Eilen matkasin työpaikan virkistyspäivänä laivalla eestaas. (Ja perille, mutta mitä se tarkoittaa?) Seurasin ihmisten juopumista ja mietin sitä, miten monta vuotta se oli jotain, mitä olisin kutsunut luonnolliseksi, miten tärkeää se oli kaikki ne vuodet, koska se oli niin erilaista kuin miten vanhempani toimivat, ja vaikka en pitänyt erityisemmin ikinä siitä tilasta, johon alkoholi kehoni ja mieleni vei, siedin sitä kuitenkin mieluummin kuin ajatusta, että olisin samanlainen kuin vanhempani. (Ikään kuin ihmiset nyt olisivat niin erilaisia ja ikään kuin jollain tapaa voisi olla sosiaalistumatta siihen maailmaan ja perheeseen, jossa sattuu kasvamaan.) Ajattelin suhdettani viinin lipittämiseen ja viiniavusteiseen emootioiden säätelyyn, nykyiseen ja menneeseen, jotenkin hitaasti ja vain todeten. Todeten: ei kieltäen, ei hyväksyen, ei-mitään-metatasolla, ihan vain todeten.
Mietin ystävystymistä ja rakastumista ja miten merkittäviä niissä prosesseissa ovat olleet kemialliset avusteet. Ne ystävät, joita olin saanut ennen alkoholia, olivat enimmäkseen koululuokkien tai vanhempieni tai asuintalojen valitsemia. Meni pitkään, että hyväksyin heidät, päästin edes lähialueille.
(Vaikka ei kai lapsena paljon kukaan puhukaan kuristavista tunnuista ja oloista, peloista ja syyllisyyksistä? Lapsena myös häpesin joitain asioita mutta mitä pidemmälle olen elänyt ja mitä enemmän olen sekä lukenut häpeästä että keskustellut siitä sitä elävien kanssa, sen selvemmin olen tajunnut, että minulla on aika paljon vankempi pohja kuin usealla muulla häpeän suhteen - omat häpeäni ovat lopulta olleet hyvin pieniä ja musertamattomia. (Syyllisyyttä osaan sitten kokea senkin edestä. Ja pistää toimeksi, kuten asiaan kuuluu. - Tutkijoiden mukaan syyllisyyden keskeinen säätelykeino on siis se, että yrittää korjata puutteet, joita omissa taidoissa selvästi oli, kun asiat menivät pyllylleen.))
No, alkoholi muutti asiat. Sen avulla ystävystyttiin ja rakastuttiin ja niiden sivussa löydettiin keskusteluissa sanat niille oloille, jotka aiemmin jäivät yksityisiksi. Tämä yhteistyö sinetöi ystävyyksiä ja rakkauksia ihan erityisellä säihkeellä: ne olivat jotain todella uutta ja ainutkertaista, ihmiset korvaamattomia. Toki kirjoittaminen blogiin muutti asioita vielä enemmän. Mutta se alkoi tapahtua vasta viitisentoista vuotta sen jälkeen kuin aloin käyttää alkoholia. Vähitellen aloin blogin kirjoittamisen myötä hahmottaa, että osaan kuitenkin paremmin selvin päin setviä näitä juttuja, sekä kertoa niistä toisille että itselleni (jostain syystä olen välillä huono kertomaan vain itselleni, ja haluaisin paremmin ymmärtää miksi, koska en osta ihan täysillä sitä Meadin ajatusta, että vain se, mikä jaetaan, on meille todellista - esimerkiksi vaikeat kuristavat olot ovat pikemminkin käyneet vähemmän todellisen tuntuisiksi tai ainakin vähemmän läsnäoleviksi, kun niistä on pystynyt puhumaan ja/tai kirjoittamaan; kirjoittaminen on useimmiten kai itselleni välivaihe siihen, että osaan myös puhua asioista hätkähtämättä ja haluamatta piiloutua). Pidin kuitenkin siitä viinin nosteesta, joka kestää jonkin aikaa, hillittömyyden tunnusta, silmittömästä panetuksesta, kemiallisesta pikku maniasta, joskaan en koskaan oppinut pitämään sen toisesta puoliskosta, siitä, miten aika pian - heti laskuhumalaan käännyttäessä tai sen käydessä selväksi, ettei seksiä tule tapahtumaan samana iltana - suht koht täydellinen lohduttomuus ja itsesääli alkoi vallata tilaa ja miten uskomattoman kyvytön äkisti olin väittämään sille mielialalle vastaan. Joskus hyvä keskustelu pelasti keskeltä tuota mielialaa, tai pakkasen puremat säärissä, tai jokin muu yllättävä, kävely ulkona pimeän kaupungin halki, tai jotain. Mutta enimmäkseen ei: enimmäkseen jo ensimmäistä siemausta ottaessaan tiesi, että pian tuntee itsensä hylätyksi. On jotenkin jännittävää, näin jälkikäteen, käännellä sitä seikkaa, että varsin hyvin tiesin alkoholin vaikuttavan itseeni näin, mutta silti halusin kerta toisensa jälkeen mieluummin kestää tämän vuoristoradan kuin vaikuttaa järkevältä, pidättyväiseltä, aralta, emootioidensa kanssa kyynärpäitä myöten savessa vaivaavalta. Ehkä myös jotenkin halusin puskea sen olon läpi, sen lohduttomuuden? En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että sen läpi puskeminen laskuhumalassa ei ollut mikään eriyinen menestystarina.
Siinä vaiheessa kun nivelet alkoivat reagoida ikävästi alkoholiin pään lisäksi, tein järkevän päätöksen ja annoin olla. Jännittävintä tässä on ollut se, että se, mitä kuvittelin aiemmin osaavani vain nousuhumalassa, on selvästi jotain, jonka osaan tehdä ilman mitään kemiallisia virikkeitä. Osaan pienen manian, hurmion, leijuvan kuplaonnellisuuden. Mutta ne tulevat eri kohdissa, ja sen hyväksyminen on välillä ollut vaikeaa. Ne tulevat tyypillisisti sellaisissa keskusteluissa, joista en olisi pitänyt nousuhumalassa: hieman nihkeissä keskusteluissa, joiden keskeltä äkkiä avautuukin näköala johonkin aiemmin kuolleeseen kulmaan. Sen sijaan ne eivät seuraa siitä, että vain juttelee jollekulle nousuhumalassa ja joku hymyilee ja alavatsalla muljuu ja pöljäillään vähän yhdessä. En tarkoita, etteivätkö nämä olisi tärkeitä asioita tai etten olisi enää kohtaamisista kiitollinen. Ei suinkaan. Mutta en enää koe ihan saman mittakaavan hurmiota automaattisesti, ihan vain aineen stimuloimana. Keskustelun tyylin ja aiheen, eleiden ja ilmeiden pitää olla kohdallaan, jotta voin kokea sen. Ja minun pitää olla levännyt riittävästi. Koen, että mittarini on nyt tarkempi, että tajuan selvemmin, millaiset keskustelut tekevät minulle hyvää, avaavat näköaloja ja auttavat hyväksymään sen seikan, miten elämä kulloinkin uomiinsa asettuu. Koen mittarini olevan nyt myös tarkempi sen suhteen, etten ehkä kuvittele aiempaan tapaan tiettyä ihmistä aivan niin korvaamattomaksi kuin aiemmin kuvittelin.
Pidän ihan mahdollisena, että olen väärässä.
Olen ollut ennenkin väärässä.
Ei se mitään! (Mutta haluaisin kyllä olla oikeassa, ei sen puoleen, varmasti se hetken kirpoisi, jos olisinkin väärässä. Tässähän avautuu jopa mahdollisuus työstää haluaan olla tarvittu, jopa korvaamaton, jollekulle toiselle - halu, joka on kovin ristiriidassa toisen, ihan yhtä vahvan halun kanssa: halun saada päättää suuntautumisistaan ylimitoitetun syyllisyyden päätöstä liikaa ohjaamatta.)
Mutta eilen matkustimme laivalla ja katselin ja kuuntelin, miten ihmiset alkoivat vähitellen näyttää itsestään uusia puolia. Mietin, miten kummallista tämä kaikki on. Ja miten terapeuttiselta on tuntunut oppia, että kaiken, minkä voi tehdä päissään, voi tehdä myös ilman päihtymystä. Jotenkin se on sulattanut turhaa rajaa arjen ja juhlan väliltä, tehnyt rohkeammaksi, ohjannut huomiota enemmän toisiin ja heidän sanomaansa.
Kotiin raitiovaunulla laivalta matkatessani en kai tuntenut enää kuin väsymystä. Tuntuu kuin useampikin lehti tai tuuli olisi kääntynyt. Mietin virkistyspäivässä käytyjä keskusteluita keholla tuntemisesta, eros-daimonista Platonin Pitojen Diotiman puheessa, itsestä ja toisesta, ihmisenä kohtaamisesta. Ajattelin pää ikkunalasia vasten kolkaten, että minne menenkin, teen sitä työtä, jota haluan. Nimike voi vaihtua ja ns. varsinaiset työtehtävät voivat vaihtua, mutta pohjimmiltani teen samaa työtä: tutkin yhdessä, säätelen yhdessä, opin yhdessä, keskustelen, etsin sanoja ja keinoja välittää kaikkea sitä hyvää jäsennystä, jonka ihminen saattaa tarvita pystyäkseen hyvästelemään ne kuvat, jotka eivät palvele sisään solahtamisen tuntua.
Jotenkin se kaikki kiteytyy tekstiin, jonka näin Porthanian vessassa, ja jossa tilitettiin yliopistossa nuhjuamaan joutumista, kun todellisessa elämässä sitä ja tätä. Kirjoitusta lukiessani hymähtelin ja tajusin tajunneeni edes jotain vuosien varrella. Ei ole kuin todellinen elämä. Se tunkeutuu kaiken läpi ubiikkina, repaleisten haaveenriekaleidenkin. Ei ole kuin tämä tässä, pää ja lasi ja raitiovaunu, sadallakuudellakymmenellä eurolla vegaaniherkkuja kasseissa nyt kun ensimmäinen palkka on tullut eikä tarvitse räknätä kaupassa jokainen kerta, mitä on varaa ostaa.
En osaa sanoa, kuinka sopeudun niinsanottuun kokopäivätyöhön. Toisaalta minusta tuntuu etten ole koskaan missään muussa ollutkaan.
Epäilemättä sama pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. (Mutta työnkuvissa on eroa.)
On omituista, miten erilaisen kvaliteetin keskustelut saavat, kun on itse selvinpäin ja näkee toisten reagoivat vähäisimpiinkin luottamuksen eleisiin matalataajuisella hurmiolla (jotkut selvemmin, jotkut todella hatarasti). En osaa vielä nimetä tuota kvaliteettia.
Kotiin palattuani olen niin väsynyt ihmisistä, että pidän korvatulppia päässä ja toivon hetkellisesti, että asuisin täysin yksin.
Mietin ystävystymistä ja rakastumista ja miten merkittäviä niissä prosesseissa ovat olleet kemialliset avusteet. Ne ystävät, joita olin saanut ennen alkoholia, olivat enimmäkseen koululuokkien tai vanhempieni tai asuintalojen valitsemia. Meni pitkään, että hyväksyin heidät, päästin edes lähialueille.
(Vaikka ei kai lapsena paljon kukaan puhukaan kuristavista tunnuista ja oloista, peloista ja syyllisyyksistä? Lapsena myös häpesin joitain asioita mutta mitä pidemmälle olen elänyt ja mitä enemmän olen sekä lukenut häpeästä että keskustellut siitä sitä elävien kanssa, sen selvemmin olen tajunnut, että minulla on aika paljon vankempi pohja kuin usealla muulla häpeän suhteen - omat häpeäni ovat lopulta olleet hyvin pieniä ja musertamattomia. (Syyllisyyttä osaan sitten kokea senkin edestä. Ja pistää toimeksi, kuten asiaan kuuluu. - Tutkijoiden mukaan syyllisyyden keskeinen säätelykeino on siis se, että yrittää korjata puutteet, joita omissa taidoissa selvästi oli, kun asiat menivät pyllylleen.))
No, alkoholi muutti asiat. Sen avulla ystävystyttiin ja rakastuttiin ja niiden sivussa löydettiin keskusteluissa sanat niille oloille, jotka aiemmin jäivät yksityisiksi. Tämä yhteistyö sinetöi ystävyyksiä ja rakkauksia ihan erityisellä säihkeellä: ne olivat jotain todella uutta ja ainutkertaista, ihmiset korvaamattomia. Toki kirjoittaminen blogiin muutti asioita vielä enemmän. Mutta se alkoi tapahtua vasta viitisentoista vuotta sen jälkeen kuin aloin käyttää alkoholia. Vähitellen aloin blogin kirjoittamisen myötä hahmottaa, että osaan kuitenkin paremmin selvin päin setviä näitä juttuja, sekä kertoa niistä toisille että itselleni (jostain syystä olen välillä huono kertomaan vain itselleni, ja haluaisin paremmin ymmärtää miksi, koska en osta ihan täysillä sitä Meadin ajatusta, että vain se, mikä jaetaan, on meille todellista - esimerkiksi vaikeat kuristavat olot ovat pikemminkin käyneet vähemmän todellisen tuntuisiksi tai ainakin vähemmän läsnäoleviksi, kun niistä on pystynyt puhumaan ja/tai kirjoittamaan; kirjoittaminen on useimmiten kai itselleni välivaihe siihen, että osaan myös puhua asioista hätkähtämättä ja haluamatta piiloutua). Pidin kuitenkin siitä viinin nosteesta, joka kestää jonkin aikaa, hillittömyyden tunnusta, silmittömästä panetuksesta, kemiallisesta pikku maniasta, joskaan en koskaan oppinut pitämään sen toisesta puoliskosta, siitä, miten aika pian - heti laskuhumalaan käännyttäessä tai sen käydessä selväksi, ettei seksiä tule tapahtumaan samana iltana - suht koht täydellinen lohduttomuus ja itsesääli alkoi vallata tilaa ja miten uskomattoman kyvytön äkisti olin väittämään sille mielialalle vastaan. Joskus hyvä keskustelu pelasti keskeltä tuota mielialaa, tai pakkasen puremat säärissä, tai jokin muu yllättävä, kävely ulkona pimeän kaupungin halki, tai jotain. Mutta enimmäkseen ei: enimmäkseen jo ensimmäistä siemausta ottaessaan tiesi, että pian tuntee itsensä hylätyksi. On jotenkin jännittävää, näin jälkikäteen, käännellä sitä seikkaa, että varsin hyvin tiesin alkoholin vaikuttavan itseeni näin, mutta silti halusin kerta toisensa jälkeen mieluummin kestää tämän vuoristoradan kuin vaikuttaa järkevältä, pidättyväiseltä, aralta, emootioidensa kanssa kyynärpäitä myöten savessa vaivaavalta. Ehkä myös jotenkin halusin puskea sen olon läpi, sen lohduttomuuden? En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että sen läpi puskeminen laskuhumalassa ei ollut mikään eriyinen menestystarina.
Siinä vaiheessa kun nivelet alkoivat reagoida ikävästi alkoholiin pään lisäksi, tein järkevän päätöksen ja annoin olla. Jännittävintä tässä on ollut se, että se, mitä kuvittelin aiemmin osaavani vain nousuhumalassa, on selvästi jotain, jonka osaan tehdä ilman mitään kemiallisia virikkeitä. Osaan pienen manian, hurmion, leijuvan kuplaonnellisuuden. Mutta ne tulevat eri kohdissa, ja sen hyväksyminen on välillä ollut vaikeaa. Ne tulevat tyypillisisti sellaisissa keskusteluissa, joista en olisi pitänyt nousuhumalassa: hieman nihkeissä keskusteluissa, joiden keskeltä äkkiä avautuukin näköala johonkin aiemmin kuolleeseen kulmaan. Sen sijaan ne eivät seuraa siitä, että vain juttelee jollekulle nousuhumalassa ja joku hymyilee ja alavatsalla muljuu ja pöljäillään vähän yhdessä. En tarkoita, etteivätkö nämä olisi tärkeitä asioita tai etten olisi enää kohtaamisista kiitollinen. Ei suinkaan. Mutta en enää koe ihan saman mittakaavan hurmiota automaattisesti, ihan vain aineen stimuloimana. Keskustelun tyylin ja aiheen, eleiden ja ilmeiden pitää olla kohdallaan, jotta voin kokea sen. Ja minun pitää olla levännyt riittävästi. Koen, että mittarini on nyt tarkempi, että tajuan selvemmin, millaiset keskustelut tekevät minulle hyvää, avaavat näköaloja ja auttavat hyväksymään sen seikan, miten elämä kulloinkin uomiinsa asettuu. Koen mittarini olevan nyt myös tarkempi sen suhteen, etten ehkä kuvittele aiempaan tapaan tiettyä ihmistä aivan niin korvaamattomaksi kuin aiemmin kuvittelin.
Pidän ihan mahdollisena, että olen väärässä.
Olen ollut ennenkin väärässä.
Ei se mitään! (Mutta haluaisin kyllä olla oikeassa, ei sen puoleen, varmasti se hetken kirpoisi, jos olisinkin väärässä. Tässähän avautuu jopa mahdollisuus työstää haluaan olla tarvittu, jopa korvaamaton, jollekulle toiselle - halu, joka on kovin ristiriidassa toisen, ihan yhtä vahvan halun kanssa: halun saada päättää suuntautumisistaan ylimitoitetun syyllisyyden päätöstä liikaa ohjaamatta.)
Mutta eilen matkustimme laivalla ja katselin ja kuuntelin, miten ihmiset alkoivat vähitellen näyttää itsestään uusia puolia. Mietin, miten kummallista tämä kaikki on. Ja miten terapeuttiselta on tuntunut oppia, että kaiken, minkä voi tehdä päissään, voi tehdä myös ilman päihtymystä. Jotenkin se on sulattanut turhaa rajaa arjen ja juhlan väliltä, tehnyt rohkeammaksi, ohjannut huomiota enemmän toisiin ja heidän sanomaansa.
Kotiin raitiovaunulla laivalta matkatessani en kai tuntenut enää kuin väsymystä. Tuntuu kuin useampikin lehti tai tuuli olisi kääntynyt. Mietin virkistyspäivässä käytyjä keskusteluita keholla tuntemisesta, eros-daimonista Platonin Pitojen Diotiman puheessa, itsestä ja toisesta, ihmisenä kohtaamisesta. Ajattelin pää ikkunalasia vasten kolkaten, että minne menenkin, teen sitä työtä, jota haluan. Nimike voi vaihtua ja ns. varsinaiset työtehtävät voivat vaihtua, mutta pohjimmiltani teen samaa työtä: tutkin yhdessä, säätelen yhdessä, opin yhdessä, keskustelen, etsin sanoja ja keinoja välittää kaikkea sitä hyvää jäsennystä, jonka ihminen saattaa tarvita pystyäkseen hyvästelemään ne kuvat, jotka eivät palvele sisään solahtamisen tuntua.
Jotenkin se kaikki kiteytyy tekstiin, jonka näin Porthanian vessassa, ja jossa tilitettiin yliopistossa nuhjuamaan joutumista, kun todellisessa elämässä sitä ja tätä. Kirjoitusta lukiessani hymähtelin ja tajusin tajunneeni edes jotain vuosien varrella. Ei ole kuin todellinen elämä. Se tunkeutuu kaiken läpi ubiikkina, repaleisten haaveenriekaleidenkin. Ei ole kuin tämä tässä, pää ja lasi ja raitiovaunu, sadallakuudellakymmenellä eurolla vegaaniherkkuja kasseissa nyt kun ensimmäinen palkka on tullut eikä tarvitse räknätä kaupassa jokainen kerta, mitä on varaa ostaa.
En osaa sanoa, kuinka sopeudun niinsanottuun kokopäivätyöhön. Toisaalta minusta tuntuu etten ole koskaan missään muussa ollutkaan.
Epäilemättä sama pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. (Mutta työnkuvissa on eroa.)
On omituista, miten erilaisen kvaliteetin keskustelut saavat, kun on itse selvinpäin ja näkee toisten reagoivat vähäisimpiinkin luottamuksen eleisiin matalataajuisella hurmiolla (jotkut selvemmin, jotkut todella hatarasti). En osaa vielä nimetä tuota kvaliteettia.
Kotiin palattuani olen niin väsynyt ihmisistä, että pidän korvatulppia päässä ja toivon hetkellisesti, että asuisin täysin yksin.
Tekstit
