aamiaisen ja sillä mennään. Ja koska on niin innoissaan kaikesta, pitää tuntia vähän liian pitkään ja senkin jälkeen unohtuu haaveilemaan kevätasioista ennen kuin hätkähtää siihen, että kohtahan on yö, jospa söisi edes päivällisen neljännen aamiaisen sijaan?

Ja iltaisin, ruoan laskeuduttua, parahduskeskusteluita: Eiii, olen tullut hulluksi, miksi mulla on kaksikymmentä tomaatintaimea muttei kasvihuonetta, tarvitsen niille kasvihuoneen, raukkaparoille, ja Vompsu yrittää sanoa, että hanki kasvihuone, onhan täällä pihaa, ja purnaan vastaan, että en halua hajoilevaa muovitelttaa eikä me tänne voida laittaa muunlaista, ja palstallekaan ei saa laittaa yli metrin korkuista muovin kannaketta, yhyy, haluan muuttaa maalle ja tasan kolmesta syystä: 1) vieläkin vähemmän ihmisiä, 2) vieläkin vähemmän liikenteen ääniä, 3) pääsyy, KASVIHUONE TOMAATEILLE.

Kun me muutamme pois Helsingistä, syy on se, ettei palstalle saa laittaa kasvihuonetta. Voi sanoa puisto-osaston sääntönikkareille, että miettikääpäs tätä, me muutetaan ihan teidän tyhmien pyllyhoususääntöjen takia. Harmittaako nyt, mitä? 

Alan vähitellen kypsyä jopa sille ajatukselle, että voisimme hankkia romuauton kulkemiseen, jos muuten löytyisi hyvä kasvihuoneen paikka. Koska kasvihuone kaupungissa on mahdoton tällä varallisuustasolla. Ja elämä ilman kasvihuonetta - - olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä siitä, että vaalin noita pikkuystäviä, jotka sitten tyrkkään Suomen kesän armoille. 

Stefano Mancuso on mielestäni varsin oikeassa siinä, että kasvit ovat ovelia ongelmanratkaisijoita ja jallittavat meitä elikoita mennen tullen täyttämään toiveitaan. Ainakin minä poimin helposti tämän PAKKO SAADA KASVIHUONE -signaalin. Ja haluan järjestää elämäni sen tahdittamana tuosta noin vain neljänkymmenenkuuden (joskin vastentahtoisen) kaupunkilaisvuoden jälkeen.

Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Hyvä elämä - pientä, haurasta, näkymätöntä

Minulla on ollut elämäni aikana muutama lapsiystävä. (Mukaanlukien ajan, jolloin olin itsekin lapsi.) Nyt on yksi lapsiystävä. Ja miten oudon hienoja asioita hän tekeekään koulussa: sieltä oli läksynä haastatella jotakuta, millainen tämän mielestä on hyvä elämä, ja mikä tekee tämän haastateltavan elämästä hyvän. Vastaukseni ei ole mielenkiintoinen, kysymys on. Enkä usko olevani väärässä, kun ajattelen, että jokaisen aikuisen olisi ihan viisasta kysellä tätä itseltään säännöllisin väliajoin. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että osaa suuntia sinnepäin, missä kokee elämän hyvyyden lymyävän.

Ehkä meilläkin koulussa oli aikanaan tuommoisia tehtäviä? En yhtään muista, että olisi ollut, mutta sehän ei mitään todista. Sitä paitsi olen taatusti niin koulukielteinen, että vaikka olisi ollut, ei tajuntani sitä ehkä edes sallisi muistaa. Muistan koulusta lähinnä sen pakkososiaalisuuden, johon en ikinä tottunut. Ja aivan järkyttävän normatiivisuuden ja normaaliuspaineen, joihin niihinkään en osannut yhtään oloutua.

Spontaani ystävyys on kummallista! Ja kovin harvinaista. Mutta silloin kun siihen harvakseltaan osuu, se on hyvin kokonaisvaltaista: semmoinen ujo ihailu sivumpaa, taju toisen kokonaishahmosta ja sen eheydestä, halu olla millään tavalla puuttumatta, kyky katsoa vaikka mitä asioita läpi sormien koska sehän on ystävä. Ja vaikka välissä olisi vuosikymmeniä, se ei haittaa. Pinnalta vuorovaikutus saattaa toki näyttää ihan toiselta - olla esimerkiksi naurunräkätystä tms tai liki kommunikaation puutetta - mutta väittäisin, että siellä alla on kuitenkin semmoinen hyvin ujo, melkein säikky ihailu, ja halu olla puuttumatta. Tämä on kovin kummallista huomata, kun tajuan kuitenkin vuosien aikana koettaneeni matkia ties ketä tapaamiani ihmisiä ja sen myötä koettaneeni olla ponteva, reipas, uskalias, puuttua, rakentaa yhdessä, muodostaa mielipiteitä ja puolustaa niitä ja sen sellaista; kaikkea tuommoista mitä tässä kulttuurissa arvostetaan ihan hirveän paljon, ja jota itsekin arvostan toisissa, mutta - se en vain ole minä. On tarvittu koronavuosi sen tajuamiseen, että ei, tuo en ole minä, ei lainkaan. Että pohjimmiltani olen edelleen pieni ujo tyttö ja menen pahasti vikaan aina jos koetan olla jotain ihan muuta, koska siinä ihan-muussa olen niin vieraalla maaperällä, etten oikeastaan ole läsnä tilanteessa. Ja että onnellisimmillani tosiaan olen, kun sallin itselleni riittävästi näkymättömyyttä ja etäisyyttä, haurautta ja pienuutta.

En vastannut lapsiystävälle näkymättömyyteen tai haurauteen viitaten, eiväthän ne ole lasten teemoja, ne ymmärretään vasta vanhempina. Mutta toivon, että osasin vastata kysymyksiin sillä tavalla, että ne sallivat monenlaisia tapoja ja luontumuksia olla ja elää.