Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Ruutukaavan ulkopuolella

Olen muuttanut pois kivikaupungista metsän keskelle. No, lähiömetsän, mutta olen nähnyt pihapiirissa korppeja, närhiä, kauriin, rusakoita, kaneja ja ketun. Ihan riittävän metsä minulle heläjävine lintuineen ja tuulta kohisevine mäntyineen.

Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.

Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.

Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.

Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.

Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.

Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.

Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.

Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.

En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.

Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.

Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.

Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)

Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.

Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?

Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia.