Vielä yksi teksti animismista

Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.

Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.

Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja  niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.

On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)

Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin -  ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)

Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan? 

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Naurettavuudesta

Luen muutamankin ystävän suosituksesta Michael Pollanin kirjaa How to change your mind. The new science of psychedelics. Aiemmin aihe ei ole kiinnostanut minua ihmeemmin - päihteillä on tyypillisesti mieleeni tylsyttävä ja melankolisoiva tai vahvasti ylivirittävä mutta kuvastoltaan täysin putkinäköinen vaikutus, joten miksi ihmeessä olisin ollut niistä kiinnostunut? Luin teininä kirjan Ruohoa lunta, joka oli osin hyvinkin innostava, mutta sitten tajusin, että saan seksiä vaikken käyttäisikään huumeita. (Se sisäisestä motivaatiosta ja kiinnostuksen monomaniasta tuossa vaiheessa elämää - nyt olen hieman pöllämystynyt lukiessani, että tyttö kirjassa on katunut promiskuiteettiaan jne.; teininä taisin sivuuttaa sellaisen kohdan kokonaan ja olin vain solmussa siitä, että tyttö sai seksiä ja minä en sitten millään. Voi fasaaniutta.) Kiinnostukseni on kuitenkin alkanut viritä, koska hyvä ystäväni kokeili sieniä ja onnistui niillä kääntämään maailmansa ylösalaisin tavalla, joka ainakin läheisen silmiin näyttää hyvin hedelmälliseltä ja avartavalta.

Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.

Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.

Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?

Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)

Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?

Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)

Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.

Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:

 Harrastan jonkun verran sellaista, että istun kannonnokassa metsässä tosi pitkiä aikoja ja se on jollain tavalla liikuttavaa, mikä on aika hassua kyllä. Kuitenkin suhtaudun aika moniin asioihin rationaalisesti. Luonto mulla menee tässä mielessä vähän samaan kategoriaan kuin taide monesti. Siihen on sentimentaalinen tai ainakin elämyksellinen suhde. 

Jotenkin kommentti sai minut hyvin surulliseksi, vaikka onkin paljon loivempi kuin Pollanin naurettavuus. Jotain samaa näissä silti tuntuu olevan. Tuntuu vain niin omituiselta, luulen, että joku pitää  hassuna (tai naurettavana) sitä liikutuksen voimaa, jonka itse taas kokee omassa elämässään voimakkaimmaksi; jos itse pidän jotain liikuttavana ja hassuna, niin räpiköintiä kohti rationaalisuutta tai etenkin itseni rationalaisena esittämistä (mihin syyllistyn tietysti tuon tuosta, kuinka raivostuttavaa). Yritän sitä, koska pidän sitä jossain määrin välttämättömänä suuntana, mutta se on tosiaan aika surkeaa räpiköintiä. Ja ajatus, jonka mukaan rationalisoinnin ulottumattomiin jäävä (yksi mystisen kokemuksen ehdoista: ei rationalisoidu ja sanallistuukin huonosti) olisi jotenkin sentimentaalista, tuntuu aika hurjalta. Huomaan, että oma kuvittelukykyni yksinkertaisesti loppuu tässä kohdin. Sentimentaalinen? Pikemminkin kuin maanvyöry tai tsunami: jotain niin suurta, että tajunta pyörtää kannoillaan, pinkoo pakoon tai koko keho sätkii säilyäkseen tapahtumisen voimissa samalla tavalla suuntautuneena (siinä kuitenkaan onnistumatta - tai ehkä jotkut onnistuvat?).

Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.

Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.

Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa. 

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Mistä iloitsin lapsena

Iloitsin lapsena asioista, jotka osasin ja sain tehdä itse, laadusta viis. Iloitsin sadepäivistä, jolloin lausuin lempirunoani, pyöritin sateenvarjoa ja marssin saappaineni lammikoiden läpi. Iloitsin auringosta, jonka lämpö kutittaa kasvoja ja tartuttaa niihin kellervän. Iloitsin muurahaispesistä, joille saattoi viedä arbuusin kuoret. Iloitsin isoäidistä, joka osasi vetää nenän kautta ilmaa sisään niin pontevasti, että sieraimet jäivät säppiin, ja koskettaa kielellään nenänpäätä. Iloitsin ystävästäni, jonka kanssa en olisi saanut olla ystävä, koska meillä oli virallisesti eri äidinkieli ja ei ollut kuul hengata hurrien kanssa mutta mitä kellekään kuului, mitä tein koulun ulkopuolella. Iloitsin kaikista nelijalkaisista olennoista - tunnistin niissä laumani enemmän kuin kaksijalkaisissa.

Iloitsin lapsena esiintymisestä. Iloitsin korkokengistä ja rintaliiveistä, jotka oli tungettu täyteen sukkiksia. Iloitsin naismaneerien parodioinnista, strippaamisesta ja keikuttelemisesta. Iloitsin Benny Goodmanin musiikista ja siitä, miten muutuin sen tahdissa poniksi nelinkontin kiinalaisen villamaton päällä ja nelistin nyrkkikavioin ja polvikavioin olohuoneen sirkuksessa tehden uskaliaita temppuja. Iloitsin iltapäivistä harrastusten jälkeen ja harrastuksesta silloin kun se tarkoitti kirkon iltapäiväkerhon kengurupalloa tai myöhrmmin ratsastusta. Iloitsin kirkon iltapäiväkerhon ystävästä, joka ei ollut ystäväni koulussa mutta kerhossa oli, sinne saakka, että hän alkoi heitellä luokassa saksia ja puri opettajaa ja vahtimestaria ja joutui huhujen mukaan hullujenhuoneelle. (Olen löytänyt hänet naamastosta eli ainakaan häntä ei tapettu sen takia mutta ei nyt mennä pelkoihin.)

Lapsena iloitsin siitä, että luokissa oli ikkunat ja ikkunoiden takana jalavia. Iloitsin koulunpihan kurtturuusuista ja orapihlajista, mustarastaista ja varpusista. Iloitsin siitä, etteivät ne koskaan torjuneet minua vaan sain tulla niiden luokse ja puhua niille ja ihmetellä ja rakastaa niitä. Iloitsin pilvistä ja siitä, miten kirkon pihalla selällään maaten näytti aivan siltä kuin kirkontorni kaatuisi päälle, kun pilvet liukuivat toiseen suuntaan. Iloitsin siitä, miten tornin kaatumisen illuusiolta saattoi kerta toisensa jälkeen pelastua paeten hurjasti huutaen talojen välistä metsäisille kallioille. Iloitsin lumesta koska siitä saattoi muovata hevosia ja lehmiä. Iloitsin lumen sulamisesta koska joka puolella oli pieniä puroja, joita saattoi auttaa pulppuilemaan kohti kesää kiivaammin ja kiivaammin.

Lapsena iloitsin äidin ja isän viisaudesta: Kuinka paljon he tunnistivatkaan tähtikuvioita ja kasveja. Pidin sopivana ja hyvänä, että he olivat molemmat harrastaneet tähtiä enkä vaivautunut koskaan opettelemaan tähtikuvioita itse - olihan minulla heidät, saatoin aina kysyä. Iloitsin siitä, miten helposti kasvitieteen latina tarttui päähäni ja miten paljon luonnossa oli syötäviä kasveja. Iloitsin siitä, että saatoin syödä isomaksaruohon lehtiä muiden kiljuessa että kuolisin, että ne ovat myrkyllisiä, eihän niitä myydä kaupassa. Iloitsin omenalajikkeista ja hämmästyin tajutessani monien syövän vain geneerisiä omenoita, ei red delejä tai granny smitheja. Iloitsin siemenistä, joita löytyi monien hedelmien sisältä, ja halusin pelastaa jokaisen siemenen elinvoiman ja kasvattaa valtavan lehdollisen hedelmäpuita. Yksikään siemen ei menisi hukkaan! Kun vain olisi maata, mutta ei ollut - mutta en antanut sen häiritä iloani.

Iloitsin lapsena parvekkeen kasveista, joissa oli punkea haju. Väreistä, pörriäisistä, perhosista. Iloitsin siitä, miten sain olla valitsemassa kasveja ja verhoja ja sohvia, koska minulla oli hyvä maku ja vanhemmat pysähtyivät hämmästelemään, miten onnistuneita valinnat olivat - he eivät olisi osanneet ajatella niitä. Iloitsin tarpeellisuudestani vanhemmille: ymmärsin, että heidän elämänsä olisi ollut paljon huonompaa ja mauttomamapaa ilman näkemyksiäni. Iloitsin isän valokuvaharrastuksesta ja pimiökamppeista ja pidin jotenkin hienona, että hän osasi puhua valokuvista teknisin termein. Iloitsin siitä, että saatoin ehdottaa valokuvien aiheita ja joskus isä suostui. Iloitsin niistä kuvista erityisen paljon: kimalainen nauhuksen kukalla, minä keikkumassa runopuussa. Iloitsin runopuusta, joka sijaitsi kallioisellla kohdalla meren rannassa ja josta minulla oli teoria, että kun istun siinä riittävän kauan, runot tulevat luokseni, kaikki ne sanat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Iloitsin muutenkin puista, etenkin käyristä ja monilatvaisista puista, joissa aistin sukulaissieluisuutta. Iloitsin siitä, miten vanhempani eivät käyttäneet alkoholia ja tiesivät muita paremmin, ettei ihmisen ole välttämätöntä tappaa toisia eläimiä pysyäkseen terveenä. Iloitsin pirtelöistä joista myöhemmin tuli smoothieita - olen kasvanut etupäässä raasteilla ja pirtelöillä. Maallisten vanhempieni lisäksi iloitsin siitä, että olin Äiti Maan ja Taivaan Isän lapsi - alkujaan olin varma siitä, että olin uusi vapahtaja, mutta keksin uusia ilonaiheita jouduttuani kouluiässä välirikkoon Jumalan kanssa.

Iloitsin lapsena lehtikuusista, joista ei ottanut selvää, olivatko ne havu- vai lehtipuita. Iloitsin niiden pyhyydestä, pyhästä pienestä metsiköstä koulumatkan varrella keskellä puistoa, niin kovasti, että monena aamuna halattuani puut läpi tanssin niiden kanssa, välillä vein puille lahjojakin, ja sain vähän oudon maineen sen takia, koska toiset eivät aina tajunneet, että puut olivat eläviä ja pyhiä ja osasivat vuorovaikuttaa kanssani paremmin kuin moni ihminen.

Lapsena iloitsin kirjoista, jotka opin aika nopeasti ulkoa ja joiden kohtauksia halusin näytellä loputtomiin. Iloitsin kuvitellessani ystävää, joka osaisi hänkin ulkoa oikeat repliikit, niin ettei minun tarvitsisi näytellä jokaista eläintä, mutta koska näytellessäni muutuin eläimiksi ja lakkasin olemasta lapsi, ei oikeastaan kauheasti haitannut vaikkei sellaista ystävälihaa ollutkaan. Iloitsin eläimistäni, erityisesti kengurusta ja sen poikasesta, jotka isä oli hakenut minulle kuin satujen sankarit ollessani valtavan sairas. Paranin varmasti juuri sen takia, että hän löysi minulle kengurun poikasineen. Nalle Puhia oli ollut hankalaa esittää ilman niitä. Iloitsin siitä, miten taitavaksi tulin järjestämään eläimet sänkyyni niin, että jokainen mahtui sinne unipuulle käydessä - totisesti, asuin melkoisessa Nooan arkissa!

Lapsena iloitsin isän vanhoista poikakirjoista ja scifikirjoista ja siitä, että osasin lukea niin sujuvasti ettei minun tarvinnut olla kenestäkään toisesta riippuvainen lukemisen suhteen. Ja kuinka iloitsinkaan kirjastosta! Koulurakennus oli minulle jo valmiiksi tuttu koska kirjasto sijaitsi sen sivusiivessä ja kävin siellä säännöllisesti vaihtamassa maksimikirjamäärän (10 kirjaa) uuteen heti vanhat luettuani. Iloitsin siitä, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, luinko lasten vai aikuisten kirjoja. Aikuisten kirjojen kohdalla iloitsin usein siitä, että kirja loppui, koska monesti kirjat olivat täynnä asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta en kauheasti antanut sen haitata vaan juntata menin eteenpäin. Jotenkin kirjan keskeyttämisen ajatus ei olisi tullut mieleenkään. Iloitsin siitä, miten täsmällisesti suoritin vanhempien kirjahyllyä läpi siivuuttamatta eläintieteellisiä tutkimuksia, Desmond Morrisia, Kama Sutraa tai von Dänikenin ufoteorioita. Koulussa iloitsin siitä, että opettajan kertoessa jostain asiasta tiesin paremmin - esimerkiksi että pyramidit olivat ufojen tekosia. Iloitsin myös siitä, miten nopeasti opin, ettei tietyistä asioista kannattanut kysyä opettajalta, jota kysymykseni hermostuttivat silminnähden. Oli mukavampaa pysytellä vaikeuksien ulkopuolella eikä tehtäväni ollut sivistää opettajaa. Iloitsin siitä, että saatoin toistaa mielessäni: niinhän sinä luulet, silloin kun opettaja esitti jotain aivan omituista ja kerettiläistä kuten että lehmänmaito olisi ihmiselle terveellistä ja juoma ruoan sijaan.

Lapsena iloitsin poppelinlumesta ja viherlevästä ja rakkolevästä ja suunnittelin rikastuvani keksimällä kahdelle ensimmäiselle menetelmän, miten näistä ihanan pehmeistä kasvikuiduista saataisiin valmistettua kangasta. Kun meistä tulisi rikkaita, muuttaisimme Italiaan eikä vanhempien tarvitsisi enää käydä töissä. Iloitsin siitä, että kotonamme syötiin terveellisesti - ei valkoisia vehnäjauhoja, kastikkeita, voita ja sokeria vaan kasviöljyjä, täysjyvätuotteita ja paljon tuoreita vihanneksia, mahdollisuuksien mukaan biodynaamisina, ja höyrytettyjä vihanneksia. Ja siitä, että vanhemmat tiesivät, ettei ruoan kanssa saanut juoda, vaikka koulussa pakotettiinkin aina juomaan juuri ruoalla. Vanhemmat muistuttivat minua siitä, millainen etu oli saada täysipainoista ravintoa, siitä kannatti olla kiitollinen, ja totisesti olinkin. Iloitsin myös vitamiinipillereistä ja adaptogeeneistä, joita söin päivittäin - ginsengiä ainakin koko kouluajan. Tiesin, että minua rakastettiin ja arvostettiin ja kehoni oli temppeli. Iloitsin myös siitä, miten istuimme kiinalaisella villamatolla tehden aamulla joogaa ennen äidin töitä. Äidin guru taisi olla Marilyn Monroe ja sehän oli vain sopivaa: isä valitti, miten harva nainen onnistui kävelemään ja olemaan kuten Marilyn, mutta äiti sentään osasi sen. Olin iloinen siitä, että isällä oli äiti ja minulla äiti, joka piti itsestään huolta eikä antanut turvotuksen kerääntyä. Olin iloinen siitä, että tiesin, miten vaarallista sokeri ja turvotus olivat. Lehmänmaito. Liha. Voi. Valkoinen vehnä. Lisäravinteeton ruokavalio. Kahviloissa istuminen ja kahvi - olin iloinen siitä, että minulle kerrottiin kahvin olevan myrkky ja että äiti silti joi sitä useita kuppeja päivässä: äiti oli hyvä prosessoimaan myrkkyä eikä enimmäkseen näyttänyt lainkaan kuolevan siihen.

Lapsena iloitsin kouluaineista ja niistä sirpaleista, joita saimme tiedosta, vaikka en koskaan oikein oppinut ymmärtämään, miksi kysyä ei saanut, ja miksi välitunnilla ei saanut jäädä lukemaan kirjoja vaikka koulun väitettiin olevan oppimista varten. Iloitsin siitä, että koulupäivät päättyivät ja että pääsin harrastuksiin, jossa kukaan ei lällättänyt päin naamaa. Iloitsin vaaleanvihreästä balettipuvusta, jossa oli tönkeä tutu. Iloitsin balettitunnilla poikki lattian liikkeistä, jotka eivät sattuneet ja poltelleet vaan joissa sai loikkia vasikkamaisesti ja hymyillä tuhatpäiselle yleisölle ruusujen sataessa jalkoihin ja pölyn leijuessa valonheittimien ympyröissä. Jossain vaiheessa tuli noottia: vaaleanvihreä puku ei käynyt, puvun piti olla valkoinen ja ilman tylliä. Iloitsin balettitossujen nauhoista, niihin ei sentään kajottu. Ja iloitsin musiikista tunnilla vaikka sen tahtiin ei saanutkaan karehtia koska opettaja jäkätti ja piti jäpittää kättä ilmassa niin kauan että lopulta halusi itkeä kivusta. Iloitsin siitä, että sain purtua huulta ja pidettyä itkun sisällä.

Lapsena iloitsin siitä, miten helposti äidin sai iloiseksi suostumalla pukeutumaan mekkoon ja sieviin letteihin - harvoin, mutta silti. Kesällä kuului olla aurinkohattu jonka lierin läpi putosi pilkkuja nenälle - vaikka kuinka katsoi niitä silmät killissä, niistä ei tullut kaipaamiani pisamia. Myöhemmin iloitsin siitä, miten kieltäydyin leteistä ja mekoista ja aurinkohatusta ja pyysin kampaajaa leikkaamaan poikatukan ja sain ihan itse päättää, että halusin niin. Iloitsin poikatukasta ja sen tunnusta päässä sinne saakka että koulussa jotkut opettajat luulivat minua pojaksi ja luulivat, että koetan petkuttaa, kun sanoin olevani tyttö. Oikeasti olin poni mutta olin jo oppinut, että aikuiset eivät iloinneet, jos heille kertoi sen. Kasvatin vähin äänin sen verran pitkän harjan, ettei minua enää tungettu ryhmätöissä poikien ryhmään.

Lapsena iloitsin aamuista, aamujen ihanasta valosta ja siitä, miten maailma oli vielä sees. Joskus menin hyppimään vanhempien sänkyyn. Usein he olisivat kai halunneet vielä nukkua, mutta olin niin täynnä iloa, ettei se pysynyt sisälläni. Joskus he lähtivät kanssani ulos, joskus jopa kauemmas ihka oikeaan aarnimetsään, jos oikein kovasti kinusin. Metsään matkattiin autolla. Metsässä iloitsin naavasta, polkuvalosta, sammalista, jäkälistä ja pihkan mausta suussa.

Lapsena iloitsin siitä, miten hetket venyttyivät. Makasin kalliolla rannassa ja sulin osaksi maailmaa tai juoksin hiekkaista tietä - kun ponnistaa juuri tietyllä tavalla, voi ilmassa viipyillä tovin kauemmin kuin uskoisi, ja se on melkein kuin osaisi lentää. Iloitsin tuosta lakipisteestä, syöksystä läpi iltapäivien. Iloitsin tavallaan siitäkin, että kun koetin puhua kokemuksistani ystäville, he eivät saaneet kiinni, mitä tarkoitin, ja kuvittelivat minun pelleilevän - se tarkoitti, että kokemukset olivat jotain aivan omaa ja erityistä. Iloitsin rannan simpukankuorista ja ajopuunkappaleista ja mädäntyneen levän hajusta, ulapasta. Syksyllä kun ruovikko oli muuttunut kullankeltaiseksi, juoksin mutapolkua sen halki ja ruo'ot vihmoivat kasvoja, käsiä, jalkoja ja täytyin kuplivasta kultaisesta ilosta varmana siitä, että elämääni oli katattu jotain aivan erityistä, kuten juuri se hetki siinä. Iloitsin tuntoaististani ja vahvoista jaloistani ja karaisin ihoani kulkemalla milloin pienissä sortseissa nokkosten läpi, milloin kahlaamalla mereen huhtikuussa kylmän pureksiessa ja haluten huutaa kivusta.

Lapsena iloitsin siitä, miten pystyin painamaan mieleeni tärkeät kohdat: sisiliskon kivellä - kädet ponin harjantyvessä voikukkaisella niityllä, vain riimu naruineen, ei kiirettä mihinkään - ihmeellisen soikean gneissikiven tunnun kämmenellä - hetken ennen esiintymislavalle astumista, kun rintakehä kihisi odotusta - sen miten maailman pyörimäliikkeen saattoi aistia kun makasi tarpeeksi kauan hiljaa selällään ja hukkasi suunnat ja kehon rajat syyskesän päivään - koiran nauravat silmät sen tajutessa että halusin sen loikkaavan esteen yli kanssani - hauraan posliinihyasintikon jonkun pienen mökin pihalla keskellä ulkoilualuetta - sairaan siilin joka kuoli pelastusyrityksistämme huolimatta - mummun mökiltä löytämämme myrkkyyn kuolleen hiiren juuri hiirenkorvien aikaan, miten kaivoimme haudan ja teippasimme pahvista arkun ja lauloimme karjalan kunnaita aikuisten kieltäytyessä ymmärtämästä, että kyseessä oli pyhä toimitus - isoäidin talon ihmeellisen alakerran numeroituine naulakoineen sillä hetkellä kun isoäiti kertoi, että hän tietää, mihin minulla on kutsumus mutta että minun pitää löytää se itse jotta siitä tulee oikeasti omani.

Iloitsin lapsena siitä, että isoäitini osasi nikkaroida lipastoja ja vaellussauvoja, että hän istutti kehäkukkansa ja oopiumunikkonsa traktorinrenkaisiin - se tuntui nerokkuuden huipentumalta -, että hänen käsialansa oli sillä tavalla koukeroista kuin Venäjältä tulleiden käsialat usein ovat. Että meillä oli yhteinen salaisuus isoäidin todellisesta kodista ja siitä ei saanut kertoa. Joskus se tuntui synkeältäkin mutta enimmäkseen tunsin iloa siitä, että minulla oli iso salaisuus ja osasin pitää sen. Iloitsimme yhdessä jokaisesta vuodesta, jonka hän eili. Hänen olisi pitänyt kuolla jo ennen kuin synnyin mutta hän eli kauas yli lapsuuteni, joten ehdimme jakaa monta juttua. Iloitsin siitäkin, että joku päivä Jumala päästäisi hänet tuskista ja että kuolema olisi hyvä ja odotettu, ei mikään pelätty kalman kouraisu. Iloitsin sinne kylään mennessäni siitä, miten sain heittää kaupunkivaatteet pois matkakassin pohjalle ja kävimme ostamassa lähetyskirpputorilta vaatteet, jotka saivat kerrankin rapaantua mielin määrin. Iloitsin talosta metsän keskellä, pääskysistä, kasvimaasta ja sen kitkemisestä, villivihannesten ja luonnonparannuksen opettelemisesta, siitä miten kumihanskoihin saattoi leikata saksilla pienet reiät ja pingottaa ne rännien päihin niin että sateella saattoi kuvitella lypsävänsä ihka oikeaa lehmää. Iloitsin siitäkin, että isoäiti ja ukki veivät minut tapaamaan lehmiä. Lehmät tuoksuivat älyttömän hyviltä ja antoivat paijata. Rakastuin ja aloin houria vanhemmille, että halusin muuttaa maalle, eivätkö he voisi ryhtyä viljelijöiksi. Juuri kun he olivat päässeet pikkukaupunkeja ja niiden ahdasmielisyyttä pakoon isompaan kaupunkiin!

Iloitsin lapsena sienistä ja sienestämisen ajatuksesta ja puoliksi pakotin vanhemmat sieniretkelle metsään kanssani monet kerrat vaikka ajatuskin sienen syömisestä oli liikaa sekä isälle että minulle. Äiti söi osan sienistä ja heitti osan roskiin. Mutta olivat ne komeita sieniä ja mikä ilo olikaan kantaa niitä korissa.

Iloitsin lapsena pitkästä heinikosta kotimme lähellä, kotkavuoren juurella. Siellä oli mahtavaa kontata eestaas leikkien kissaa - kissa ei nähnyt kuin heinää heinää heinää. Iloitsin niistä päivistä, kun kissaleikissä en osunut koirankakkaan, josta vaatteissa tuli aina sanomista, etenkin jos oli tullut kontattua koulu- tai juhlavaatteissa, kuten tuppasi käymään tuon tuosta. Iloitsin huoneeseeni vetäytymisestä ja kirjan avaamisesta vanhempien tehdessä aikuisten juttuja kuten kirjanpitoa tai televisiota. Lukulampun valossa, isoäidin tekemän tilkkupeitteen alla kasvoin valaaksi, lohikäärmeeksi, tanssivaksi auringoksi, puiseksi käeksi joka keväällä muuttuu oikeaksi linnuksi. Niin, ja iloitsin käkikellosta, joka oli isoäidillä ja ukilla, sitä piti laittaa kukkumaan jatkuvasti, ja joka kerran sinne mennessä tarkistin, olisiko käki ehkä päässyt karkuun kellosta, mutta ei ollut, ja minua kiukutti, etten tiennyt loitsua, jolla vapauttaisin puisen linnun kellottamisesta. Miksei se saanut olla kuten pääskyset?

Iloitsin lapsena siitä, että elin elämänvaihetta, jossa kaikki ympärilläni olisivat halunneet olla. Olla lapsi, siinäpä vasta jotakin! Sain leikkiä ja kysellä, juoksennella ja levätä, nauraa ja itkeä. Sain hautoa itsemurhaa näkemättä siinä mitään outoa tai huolestuttavaa - kunhan piti suunsa kiinni, kukaan ei arvannut mitään! Ja sain suuttua ja olla jalo villi ja sitä ihailtiin. He luulivat ihailevansa salaa mutta kyllä minä huomasin jollain tasolla, että vanhempani suhtautuivat eri tavalla kuin monen muun vanhemmat. Muita koetettiin valmentaa aikuisuuteen ja hyvätapaisuuteen, minua ei. Kävimme kyllä pitkiä keskusteluita ja neuvotteluita siitä, miten asiat olisi hyvä tehdä, mutta neuvotteluissa olin vertainen, jonka sanoila oli paino, ja opin säätelemään itseäni ja asettamaan oman ihanteeni sen sijaan että olisin antanut jollekin toiselle vallan tehdä niin. Iloitsin tästä montessorilaisuudesta ja säälin ystävää, joka mokattuaan sai aina selkäsaunan eikä koskaan keskustelua, jossa olisi saanut miettiä, minkä tekee ensi kerralla eri tavalla ja miksi.

Iloitsin lapsena tuoksuista, joita hiipi sisään kesän ikkunoista, yleisen saunan savun tuoksusta, apilikosta. Iloitsin kahisevista lehdistä ja kuusta kylmän taivaan keskellä. Jääriitteestä meren kivien ryntäillä. Sa no jen ryt mis tä. Lauluista, jotka karauttivat punan kasvoille ja kaulalle ja tuntui, että pyörtyy nautinnosta, ihan vain koska melodia ja sanat huikaisevat koko olemisen, ja joskus oli pakko vähän itkeäkin, mutta koulussa oppii aika pian, ettei se ole muista ilahduttava asia, että liikuttuu tuolla tavalla. Iloitsin juhlista ja arjesta, molempien logiikasta, äidin suvun kokoontumisista, jossa lohikäärmenaiset syöksivät tulta ja miehenpuolikkaiden kokoelma hyöri pitkin nurkkia outoine raameineen - ukki yritti vaikuttaa joltain muulta mutta alkoholisti ei muutu vähemmän sairaaksi sen takia että onnistuu hakkaamaan jonkun henkihieveriin ja sairaalaan. Ja iloitsin siitä, miten nöyräksi ja pieneksi sain ukin huudettuani tälle suoraan ja raivosta valkeana, että otan lapsenlapsuuteni pois, jos hän vielä kerrankin juo alkoholia nähteni. Se oli vihaista, kuohuvaa iloa enkä ole väärinkäyttänyt iloa sillä tavalla sen jälkeen. Mutta lapsena iloitsin tuosta voimasta, joka puhaltui lävitseni ja sai muiden pelkäämän vanhan miehen tottelemaan minua niin ettei kenenkään tarvinnut pelätä ukkia jos satuin olemaan paikalla. (Ja sen jälkeen satuin olemaan siellä aika usein.) Sellaista on olla ensimmäisen ensimmäinen - olin siitä iloinen ja ylpeä, kasvoin siihen iloon, muut serkukset saivat olla eri tavalla lapsia.

Lapsena iloitsin siitä, miten helppoa oli laskea kassan kolikot ja kirjoittaa summa vihkoon. Miten helppoa oli auttaa äitiä inventaariossa ja kirjanpidossa, miten helppoa oli ostaa rakkautta tekemällä asioita, jotka jostain syystä luonnistuivat minulta helpommin kuin aikuisilta. Iloitsin matematiikasta, näin siitä unia ja tunsin sen ympärilläni ja sisälläni niin voimallisena, etten osannut selittää sitä oikein kenellekään. Musiikkina. Ja iloitsin ajatuksesta, että olin osa pitkää ketjua ja kiertokulkua, suurta tanssia, vettä ja maata ja mineraaleja, tähtiä ja lauluja. Että useimmat sävelmät jäivät soimaan sisälleni ja muuttuivat muodoiksi ja tunnuiksi ja räväyttivät olemiseen aukkoja, joiden läpi saatoin tunnustella tieni kohti uudenlaisia kysymyksiä. Tuntui kuin jokainen sävelmä, runo ja taulu olisi tehty siksi, että saisin käydä sen ääreen - rukoilin iltarukouksessani kiitollisena siunausta vanhojen mestarien sieluille. Ufficin galleriassa taulusta tuijotti kasvoja satojen vuosien takaa. Ilahduin niiden ilmeikkyydestä: ihan varmasti hekin ilahtuivat minusta.

Lapsena iloitsin vanhempien lomaviikoista kesällä, koska silloin ehdimme kaikki kerrankin olla yhdessä ja otimme valokuvia, joissa näytimme onnellisilta ja hymyileviltä. Iloitsin siitä, miten kaunis äiti oli ja miten taitava isä. Iloitsin heidän valppaudestaan ja yllättävästä vapautuneisuudestaan nyt kun työ ei tehnyt heistä kalpeita ja väsyneitä. Rahahuolet katosivat niin että menimme Italiaan yhdeksi tai kahdeksi viikoksi ja matkasimme paikallisjunalla katsomaan vaikka mitä juttuja - emme vain maanneet rannalla tai pyörineet muiden suomalaisten kanssa. Iloitsin pienistä vuoristokaupungeista, pyhäinjäännöksistä ja siitä, miten lähellä taivas ja Jumala olivat Italiaa. Iloitsin myös siitä, miten vanhempani veivät minut oopperajuhlille vanhaan amfiteatteriin ja erilaisiin klassisen musiikin tapahtumiin. Heitä ei ollut lapsena viety sellaisiin ja ymmärsin heidän yrittävän antaa minulle jotain erityistä. Iloitsin pastasta, suppleista ja polentasta. Pizzaa en muista koskaan syöneeni Italiassa lapsena - vanhemmistani se ei ollut mikään ruoka. Iloitsin vehnän ja ohran tähkistä, en tiennyt, että vilja kasvaa Suomessakin. Tai ehkä jollain tavalla tiesin - olin nähnyt auton ikkunasta viljapeltoja - mutta Suomessa ei koskaan pysähdytty viljan äärelle eikä se kasvanut villinä kaupungissa tai isoäidin luona kaupungin liepeillä vanhassa esikaupungissa telakan ja tiilitehtaan asuntoineen, ei etenkään unikoihin sekottuneena.

Lapsena iloitsin piirtämisestä ja siitä, miten taitavasti osasin piirtää etenkin eri eläimiä. Hämmennyin siitä, miten toiset eivät hahmottaneet, miltä varvasastujan takajalka näyttää tai millaiset ovat hirven pään mittasuhteet. Iloitsin siitä, että käteni suostuivat toistamaan mittasuhteet, jotka tunsin kehossani todenmukaisiksi. Silloinkin kun tekniikka petti, iloitsin siitä, että mieleni täytti auliisti kaikki aukot ja saatoin tuntea hevosten ravaavan ulos arkilta ja niiden äänten ja tuoksujen täyttävän huoneen.

Lapsena iloitsin sunnuntaista, koska sunnuntaina äiti oli yksin minun. Niin yksinkertaista!

Lapsena iloitsin juolukoista, joista tiesin, etteivät ikätoverini ymmärtäneet niistä mitään ja että iso osa aikuisistakin oli niistä pihalla - oli melkein kuin olisin ollut vertainen, koska tiesin enemmän kuin jotkut ihmiset, jotka teeskentelivät tietävänsä paremmin pelkän ikänsä takia. Iloitsin kanervikoista ja hunajasta vaikka en pitänytkään hunajan mausta - sen väri ja koostumus riitti ihailun aiheeksi, samoin se, että eläimet olivat keränneet sen kukkien nieluista.

Lapsena iloitsin terveydestäni. Rakkain ihmiseni - oikeasti äiti oli rakkain mutta en olisi ikinä myöntänyt sitä kellekään, koska äiti teki niin pitkiä päiviä, että olin ajat päivät sitten todennut hänen rakastavan minua vähemmän kuin kavereiden äidit rakastivat kavereita; tällä tavalla lapset voivat olla väärässä - teki kuolemaa koko ikäni, hyvällä ystävälläni oli nivelreuma ja toinen kaveri sairastui aivosyöpään, joten ymmärsin sen edut, että saatoin rillua metsissä ja rannoilla kivuitta ja käymättä läpi jatkuvia leikkauksia, hoitoja ja sairaalajaksoja. Isällä ja parhaan ystävän siskolla taas oli eläinallergia ja sen vuoksi meillä kummallakaan ei voinut olla eläintä, vaikka se oli hartain toiveemme. Iloitsin siitä, että vielä joskus voisin elää eläinten kanssa, jakaa kotini todellisen perheeni, karvaisten nelijalkaisten, kanssa. Iloitsin ihottumastakin - tajusin, että olisi paljon hankalampaa, jos niveleni syöpyisivät olemattomiin ihoni sijaan. Ihottuma oli kiusallista, mutta nivelreuma kamalaa, ja äiti sanoi, että jokaisen kehossa on heikko kohta. Olin iloinen heikon kohtani kohdentumisesta.

Iloitsin lapsena kapeasta hopeasormuksesta, jonka hukkasin uimarannalle heti toisena päivänä eikä sitä enää löytynyt. Itkun jälkeen iloitsin siitä, että olin antanut järvelle niin kauniin uhrin - harmitti vain vähän, etten antanut uhria merelle, jolle se olisi oikeasti kuulunut. Järvet olivat kuolleita mereen verrattuna. Iloitsin joulusta ja siitä, että vanhemmilla oli jouluna pari vapaapäivää. Sain ostaa kuusen isän kanssa ja valitsin aina monilatvaisen känkkyrän joka ei kelvannut muille - kuinka iloitsinkaan siitä, että sain antaa juuri tuolle kuuselle kodin, pelastaa sen. Iloitsin lahjoista ja jännityksestä, joka sai minut ripuloimaan jo ainakin viikko ennen joulua. Iloitsin myös vapusta, jolloin sain vappukojusta jotain - valitsin muovisen leikkihevosen tai kumisen krokotiilin. Vapun jälkeen kuolleen miehen kanjoniksi kutsumastamme moottoritien ojasta löytyi myös koko joukko ilahduttavia pieniä esineitä, jotka tunnistin miniatyyreiksi kuumailmapallon koreista. Jo melankolisiin vappupalloihin yhdistettyinä niiden avulla saattoi tehdä oikean kuumailmapallon. Ystävä tiesi, että ne olivat skumppapullojen korkinsuojuksia - hänen vanhempansa olivat viinaanmeneviä. Iloitsin siitä, että ystävä tiesi kaikkea mitä minä en, ja päinvastoin, ja että saatoimme jakaa tietomme ilman mitään vihamielisyyksiä.

Iloitsin lapsena tästä ystävästä, jonka kanssa kävimme yhdessä baletissa ja ratsastamassa mutta ennen kaikkea luuttasimme lähimetsissä tarvitsematta sekaantua toisten lasten puuhiin ja nokitteluihin. Me vain väistimme kaiken sellaisen ja teimme, mitä huvitti. Jotenkin meitä huvittivat samat asiat. Soittelimme aivan käsittämättömiä pilapuheluita ja söimme salaa ziljoonamiljoonaa Fanny-vanukasta talomme ullakolla, jossa ihmiset kuivasivat lakanapyykit. Koetimme pyydystää lepakoita ja teimme nuotioita lähiömetsiin.

Iloitsin lapsena ystävän perheen tilistä lähikauppaan. Tilin avulla saatoimme ostaa fannyja ja iso-pateja, kaikkea sellaista, mikä ei vanhemmistani ollut ruokaa. Iloitsin myös näistä salaisista poikkeamista terveellisistä ruokatavoista. Ja iloitsin hänen vanhempiensa sekoillessa jossain koska silloin ystävä sai tulla meille syömään ja nukkumaan ja oli melkein kuin minulla olisi ollut maailman paras sisko.

Iloitsin lapsena kun äiti tuli raskaaksi ja ilmoitti, että saan siskon. Olin jotenkin ymmärtänyt, että lapsia pitäisi olla useampi, melkein kaikissa muissa perheissä oli useampi sisarus eikä tuntunut mukavalta joutua toisten lasten säälin kohteeksi, kun minulla ei ollut siskoa tai veljeä. Kaikki oli kuitenkin aika erilaista kuin olisi voinut kuvitella enkä sitten käytännössä osannut iloita paljon mistään vauvan synnyttyä. Paitsi hevosista ja siitä, miten vapausasteita oli entistä enemmän silloin kun en ollut kotona - kotona olisi pitänyt olla esimerkillinen siskon takia, joten vietin mahdollisimman paljon aikaa toisaalla. Siskon ja minun ikäero - yhdeksän vuotta - oli sen verran iso, ettei meistä tullut ystäviä lapsena.

Iloitsin lapsena siitä, miten kasvoin ja tulin taitavammaksi käymättä silti aikuiseksi tai menettämättä halua leikkiä ja pöljäillä. Iloitsin siitä, miten sain isältä joululahjaksi vihkon, jossa oli kannessa paholaisen kuva, sorkat ja kolmipiikki ja kaikki. Ei mitään hempeilyä, ei! Iloitsin siitä, miten kuulin vanhempien selittävän selän takana, ettemme ystävän kanssa olleet oikein ihmisiäkään vaan puoliksi hevosia, ja luin kaiken kentaureista ja pakenimme yhdessä metsiin ja talleille ystävän vanhempien alkoholisekoilua ja meidän perheen vauvaa. Iloitsin tässä vaiheessa siitä, ettei ketään kiinnostanut tarkistaa, olinko varmasti pureksinut ruokani riittävän monta kertaa ennen nielaisemista - mitä se kellekään kuului. Iloitsin siitä, ettei minun hevosena tarvinnut välittää monista ihmisten asioista. Iloitsin ystävän puolesta, kun kaikissa harrastuksissa hänen vanhemmilleen kerrottin hänen olevan lahjakas ja että tähän kannattaisi panostaa. Mietin, millaista olisi olla lahjakas jossain itselleen tärkeässä ja iloitsin siitä, että ystäväni oli niin ihmeellinen ja kelpasin omasta lahjattomuudestani huolimatta hänen ystäväkseen.

Lapsena iloitsin uuden vuoden äänistä ja vuoristoradasta, Uuno Turhapuro -elokuvista ja jäähedelmäkarkeista Bio Rexin punaisilla plyysi-istuimilla muikistellen. Iloitsin siitä, ettei meistä ystävän kanssa koskaan tulisi jäkättäviä naisia kuten Uunon vaimosta. Me emme vain kasvaisi ihmisaikuisiksi, olin siitä varma. Taivas tekisi poikkeuksen kohdallamme. Miksi muuten olisimme löytäneet aarteita ja nähneet varisten tanssin? Iloitsin tästä salaisesta tiedosta, joka ei ollut suodattunut vanhempiin ja isovanhempiin saakka, koulun opettajista nyt puhumattakaan. He kaikki kuvittelivat meidän kasvavan ja haluavan kasvaa aikuisiksi. Iloitsin siitä, miten väärässä he olivatkaan.

Lapsena iloitsin kuravellistä ja soutamisesta isoäidin luona ja kuvittelin Varkauden kaupungin maaseuduksi koska siellä oli niin paljon tyhjää tilaa ja niin vähän ihmisiä ja ihmiset puhuivat omituisesti. Iloitsin siitä että myös maaseudulla oli kirjasto. Iloitsin omasta varautuneisuudestani ja yksityisyydestäni ja siitä, etten luottanut aikuisten tietoon tai antautunut aikuisten määräiltäväksi siinä missä maalaislapset. Iloitsin siitä, miten kuvissa näytin viekkaalta ketulta muiden hymyillessä avoimemmin kameralle. Iloitsin unista. Iloitsin ajasta, jota ei ollut kalenterimerkitty, sitä oli vähän mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Iloitsin leikkien venymisestä yöhön läksyjen ja harrastusten päälle, ja siitä, että kotona sängyn alla odotti kirja, jota saattoi lukea sinne saakka että nukutti, ja siitä, miten kirjojen tapahtumat siirsivät unta. Iloitsin kaikista jännittävistä mutta enimmäkseen ei-pelottavista asioista joita on aina ollut maailmassa niin paljon että on vaikeaa nukahtaa tai vain olla.

Iloitsin lapsena päivistä, jolloin heräsin terveenä ja kivuttomana, koska silloin ei tarvinnut teeskennellä. Iloitsin siitä, että olin koulun juhlapäivänä valtavan sairas, koska silloin ei tarvinnut istua juhlasalissa polvi-istunnassa tai risti-istunnassa lattialla ahtaasti niin pitkään ettei sitten enää päässytkään omin voimin ylös jalkojen puuduttua ja tultua voimattomiksi. Iloitsin sokerittomista mehuista, joita isoäiti keitti meille. Keittiön verhoista. Seinälleni ripustamastani presidentti Koiviston kuvasta, joka toi huoneeseeni ripauksen juuri oikeanlaista oppinutta arvokkuutta, vaikka vanhempia korpesikin vasemmistolainen presidentti seinällä akvaarion yllä. Iloitsin siitä, miten paljon arvokkaampi makuni oli kuin vanhemmilla - heillä ei ollut makuuhuoneessa akvaariota ja seinillä oli eroottisehkoja hiilipiirroksia alastomista ihmisvartaloista.

Lapsena iloitsin eläimistä kasveista maan tuoksusta ja tunnusta, itseni tahrimisesta milloin mihinkin, kiisseliviiksistä, pilailupuodin silmälaseista, naamiaisasuista arkena, hevosenjaloistani, joka ikisestä pienestä jättömaan lämpäreestä sulamisvesilampineen, sammakoineen, variksineen. Iloitsin siitä, että maailma oli ja minä olin maailmaa. Iloitsin tanssiesityksistä ja ratsastusleireistä ja siitä, että osasin yksin matkustaa lentokoneella toiselle puolen Suomea tuosta noin vain. Että vanhemmat olivat elossa, isoäiti ja ukki elossa, mummu ja mummun juoppo mies elossa, ja mummun juppo mies vielä työkokeilussa tai sen ajan vastaavassa suojatyössä kaupungin puutarhalla, niin että saimme aina keväisin onnenpensaan oksia, joita saattoi laittaa maljakkoon. Totisesti, tästä laajemmasta perheestä kannatti tuntea ylpeyttä ja iloa! Yleinen sauna ja onnenpensaan oksat! Iloitsin kasveistani, joita hoisin pieteetillä, ja akvaariokaloista, etenkin Herra Lehtikalasta, jolla oli aristokraattinen luonne. Iloitsin madoista, joita pelastin sateella. Iloitsin siitä, että jonakin päivänä minäkin saisin tulla matojen ruoaksi koska ihana on sielujen toiviotie, joka tarkoitti sielunvaellusta ja ruumiin luovuttamista madoille ja puille.

Lapsena iloitsin siitä, miten samaan aikaan olin maailmani keskus ja ääri, miten hukuin luontoon ympärilläni, detaljeihin, ajatuksiin, tarinoihin. Miten saatoin samaan aikaan olla ihmiskunnan vapahtaja ja päättää, etten kasva lainkaan ihmiseksi vaan jään enimmäkseen kavioeläimeksi. Haluta ainaisesti asua kotona ja matkata kauas sademetsiin ja kadota siimeksiin: sukeltaa. laskuvarjohypätä, muuttua gaselliksi kaivautuen peiton alle.

Jotkut ilot ovat muuntuneet mutta useimmat iloista pysyneet. Joihinkin iloihin suhtaudun haikeasti niiden singahtaessa tajuntani lävitse: niin, joskus tämä oli viattomampaa, en ymmärtänyt, minkä koneiston osanen tämä on niin monen elämässä. Maailma on ensisijaisesti hyvä ja kaunis, ihmeellinen. En usko, että voisin mitenkään menettää tätä näkymää niinä hetkinä, kun jokin pelko ei kurista minua taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään kauhuun - tai pienentämään itseäni, jotta minut voitaisiin hyväksyä osaksi ihmiskuntaa tai ystävällisesti kohdeltavaa joukkiota, sisäryhmää. Koska pelkoja on niin paljon vähemmän kuin lapsena, ilo on levittyneempää. Tutumpaa.

Jos jotain haluaisin pystyä antamaan ihmisille, niin ilon. 

Mitä pelkäsin lapsena

Seurasin enimmäkseen sivusta keskustelua, mitä ihmiset ovat pelänneet lapsena, ja aihe tuntui jotenkin hyvin kiinnostavalta. Muistin ensiksi ilmeisimmän kerroksen:

Pelkäsin toisia lapsia. Pelkäsin kaikkia miehiä isää lukuunottamatta. Pelkäsin naisia, jotka lirkuttelivat tai lässyttivät, koska heistä tuli mieleen Hannun ja Kertun noita: ole mielin kielin, ja sinulla on ketunhäntä kainalossa. Pelkäsin opettajia, jotka tiesivät mikä on Oikein ja mikä Väärin ja joita vanhemmat ja isovanhemmatkin pelkäsivät - vanhemmille oli iso kriisi, kun väritin kansalaistaidon kirjaan oikeana tapana pestä kädet sen, jossa ei käytetty saippuaa, koska ihotautilääkäri oli kieltänyt minulta saippuan. Opin, että pitää teeskennellä käyttävänsä saippuaa, vaikka lääkäri olikin kieltänyt käyttämästä sitä. Pelkäsin, että paljastun vääränlaiseksi. (Ikään kuin kaikkialle kuroutuva ihottumani, jota kutsuttiin rutoksi, ei olisi sitä jo tehnyt.) Pelkäsin myös lääkäreitä, jotka lupaa kysymättä koskettivat kehoa kylmillä käsillään ja stetoskoopeillaan, väänsivät kipeästä kohdasta ja puhuivat pääni yli vanhemmille ikään kuin en olisi ollut kuulemassa. Pelkäsin talonmiestä, joka poltti tupakkaa ja tiesi jostain, että me olimme ystävän kanssa tuhonneet nurmikon, istutuksen tai portaiden siisteyden leikeissämme. Pelkäsin ambulansseja - pelkäsin niiden tulevan ja vievän minut hullujenhuoneelle, jossa minua iskettäisiin päähän sähköllä ja unohtaisin kokonaan kaikki hyvät jutut. Pelkäsin romaneita, joiden tiesin ostavan tottelemattomia lapsia. Pelkäsin poikien äitejä joiden pelkäsin näpit ojossa olevan kiskomassa minua poikiensa vaimoksi. Sinulla on niin nätti nenä sinä pääset hyviin naimisiin. Sinä näytät ihan ruhtinatar Gracelta. Pelkäsin että minut pakkonaitetaan ja pistetään synnytyskoneeksi. Pelkäsin kolmos-kutosluokan opettajaa, joka pakotti juomaan maitoa (joka sai minut pelkäämään, että kasvan vasikaksi ja lehmäksi, kotona näet puhuttiin siitä, ettei maito ollut ihmistä vaan lehmää varten) ja syömään kauheita koulunruokia, ja joka vaani meitä kaikkia haluten halata. Neljä vuotta pakenin halaamista, minua ei onnistuttu halaamaan. Luokkakokouksessa opettaja ei muistanut minua, olin ainoa, jota hän ei meinannut saada palautettua mieleensä - ajatella, hänen mielensä oli täydellisesti sulkenut pois lapsen, joka oli torjunut hänen läheisyytensä. Ja niin kuin minä pelkäsin opettajaa.

Mietin muiden pelkoja - ydinsotaa, ydintuhoa, tulipaloa. En ole pelännyt niitä. Enkä mitään villieläintä. Vanhemmat pelkäsivät käärmeitä, minä koetin pelastaa käärmeet. En pelännyt sotaakaan valveilla - valmistauduin siihen. Opettelin syötävät luonnonkasvit jo hyvin nuorena - mistä sitä tietää, milloin on tärkeää osata selvitä niillä. Opettelin rakentamaan majan ja tekemään pressusta ja havuista veneen, jolla voi tarpeen tullen paeta vesistöä pitkin. Pelkäsin sotaa unissa, sotaa ja vainoa. Pelkäsin, että jotenkin paljastuu, että olen osin inkeriläinen, ja siksi musta auto tulee. Mutta valveilla en pelännyt näitä - ne olivat perittyjä pelkoja, eivät omia ajatuksiani.

Ja sitten muistin lisää pelkoja:

Pelkäsin pimeää. Pelkäsin kuolleita, joille ei ollut annettu anteeksi ja jotka siksi olivat jääneet tähän maailmaan häälymään. Pelkäsin vampyyreita. Katsoin kaikki vampyyrielokuvat pienestä pitäen eikä se tehnyt hyvää. Pelkäsin, että juostessa liukastun ja puraisen kieleni poikki kuten serkulle kävi. Pelkäsin, että kaadun pyörällä tai pyörä hajoaa allani. Pelkäsin, että hevonen tallaa varpailleni tai puree tai pudottaa minut selästään. Pelkäsin, että luu kädessä tai jalassa katkeaa vain koska olen ollut huolimaton ja varomaton ja tyhmä. Pelkäsin, että kaadun, joka ikisellä askeleella, kun oli liukasta. Pelkäsin hukkuvani joka ikisellä uimatunnilla. Pelkäsin kaatuvani ja tuntevani veren maun suussa joka ikisellä luistelutunnilla - ja sentään harrastin taitoluistelua jonkin aikaa. Pelkäsin koiria koska ukin husky Heni kaatoi minut aina innoissaan maahan ollessani pieni. Pelkäsin koiria niin kovasti että kiipesin äitiä kuin puuta kaulatasolle saakka, kun isotädin perhoskoirat halusivat tervehtiä minua. Pelkäsin koiria mutta vein niitä ulos, vieraiden ihmisten aika hankalia koiria, koska olin jostain saanut päähäni, että se vasta oli jotakin. Pelkäsin kissoja koska minulle oli kerrottu että kissat ovat ihan hulluja ja kynsivät tahallaan. Pelkäsin että epäonnistun akvaariokalojeni kanssa ja jokin aamu ne kelluvat vatsa pystyssä. Pelkäsin että minut myydään koska tuotan lähinnä pettymyksiä. Pelkäsin myöhästymistä. Pelkäsin, etten kelpaa Jumalalle, enkä sitten kelvannutkaan, mutta kostin sen julistamalla kelpaamattomuuden vastavuoroiseksi. Pelkäsin, etten ikinä pääsisi baletin kärkitossuryhmään enkä päässytkään. Pelkäsin kasvavani aikuiseksi. Pelkäsin joutuvani muuttamaan pois lapsuudenkodista. Pelkäsin sekoavani kuten sekosivat ne tytöt, jotka äkkiä alkoivat eronteon lapsuuden ja itsensä välillä. Pelkäsin hylkääväni leikin ja lumon.

Pelkäsin mennä kouluun ja pelkäsin koulumatkoja. Pelkäsin unohtuvani pyhään metsääni lehtikuusten keskelle tanssimaan liian pitkäksi aikaa. Pelkäsin ukonsieniä, joiden kuvittelin jotenkin haittaavan pyhiä lehtikuusiani. Pelkäsin partiota jossa muut tuntuivat reippailta. Pelkäsin telinevoimistelua, jossa romahdin päälleni kerran toisensa jälkeen. Pelkäsin pelkäämistä, happamaa makua suussa, mustaa tykyttävää väsymystä pelon syötyä unet ja rikki syöpyvää ihoa.

Pelkäsin kättelemistä. Pelkäsin nousta bussiin ja tulla nähdyksi - räntäsateessakin oli mukavampi kävellä puolituntinen. Pelkäsin ääneen puhumista. Pelkäsin jonkun kuulevan kun kuljin ulkona ja puhuin kerrankin turvallisesti yksin ääneen. Pelkäsin hissiä, jolla ajoin luvatta alle yksitoistavuotiaana yksin. Pelkäsin sairastavani jotain salakavalaa tautia, koska usein olin niin väsynyt ja särkyisä, etten meinannut jaksaa kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Pelkäsin pianonopettajan huomaavan etten koskaan jaksanut harjoitella läksyjä. Pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi. Pelkäsin jonkun huomaavan miten vihasin pianoa. Potkaisin sitä usein salaa ja kun kuumemittari rikkoontui, lakaisin elohopeapallot pianon alle ja toivoin pianolta menevän äänen. Pelkäsin lauantaita heti sen mentyä ohitse, isän motivointiyrityksiä, jotta siivoaisin hänen kanssaan, yritystä keksiä jutunjuurta äidin töistä pääsemiseen saakka. Pelkäsin imuria ja pelkään sitä jollain tavalla edelleen, se on helvetinkone. Pelkäsin sipulia ruoassa, sen makua ja tuntua suussa. Pelkäsin juustoa, jo sen pöydälle nostaminen väänsi maailman mutkalle, iho seisoi kananlihalla, pelkäsin tukehtuvani siihen karmivaan hajuun. Pelkäsin suolakurkkua ja silakoiden ruumiinhajua. Pelkäsin alkoholia juoneita aikuisia.

Pelkäsin kauppojen hajua, valoja ja myyjiä pullapuotia lukuunottamatta. Siellä tuoksui hyvältä. Pelkäsin leipiä, joissa oli päällinen. Etenkin yritys hivuttaa leipään sekä ravintorasvaa, juusto/makkara ja jotain kasvista oli hirvittävä teko. Pelkäsin tulevani hulluksi jo tuollaisen leivän näkemisestäkin ja suuhuni en sitä olisi voinut pistää. Pelkäsin että minua ei kutsuttaisi syntymäpäiville ja kun joskus harvoin kutsuttiin, pelkäsin jo etukäteen, olisiko siellä jokin tuollainen hirviöleipä, tai kuten yksillä synttäreillä, hampurilainen, jossa oli ketsuppia, juusto, suolakurkku, sipulia ja majoneesia - en ymmärtänyt yhtään, miten joku voisi syödä mokoman sekamelskan. Pelkäsin myös kermakakkuja ja limonadin kuplien tuntua suussa. Pelkäsin populaarimusiikin tuhoavan aivoni, kuten isä oli väittänyt uudemman populaarimusiikin tekevän. En halunnut tyhmistyä, koska maailma tuntui aika pelottavalta ja monimutkaiselta ja tuntui tärkeältä pysyä valppaana ja terävänä selviytyäkseen.

Pelkäsin naapurintätiä, joka työskenteli sairaanhoitajana ja tökkäsi paljaaseen pakaraani jotain tököttiä ampiaisen piston turvotettua koko raajan kauheaksi makkaraksi. Pelkäsin hänen kertoneen kaikille, että itkin kivusta, etten kyennyt piilottamaan kipua. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat saisivat selville, että olin taas mennyt sairastumaan, ja salasin viimeiseen saakka olevani sairas kolisten kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa naama edellä esteeseen ratsastustunnilla ja miltei oksentaen yskänkohtauksen aikana koulun uimatunnilla, jolla en olisi edes halunnut olla (mutta en ollut vielä oppinut lintsaamaan - pari vuotta myöhemmin en sitten uinut enää ollenkaan; milloin minulla oli isän kiisselinkeittoa vastaan kirjoittama lupalappu, että olin muka pudonnut puusta ja tarvitsin lepoa, milloin olin itse tehtaillut virustulehduslupalapun ja milloin minulla oli aina tarpeen tullen kuukautiset - joita minulla ei oikeasti edes vielä ollut mutta mitäpä pienistä). Pelkäsin koulun käsitöitä - onnistuin pistämään sukkapuikon syvälle kämmeneeni ja koulun halvat paskalangat aukaisivat ihottumat verille. Pelkäsin unohtuvani taas haaveilemaan ja että siitä huomautettaisiin.

Pelkäsin kesäloman loppuvan joskus. Pelkäsin joululoman loppuvan joskus. Hiihtoloman. Pääsiäisloman.

Pelkäsin ettei elämä koskaan muutu ja pelkäsin sen muuttuvan.

Pelkäsin etten keksisi hyvää keinoa saattaa itseäni pois päiviltä. (En keksinyt mutta se ei haittaa: aikuisuus on niin paljon lapsuutta helpompaa, valoisampaa ja ihanampaa.) Pelkäsin että menisi monta vuotta ennen kuin keksisin tavan kuolla ketään satuttamatta, myöskään itseäni satuttamatta. Pelkäsin etten jaksaisi sinne asti vaan minut vietäisiin sitä ennen piipaa-autolla ja se tuhoaisi vanhempani henkisesti. Pelkäsin jokaista päivää paitsi lomilla. Pelkäsin vanhempien ystävien lasta, jota vanhemmat väittivät ystäväkseni ja joka julmisteli heti aikuisten silmien välttäessä. Pelkäsin pelata seurapelejä: pelkäsin hävitä, koska se tuntui kurjalta, ja pelkäsin voittaa, koska sain mummun vihat niskoilleni niin tehdessäni. (Lakkasin pelkäämästä tajutessani, että voin antaa tahallani mummun voittaa: hänellä oli hyvä mieli voittaessaan ja minulla oli hyvä mieli, koska tiesin, että oikeasti olisin voinut voittaa jos olisin halunnut.) Pelkäsin kadottavani sieluni asioihin joihin kiinnyin ja siksi annoin ne nopeasti eteenpäin.

Pelkäsin sitä aikuisuutta, jota varten laitettiin leluja ja kirjoja vintille. Aikaa, jolloin minulla olisi omia lapsia. Siihen ei koskaan liittynyt aikuisten puheessa sanaa ehkä. Sittenkun. Pelkäsin, että lasteni isä olisi kaamea juicyfruitin hajuinen poika koulusta, se jonka äiti aina halusi sipaista ja kehua nenääni mainiten hyvistä naimakaupoista. Pelkäsin, etten ehtisi päättää päiviäni ennen tuota alennustilaa koska en keksisi tarpeeksi hyvää metodia.

Pelkäsin umpisuolentulehdusta koska silloin ei voisi välttää lääkäriä eikä sairaalaa. Pelkäsin tilanteita, joissa puhuttiin harrastuksista koska en purjehtinut lasketellut mökkeillyt ja soittaminenkin oli silkkaa silmänlumetta. Pelkäsin, ettei ikinä olisi aikaa tehdä sitä, mitä halusin: halata ponia jossain niityllä, ilman mitään satulaa suitsia aikataulua tavoitteita.

Pelkäsin purukumin tukkivan suolistoni kun olin kielloista huolimatta päättänyt niellä sen isona klönttinä itsetuhoisuuden puuskassa. Pelkäsin ettei ystävä enää lähtisi kanssani ulos leikkimään hänen tehtyään parit oharit peräkkäin. Pelkäsin joutuvani ilman ystävää siihen lapsilaumaan, jonka täytyi tehdä kaikkea karmivan tylsän näköistä - pelata pallopelejä, kirkkistä tai muuta ryhmäkauheutta. Pelkäsin vanhempieni kuolevan auto-onnettomuudessa ja pelkäsin joutuvani jommallekummalle tädilleni josta minut epäilemättä naitettaisiin mahdollisimman pian johonkin karmivaan juicyfruittalouteen tai muuhun amerikkalaiseen hapatukseen (jossa epäilemättä kuunneltaisiin populaarimusiikkia jonkinlaisena lobotomiakorvikkeena) lapsentekokoneeksi. Pelkäsin kutisevani hautaan saakka.

Pelkäsin vanhempien olevan oikeassa siinä ettei ihmisiin voi luottaa paitsi ehkä sukulaisiin. (No ei tietenkään miespuoleisiin sukulaisiin, selvähän se. Paitsi isään. Mutta muuten.) Pelkäsin tulevani niin vanhaksi että minun pitäisi osata sanoa, mitä haluan tehdä ja pelkäsin, että siitä seuraa vaikeuksia, kun ilmoitan haluavani mieluummin kuolla kuin mennä naimisiin.

Pelkäsin unohtavani leikin ja lumon ja lintujen kielen, lehtikuusimetsikön pyhyyden, oman kehoni pyhyyden. (Pelkäsin turhaan: on asioita, joita ei voi unohtaa.) Pelkäsin käyväni samanlaiseksi kuin aikuiset, joiden elämä tuntui olevan käsisärkyä, selkäsärkyä, noidannuolta, hammasleikkauksia, iskiasvaivoja, jalkateräkipua, päänsärkyä, rahahuolia, lasten epäonnistuneesta kasvatuksesta syyllisyyden tuntemista, työkiirettä, ainaista väsymystä ja läskiällötystä.

Kun sisko syntyi, pelkäsin, että minun luullaan synnyttäneen siskon. Työnsin vaunuja ulkona synkkänä ja pelkäsin, että jos kieltäydyn vaunurallista, vanhemmat hylkäävät minut. Pelkäsin satuttavani siskoa koska oli öitä joina olisin halunnut yksinkertaisesti tukkia siskon suun tyynyllä lopullisesti - en kestänyt jatkuvaa itkua ja jatkuvaa valvomista, kukaan meistä ei oikein kestänyt sitä. Pelkäsin, että pahat ajatukseni jotenkin välittyisivät ja sisko joutuisi niiden takia vaikeuksiin. Pelkäsin, että ilot kuihtuisivat niin himmeiksi, etten enää tunnistaisi niitä. Että pyhyys katoaisi silkkaan väsymykseen.

Pelkäsin, että vanhempien vihaisina minusta huutamat asiat pitivät paikkansa paremmin kuin mikään tai kenenkään kehu tai ihastelu. Pelkäsin pilanneeni paitsi heidän elämänsä, myös jotenkin koko maailman tai ainakin kaiken, mihin koskin. Pelkäsin, etten keksisi ikinä tapaa hyvittää kaikkea aiheuttamaani kärsimystä. Nukkumaan mennessä pelkäsin kuolemista enemmän sitä, että heräisin seuraavanakin aamuna.

Tämä on lista pelkistä peloista. Voisin kirjoittaa myös listan iloista. Minulla on ollut mielestäni hyvä, iloinen lapsuus. En uskalla sanoa sitä tavanomaiseksi - en tiedä lapsista riittävästi väittääkseni niin. Mutta muistan kutakuinkin yhtä paljon iloja kuin pelkojakin. Kummatkohan määrittävät meitä enemmän, ilot vai pelot? Ehkä on kirjoitettava lista iloista aivan vain hahmotellakseen vastausta siihen kysymykseen.