Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Kapybaraihmiset

Asiakas on kirjoittanut ilmoittautumislomakkeeseen, että hänen työllistymistään haittaavia seikkoja ei voi ymmärtää kaukaa vaan ne pitää kokea läheltä. Pukeudun ja lähden. Ulkona pyryttää pehmeää valkoista hahtuvaa, joka pyörteilee talojen nurkkien ilmaviirroissa, seinien ja maan ja ilman lämpötilojen keskustellessa keskenään. Kuljen kuljen, kaupunki on oma pimeä pommiuhkaitsensä, sota räiskyy horisontissa mutta sentään en tällä kertaa kuljeta kiellettyä laukkua raitiovaunulla. Ne vain kolisevat ohi kuin pitkulaiset sirkusteltat, valoisina ja antiikkisina, sisällään trenssikansaa, leikattutakkikansaa, salkkukansaa. Katsahdan ihmisiä ja mietin, pelkäävätkö hekin raitiovaunulla salkun kanssa matkatessaan. Onko jokaisen heistä salkussaan kiellettyjä papereita? Jotain joka saattaisi vaaraan heidät, heidän rakkaansa, ehkä koko kaupungin? Onko heidänkin salkussaan pommi?

Minulla ei ole hätää, ei tällä kertaa. Kävelen kuljen, laulan mennessäni vaikka on pimennys ja hiljennys. Välillä kaivan osoitteen taskusta. Kyllä, kuljen oikeaan suuntaan. Muistan edelleen oikein, minne menen. Tunnen onnea siitä, että saan näin keskellä pimeintä yötä töissäni jalkautua, ottaa selvää Saavun perille. Se on spa.

Tarkistan osoitteen, mutta on se oikea. Eteisessä lattialla sekoittuvat kura, loska, sahanpuru ja etäinen seksin haju. Puita on suurina pinoina, puistoista haettuja puunkappaleita, koristeomenaa, pilvikirsikkaa, rusokirsikkaa, lehtikuusta. Sisäoveen on piirretty spriitussilla kuva, jota en ymmärrä. Kuin ihminen, mutta hänellä on virtahevon pää. Alla lukee SPA.Työnnän narahtavan teräsoven auki, astun sisään maidonvalkoiseen huuruun, joka tuoksuu eläimeltä sankasti samaan tapaan kuin navetat, tallit, lampolat ja eläintarhat.

Huurun keskeltä ojentuu käsi ja hapuilee sormiani. Päivää, sanon, ja koetan esitellä virkamiesminäni: olen Veloena ja tulen suuresta hallintolinnasta, jossa korkein johto on vähintään naimakauppojen kautta sukua keskenään ja jossa sen takia siedetään kaikkien pienet omituisuudet. Olen tullut kokemaan sitä teidän vaikeuttanne työllistyä mutta täällähän te olette työn touhussa.

Huurun läpi ei näe mutta tunnen miten pienet sormet alkavat näprätä auki takkini ja hameeni nappeja ja jotkut kädet tarttuvat minua nilkasta niin että kengät ja sukat saa riisuttua jalka kerrallaan minua mihinkään istuttamatta. Vaatteet viuhahtavat tiehensä pienten käsien toimesta samalla kuin isompi käsi edelleen pitää kiinni oikeasta kädestäni. Ote on niin turvallinen etten huolestu lainkaan siitä, että minulta viedään virantoimituksessa vaatteet tai etten edes tiedä, mikä käsipareista kuuluu asiakkaalleni. Suuri käsi taluttaa minut istuimeen, joka on tehty jonkinlaisesta hyytelöstä. Vajoan sen lämpöön, sulan keskellä virantoimitusta siihen yleensä kuulumattomaan nautintoon. Niille ihon osille, joita hyytelöistuin ei lämmitä ja kostuta, sivellään tuoksuvaa paksua seosta. Haistan taas voimakkaasti eläimet, mutta myös keväisen metsän, mutaiset purot, ja huikaistun siitä tuoksusta. Päänahassani risteilee ainakin kymmenen olennon sormet, tutkii, nyppii, kyöhnyttää. Nukahdan.

Kun herään, istun puhtaaksi suittuna ja taas vaatteisiini puettuna valkoisessa keittiössä. Suurkeittiössä, se on lisättävä. Tämä on jokin laitos. Katselen pöydän pintaa. Näköpiiriini sukeltaa kahden käden kannattelema höyryävä keittolautanen. Nostan katseen ja hätkähdän: seurassani istuu kaksi olentoa, joiden lajia en osaa määrittää. Heillä on ihmismäinen, joskin pienehkö vartalo, selvä pystyasento mutta enemmän karvaa kuin ihmisillä yleensä (suurempi olennoista on alasti, pienempi pukeutunut samanlaiseen mekkoon kuin Liisa Ihmemaassa). Ja heidän kasvonsa - niissä on virtahevon kuonon muotoa kuten oven kuvan olennolla, ja kun katson tarkemmin, näen, että oikeastaan pää muistuttaa enemmän kapybaran päätä, ja että molempien silmänseutu kapusiiniapinan levotonta, silmäilevää ilmeikköä. Heidän ihonsa on hyvin kalpea, kaikkialta harvan sukamaisen karvan peitossa ja läikikäs.

Ojennan kättäni ja kosken varovasti suurempaa kapybaraihmistä, joka tuijottaa pöydän pintaa apean näköisenä. Hei, sanon. Minä tulin, koska minut kutsuttiin. Levottomat silmät vilkaisevat minua nopeasti ja tutkien ja painuvat sitten pöydän pintaan takaisin. Mikään muu hänessä ei osoita hänen kommunikoivan tai ymmärtävän.

Hei, aloitan uudestaan. Nyt minä ymmärrän, mitä tarkoititte. Puhutteko suomea.

Kapybaraihminen sopertaa jotain, en oikein kuule. Anteeksi, sanon, voisitteko toistaa. Tulen lähemmän kapybaran turpaa ja erotan sanan sieltä, toisen täältä. Mutta en osaa rakentaa niistä tarinaa. Kuitenkin näen suuremman kapybaraihmisen asennosta, että häntä hävettää, että hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla siinä tai sellainen. Pienempi kapybara sormeilee mekkoaan ja tuijottaa varpaitaan. Hän on kaikonnut tuolilta hieman kauemmas seisomaan. Lähempää näen selvemmin suuremman olennon silmät ja niiden surullisuuden, ihon hilseen ja laikut. Tämä, sanon, ja kosketan varovasti yhtä laikuista, onko tämä auringon aiheuttamaa? Kapybara vilkaisee taas minua nopeasti ja palaa ilmeettömyyteen. Kummallista kyllä, sen vilkaistessa minua se näyttää pienemmältä kuin muuten.

Äkisti tiedän, mitä haluan sanoa, tai sanon, tai sanat vain puskevat lävitseni, koska niiden on tultava - unessa se on yhtä epämääräistä kuin valveillakin - ja kuulen ääneni sanovan varmana ja odottavana: Kuule, saat olla juuri tällainen. Sinä olet ihmeellinen, sinua on vain yksi, meitä kaikkia on vain yksi. Älä ikinä ikinä ikinä anna kenenkään pakottaa sinua nielemään sanaa normaali, sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Sinä olet hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen juuri tällaisena. Ihan senkin kanssa ettet työllisty niin helposti. Sitten vedän käteni pois iholta, nojaudun taaksepäin hämmästyneenä ja hengästyneenä ja näen suuremman kapybaraihmisen silmästä vierähtävän pienen kyyneleen. Pienempi kapybaraihminen tuijottaa nyt minua kiinteästi ja sen turpa vääntyy hassuun pieneen hymynpoikaseen. Hymyilen sille takaisin. Soppa jähtyy.

Isompi Kapybara tuijottaa vielä hetken pöydän pintaan mutta nostaa sitten katseensa ja katsoo minua silmiin kunnolla, pälyilemättä. Näen sen iiristen vaaleuden, niissäkin on läikkiä ja outoa sameaa läikikkyyttä, ja yhdessä kuonon kanssa silmät antavat hyvin sympaattisen vaikutelman. Ei ole kapybaraa eikä minua, on vain kohtaaminen, tilanne, keskiyön työvuoro, joka loppuu.

Siihen että herään.

Makaan sängyssä, haukon henkeäni ja totean, ettei nykyinen työni ehkä lainkaan tee hyvää jeesuskompleksilleni. Ei joogaohjaus eikä se toinen työ, jossa olen tekemisissä huono-osaisten ihmisten kanssa. Huomaan, että siinä aamussa, lauantaina, keskellä omaa sänkyäni koiran vieressä, haluaisin äkkiä maata lusikka-asennossa takalusikkana kaikkien maailman yksinäisten kanssa, silittää käsivartta, puhallella niskaan ja vaan olla, olla ja sillä todistaa, että asiat järjestyvät, että saa olla sellainen kuin on, että kaikki on täydellistä juuri näin, etten muuttaisi mitään, kun saan olla sillä tavalla. Eikä minulla ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia jakautua niin moneksi, voin koettaa olla ystävällinen ja rakastava vain niille, jotka ovat lähelläni, ja se on niin pientä, ja maailma niin täynnä kafkamaista byrokratiaa, kauhua ja jäätävää yksinäisyyttä, että aloitan lauantain itkien tyynyyn.

Joukko kysymyksiä

Minkä vuoksi joidenkin verbien imperatiivit kuulostavat kutsulta käskyn sijaan? Tule! Koe! Hengitä! Mitä tapahtuu kehossa sillä nautinnon hetkellä, kun kesken kaiken nousupyörteilyn tajunta iskeytyy vasten joka ikistä kehotuntemusta, surua, kauhua, ahdistusta, riemua, vuoristoradan kamelinkyttyrän yli flippausta, villapaitaa iholla ja onnetonta suoraa huutoa taas töihin menevän äidin selkää päin, kaikkea sitä nanosekunnissa, vyörynä, niin että kyyneleet räjähtävät silmistä ja räkä nenästä? Miksi tietyillä elämänalueilla - tässä: seksuaalisuudessa - tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kaikki mahdolliset termit ovat pejoratiivisia, suoranaisen loukkaavia tai etäännytettyjä? Tietääkö siitä astuneensa pyhän kehään? Ja mitä tulisi päätellä siitä, että jossain vaiheessa tajuaa äkisti käyttävänsä jonkun kanssa niitä sanoja tippaakaan niistä hätkähtämättä - näkevänsä toisen ei-pyhässä valossa pyhäksi mieltämällään alueella?

Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän loppiaisen etukäteen ja pitävät hupsuna yritystä hoitaa silloin posti- ja kirjastoasiat? Mitä loppiaisena ylipäänsä tapahtui, kysyy kämppis. Miksi ne tietäjät tulivat niin myöhässä (johtuiko se siitä, ettei silloin ollut vielä pikavuoroja) ja mitä ihmettä ne Jeesuksen vanhemmat (niin!) tekivät kersansa kanssa edelleen siellä tallissa (tykkäsivätkö ne ehkä peuhata oljissa ja oliko lapsi laitettu seimeen jotteivät vanhemmat rullaisi sen yli kiihkoissaan)?

Miksi me muuten kommuunissa puhumme kaiken aikaa lähinnä seksuaalisuudesta tai emootioista? Siksikö, että niin monessa paikassa niistä ei voi puhua samalla suoruudella ja huumorilla, että liian monessa paikassa voi olla liikaa hävittävää? Miten me tähän etenimme? Etenevätkö ihmiset enimmäkseen tähän suuntaan vai toisaalle? Miksi kysymys ihmisten enemmistöstä tuntuu kiinnostavalta?

Ja niin edelleen.

Sen sijaan, että sopisin deiteille paheellisia kohtaamisia, sovin vanhaan malliin deitin kanssa vesijuoksua, tabataa ja joogaa. On hauskaa, että joskus niitä asioita, joita normaalisti on tehnyt yksin, voikin tehdä yhdessä. Kuten haluta aikaisin nukkumaan ja herätä varhain, kerätä voimia liikkumisesta ja niin edelleen. Tai siis - että on niin monia asioita, joita voi tehdä yhdessä yhden ja saman ihmisen kanssa. On se kummallista! Yleensähän vesijuoksuystävää näkee vesijuostessa ja joogaystävää joogatessa, kahvilakaveria kahvilla ja niin edelleen. Enkä ole koskaan ennen deittaillut toista aamuihmistä.

Ja välillä haluan olla ihan yksin. Viime yönä kävelin ulkona kahden aikaan tihkusateessa ja nautin suunnattomasti siitä, etten ollut kenenkään seurassa. Samoin tänään nautin kaupunkia kohti samotessani ajatuksesta, että olen täysin yksin, itsenäinen. Sitten kohtasin tuttavapariskunnan ja lämpö läikähti yli koko olemuksen ja halusin roikkua heidän seurassaan muutamia hetkiä ja päädyin heidän metrotunneliin kadottuaan kysymään, kuinka hyvin oikeastaan hahmotan edes, milloin haluan olla yksin ja milloin seurassa.